Boulderkisat ulkona. Tätähän on joskus Suomessakin kokeiltu, tosin mitään elämää suurempaa suosiota ei ilmeisesti olla saavutettu. Ruotsissa taas uusien boulderpaikkojen julkaisu hoidetaan usein juurikin näin, eli järkätään kisat jolloin saadaan suuri joukko kerralla tutustumaan paikkaan. Samalla käydään läpi parkkipaikat, notksipaikat ym.
Tällä kertaa kyseessä ei kuitenkaan ollut uusi paikka, vaan kisat päätettiin pitää tutussa boulderpaikassa Håkmarkissa. 100 boulderia, aikaa kaksi tuntia ja 10 parasta lasketaan. Mä olin vähän skeptinen kisojen toimivuudesta, boulderjätkäthän hieroo tuolla reittejä käytännössä ympäri vuoden ja tietää mistää saa helpot pisteet. Vaikka toisaalta, eipä mikään olisi muakaan estänyt menemästä paikanpäälle ja etukäteen treenaamaan.
Mä aloin kuitenkin vähän innostua kisoista, ainakin siihen asti kun kattelin säät edellisenä iltana. +1 ja vesisadetta koko päivä. Nice. No sama se, itse asiassa ajattelinkin että mun vahvuus voisikin olla nimen omaan se, että mä jaksaisin kiivetä vesisateessa pari tuntia samalla kun boulderjampat itkee jonku kitkan perään.
Aamulla ei kuitenkaan satanut. Vielä. Siitä huolimatta mä olin autuaasti unohtanut miten perseestä boulderointi voi olla. Kahlasin polvia myöten lumisohjossa, jalassa kevyet kesälenkkarit. Kengät oli märät, kädet oli tunnottomat, eikä vielä oltu kiivetty metriäkään. Kivetki oli tietysti märkiä. Yritin vartin verran saada persettä maasta yhden 6a+:ssan kohdalla, mutta kun ei niin ei.
Alfred lohdutti, että voishan asiat olla huonomminkin. Totta, jos lämpötila olisi plussan puolella, tulisi juuri alkanu lumisade vetenä.
Aika nopeesti tajusin että mun pitää seurata mitä mimmit kiipee. Niinpä mä aloin kulkea Anun perässä, mikä osoittautu hyväksi taktiikaksi. Jos Anu pääsee, pääsen mäkin. Hetken päästä päädyin isolle kivelle, missä menee nippu seiskan bouldereita. Siinä oli tarjolla enemmänkin pisteitä, mutta tän hetken boulderkunnon huomioon ottaen pitää olla tyytyväinen että pääsin edes yhen ylös.
Kaksi tuntia on yllättävän lyhyt aika, varsinkin kun ei oikein tiedä mistä löytyy mikäkin kivi, mitkä reitit on kuivina jne. Kyllä siinä kuitenkin ehti aika moneen kertaan kirota ulkoboulderoinnin alimpaan helvettiin. Viimeiset puoli tuntia tosin meni siihen että sitä vaan juoksenteli ympäriinsä ja yritti saada kiivettyä edes jotain, että tulee se 10 boulderia täyteen. 2 minuuttia ennen ajan loppumista sain vikan boulderin kiivettyä.
Noh, vaikka jossain vaiheessa vähän harmittikin, niin rehellisyyden nimissä pitää sanoa, että paremmassa säässä ja paremmalla valmistautumisella tää olis voinut olla jopa ihan kivaakin.
Mutta... meikäpä oli miesten kakkonen! Anu taas naisten kakkonen as usual. Pitää muistaa ettei menestykseen vaadita sitä että olisi itse hyvä. Riittää kun muut on tarpeeksi huonoja.
© Jenny Söderberg
Tällä kertaa kyseessä ei kuitenkaan ollut uusi paikka, vaan kisat päätettiin pitää tutussa boulderpaikassa Håkmarkissa. 100 boulderia, aikaa kaksi tuntia ja 10 parasta lasketaan. Mä olin vähän skeptinen kisojen toimivuudesta, boulderjätkäthän hieroo tuolla reittejä käytännössä ympäri vuoden ja tietää mistää saa helpot pisteet. Vaikka toisaalta, eipä mikään olisi muakaan estänyt menemästä paikanpäälle ja etukäteen treenaamaan.
Mä aloin kuitenkin vähän innostua kisoista, ainakin siihen asti kun kattelin säät edellisenä iltana. +1 ja vesisadetta koko päivä. Nice. No sama se, itse asiassa ajattelinkin että mun vahvuus voisikin olla nimen omaan se, että mä jaksaisin kiivetä vesisateessa pari tuntia samalla kun boulderjampat itkee jonku kitkan perään.
Aamulla ei kuitenkaan satanut. Vielä. Siitä huolimatta mä olin autuaasti unohtanut miten perseestä boulderointi voi olla. Kahlasin polvia myöten lumisohjossa, jalassa kevyet kesälenkkarit. Kengät oli märät, kädet oli tunnottomat, eikä vielä oltu kiivetty metriäkään. Kivetki oli tietysti märkiä. Yritin vartin verran saada persettä maasta yhden 6a+:ssan kohdalla, mutta kun ei niin ei.
Alfred lohdutti, että voishan asiat olla huonomminkin. Totta, jos lämpötila olisi plussan puolella, tulisi juuri alkanu lumisade vetenä.
Aika nopeesti tajusin että mun pitää seurata mitä mimmit kiipee. Niinpä mä aloin kulkea Anun perässä, mikä osoittautu hyväksi taktiikaksi. Jos Anu pääsee, pääsen mäkin. Hetken päästä päädyin isolle kivelle, missä menee nippu seiskan bouldereita. Siinä oli tarjolla enemmänkin pisteitä, mutta tän hetken boulderkunnon huomioon ottaen pitää olla tyytyväinen että pääsin edes yhen ylös.
Kaksi tuntia on yllättävän lyhyt aika, varsinkin kun ei oikein tiedä mistä löytyy mikäkin kivi, mitkä reitit on kuivina jne. Kyllä siinä kuitenkin ehti aika moneen kertaan kirota ulkoboulderoinnin alimpaan helvettiin. Viimeiset puoli tuntia tosin meni siihen että sitä vaan juoksenteli ympäriinsä ja yritti saada kiivettyä edes jotain, että tulee se 10 boulderia täyteen. 2 minuuttia ennen ajan loppumista sain vikan boulderin kiivettyä.
Noh, vaikka jossain vaiheessa vähän harmittikin, niin rehellisyyden nimissä pitää sanoa, että paremmassa säässä ja paremmalla valmistautumisella tää olis voinut olla jopa ihan kivaakin.
Linus käy sääntöjä läpi
Kisat käyntiin! Jostain syystä makkaranpaisto kiinnosti enemmän kuin kiipeily.
Eva vääntää © Jenny Söderberg
Ruotsalaistuminen on tuonut tiettyä herkkyyttä omaan kiipeilyyn, huomaa pikkurillin asento
© Jenny Söderberg
Petraa ei paljon märät otteet tai lumisade haitannu. Mankkapussista vähän essoa ja taas boulderointi maistuu.
© Jenny Söderberg
Magnus ison kiven kimpussa. Magnus on muuten myös laihiksella. © Jenny Söderberg
Ainakin järjestäjillä oli hauskaa © Jenny Söderberg
Alfred oli mun ennakkosuosikki, mutta ei tällä kertaa päässyt kolmen parhaan joukkoon. Och samma på svenska att Alfred fattar också: Alfred var inte bra. © Jenny Söderberg
Linn oli odotetusti naisten ykkönen © Jenny Söderberg
Dag taas miesten vahvin. © Jenny Söderberg
Mutta... meikäpä oli miesten kakkonen! Anu taas naisten kakkonen as usual. Pitää muistaa ettei menestykseen vaadita sitä että olisi itse hyvä. Riittää kun muut on tarpeeksi huonoja.© Jenny Söderberg
