Päivät väheni ja kelit huononi. Meillä oli lähtö 16. päivä, ja oli keliä tai ei, piti kamat hakea pois Niponinosta ennen lähtöä.
Meillä oli kuitenkin tuuria matkassa, elämää suurempi sääikkuna oli tulossa ja se näytti alkavan jo 15. päivä! Toisin sanoen, me voitais haikata huonossa kelissä 14. päivä Niponinoon, kiivetä hyvässä kelissä seuraavana päivänä, ja sitten 16. päivä kiireesti takaisin kylään ja bussiin.
Vaikka Anu vannoikin ettei ikinä enää kävelisi maanvyörymän yli, oli se aika helppo houkutella mukaan. Vähän koiranpentuilmettä ja perinteistä “Tajuutsä tää on meidän vika mahdollisuus kiivetä jotain. Vai ollaanko me venattu keliä turhaan?? Hä??”
Haikki Niponinoon meni gps:in avustuksella yllättävän helposti, löydettiin heti oikea linja eikä tarttenu pelätä kuolemaa jäätiköllä. Sen sijaan tuuli ja vesisade oli jotain ihan käsittämätöntä. Mulla oli sadetakki, mutta ei sadehousuja, joten housut oli saman tien litimärät. Samoin teltan pystyttämisestä ei tahtonut tulla mitään. Tai siis ei tullutkaan, ennen kuin saatiin pari jamppaa auttamaan. Mä olin viime kerrasta viisastuneena ostanu 10 metriä 3 mm prusiknarua, jolla sai vahvistettua telttaa entisestään.
Vaikka oli kuinka kaikki narut pinkeenä niin tuuli repi telttaa niin kovaa, että telttahaat lähtivät jatkuvasti irti. Ne haat oli hyvässä hiekassa ja jokaisen päällä lähes 10 kiloa kiviä, mutta kun se tuuli tarpeeksi kauan heiluttaa niin pikkuhiljaa ne haat vaan irtoili. Mua alkoi taas huolettaa teltan kestävyys.
NAPS! Teltan päällikangasta kiinni pitävä slingi katkesi. Sama katkesi myös muutama narukin. Fuck. Viime kerralla naureskelin Haydenin 7 mm telttanaruille. Enpä naura enää.
Yritin fiksata naruja takaisin kiinni, mutta tuntui että se oli vaan ajanhukkaa. Ne ei tässä tuulessa kestäisi. Pakko keksiä jotain muuta. Teltan siirtäminen ei tuntunut oikein järkevältä vaihtoehdolta, joten päätettiin rakentaa kivistä tuulensuojaa. Eipä meillä parempaakaan tekemistä ollu. Pari tuntia myöhemmin oli metrin korkuinen kivivalli valmis, tai ainakin meille alkoi kivien roudaaminen riittää. Pastat naamaan ja nukkumaan.
Tällä kertaa sai nukkua pitkään, eli puoli kuuteen. Tää oli itse asiassa ihan tietoista taktikointia. Meillä ei nimittäin ollut jäärautoja mukana, ja reitin alkuun pitäisi ylittää pikku pätkä lunta, mikä ei ilman rautoja kovalla lumella onnistu.
Me oltiin siis menossa Media Lunalle, sieltä oli tarkoitus kiivetä reitti nimeltä Rubio y Azul 6c, 350 m. Lähestyminen sujui nopeasti ja pian oltiin lumen reunassa. Lumi oli juuri pehmennyt tarpeeksi auringossa, siinä sai jalan pysymään kun pari-kolme kertaa monotti kovaa. Puoli tuntia aikaisemmin tuskin olisi onnistunut, kerrankin meni ajoitus nappiin!
Reitti alkoi heti kunnon offarilla. Olli sanoi, että ilman nelosen kamua oli aika nihkeä. Meillä oli #3,5 mukana, ja oli silti aika nihkeä. Mä olin kuvitellut että olisin voinut lypsää itelleni yläköyttä, mutta hyvä kun koko kp:ltä löyty pari kohtaa missä halkeama kapeni sellaiseksi mihin sen sai jotenkin järkevästi. Olihan se varmasti parempi kuin kolmonen, joka ei mennyt edes niihin kohtiin, mutta oikeastihan siinä olisi pitänyt olla vitosen ja kutosen kamut jos sen olisi halunnut kunnolla varmistaa.
Mä en oikein edes tiedä miksi, mutta me kuviteltiin että toi reitti olis sellanen että aluksi on se offari, sitten jotain vitosta 300 metriä ja vika kp on kruksi. No, ensinnäkin sitä leveää halkeamaa riitti ihan joka kp:lle. Lisäksi kiipeily oli vaikeaa, tai ainakin paljon vaikeampaa mitä mä olin kuvitellu. Joo ei menty simulina.
“Sitten on ennen chimneytä kaksi sika fittit jees kpta” sanoi Olli. Ja olihan ne aika päheet. Sellaista kuin Bara blåbärin se viides kp, mutta 100 metriä. Ehkä vähän jyrkempää ja vaikeempaa, mutta kuitenkin ihan maailmanluokan jammifesti. Seuraavaksi olikin vuorossa chimney, mikä tuntui melkein liian helpolta. Tai ehkä mä vaan oletin että sekin olis vaikea, kun kaikki muu on tuntunut hemmetin raskaalta.
Äkkiä oltiinkin jo kruksin alla. Ränni näytti juuri niin siistiltä kuin mitä olin kuvitellutkin. Mulla oli kaunis ajastus kiivetä se vapaasti, ja no...sanotaanko vaikka että se myös jäi kauniiksi ajatukseksi. Tässä vaiheessa on muuten pakko antaa respectiä Ollille, joka viime vuonna kiipesi kp:n vapaasti, ja ilman #4 camua, mikä tekee reitistä vähintäänkin jännän. Samoin Björnille, joka kiipesi kp:n ilman #3 camua, mikä tekee noususta käytännössä soolon.
Anu katseli mun rimpuilua ja kyseli että haluanko mä välttämättä käydä ihan topissa. Se meinaan nopeuttaisi aika paljon asioita, jos mä vaan laskeutuisin ankkurilta alas ja jätettäis toppikuvat väliin. Olihan meillä toppikuvia jo viideltä huipulta, ja ottaen huomioon että Media Luna on Mochon (suom. katkaistu, huiputon) näköinen mäki, niin eipä mulla nyt mitään pakottavaa tarvetta ollut käydä siellä.
Negan halkeaman jälkeen seinä loiveni, ja ankkuri näkyi edessä. Sweet. Vaikka mä sanoinkin Anulle ettei mun tartte topissa käydä, olin vähän ajatellut, että olisin sitonut köydet ankkuriin ja käynyt nopeesti topissa ottamassa pari kuvaa. Nyt edessä oli kuitenkin vielä 15 metriä sellaista maastoa, missä selkeesti tarttee köyttä. Anun vastaus tilanteeseen oli kuitenkin reipas “eipä paljon kiinnosta”.
Sama se, me oltiin siinä missä topoon on merkitty vika ankkuri. Pian oltiin jo matkalla alas, eikä toppia sen enempää kelailtu. Vaikka nyt on pakko sanoa, että jos olisin tiennyt miten typerältä tuntuu näin jälkeenpäin selitellä että ei käyty topissa, ”ku ei huvittanut” niin olishan me siellä käyty.
Laskeutuminen Medialunalta on siinä mielessä hieman poikkeava, että siinä ei laskeuduta kiipeilylinjaa, vaan erillistä laskeutumislinjaa. Se taas luo hommaan tiettyä mielenkiintoa, sillä jos köydet jää jumiin, ei niitä välttämättä pysty kiipeämällä hakemaan.
Kaksi ensimmäistä laskeutumista meni kuitenkin hyvin, ei jäänyt köydet jumiin tai mitään. No, mutta me oltiinkin vielä reitillä. Sitten laskeutumislinja erkaantui ja luonnollisesti köydet jäi saman tien jumiin. Tällä kertaa oli onnea matkassa ja ne sai pikku kiipeilyllä haettua.
Seuraava laskeutuminen olikin jo selvästi jyrkempää, eikä siinä ollut halkeamia. Hyvä sen puoleen, että köydet tuskin jäisi jumiin, mutta toisaalta, jos jäisi, niin niitä voisi olla vähän nihkeä lähteä hakemaan.
Seuraavaa ankkuria ei näkynyt, mutta sen pitikin olla kulman takana. ”Ankkurit on tosi helppo löytää” sanoi Olli. Laskeuduin ensin parikymmentä metriä, ja kävin kulman takana. Ei ankkuria. Laskeuduin lisää, mutta ankkuria ei näkynyt missään. Ainoastaan oikealla olevassa rännissä näkyi slingejä. ”Älkää laskeutuko ränniin” sanoi norskit. Vai sanoiko ne että laskeutukaa ränniin? Hemmetti siitä norjasta saa mitään selvää.
Ei, topon ja Ollin mukaan se on vasemmalla, joten sinne suunnataan. Ja sinnehän sitten suunnattiin tasan niin kauan että köyden solmut tuli vastaan. No, eipä ollut eka kerta kun roikun tyhjällä seinällä köyden päissä. Itse asiassa, kun kun olin laskeutunut aivan solmuihin kiiinni, huomasin että seinässä oli yksi jumissa oleva #00 C3. Näytti vähän siltä, etten ollut ainoa, joka ei ollut löytänyt ankkuria.
Tässä oli kuitenkin pieni ongelma. Mä oon 20 kiloa painavampi kuin Anu, joten köydet venyy enemmän mun alla. Mä ylsin juuri ja juuri C3:seen, mutta Anu todennäköisesti ei. Äh, päätin että teen ständin pari metriä ylemmäs, siinäkin näytti olevan jotain halkeamia.
Ja olihan siinä. Ongelma olikin siinä, että kaksi ohutta halkeamaa muodostui irtofleikistä. Toisin sanoen, kun laitoin toisella puolelle camun, painoi se fleikkiä irti toisen halkeaman suuntaan.
Tämän päivän KTO-ratkaisu olikin seuraava: Jos fleikin molemmille puolille laittais pienet kiilat, tasan toistensa tasolle, ni nehän painais molemmat fleikkiä, mutta eri puolilta, jolloin fleikki pysyisi nätisti paikoillaan. Ainakin teorian tasolla.
No, laitoin kiilat (dmm #1 ja joku peanut) seinään ja laatuständi oli valmis. Mutta missäs ne loput ständit oli? Oikeanpuoleisessa rännissä näkyi edelleenkin slingejä, mutta pikku laskeutumisen jälkeen me nähtiin seuraava ständi varsinaisella laskeutumislinjallakin. Eiku sinne.
Loput laskeutumiset meni yllättäen hyvin, joskin köysiä sai repiä irtokivien takaa pois. Sehän taas on sen puoleen jännään hommaa, että ne irtokivet saattaa lähteä kyytiin. Mutta oikeesti, missä se yksi ständi oli? Katoin vielä kerran toposta, ja oon ihan saletti että olin just siellä mihin se ständi oli merkitty. Niin valitettavaa kuin se onkin, se ikävin vaihtoehto on tässäkin tapauksessa se todennäköisin... Ei ne ständit sieltä ilman painoa irti lähde.
Paluumatkalla teltalle tarvitsi jo otsalamppuja. Eipä näköjään oltu ainoat, jotka palaa pimeän aikaan. Vastakkaisella seinälläkin näkyi otsalamppuja. Samoin vierekkäisellä vuorella, eli Mocholla. Me tultiin aika nopeesti alas jäätikölle, mutta molemmilla seinillä olevat lamput eivät liikkuneet mihinkään. Olikohan siellä sattunut jotain? Vaikka joku huutaisikin, pelkästään vieressä pauhaava puro piti siitä huolen, ettei mitään kuuluisi. Näähän on aina ikäviä juttuja, mutta se on vähän huono lähteä pelastamaan ketään sillä perusteella että otsalamppu näkyy seinällä. Ehkä ne bivittää siellä, nythän oli luvassa hyvää keliä viikoksi.
Niponinoa ei kuitenkaan tuntunut löytyvän millään. Ei vaikka oli gps:it ja systeemit. Joskus se liika tekniikkaan luottaminen voi kostautuakin. Me käveltiin tasan siihen pisteeseen, missä Niponinon piti olla, mutta siinä ei näkynyt muuta kuin loputonta kivimerta joka suuntaan. Lisäksi me oltiin mun mielestä liian kaukana viereseltä seinältä. Damn. Paljon hyötyä käyttää gpsiä jos se näyttää mitä sattuu. Me harhailtiin aikamme pimeässä, kunnes tajuttiin, että meidän pitää oikeasti suunnistaa takaisin isolle jäätikölle, sieltähän me ollaan jo pari kertaa tultu Niponinoon.
Jäätikön reuna löytyi. Jossain siinä piti olla iso kivi, mistä me haettiin aamulla vedet. Tässä vaiheessa voin paljastaa, että se jäätikön reuna käsittää aika ison alueen.
”Hei tossa se iso kivi on!”
”Eiku ei...”
Kun Anu oli jo kolmatta kertaa vakuuttunut siitä, että nyt oltiin oikean kiven kohdalla mulla alkoi hiki nousta otsalle. Oikeesti, me saatetaan harhailla täällä koko yö. Ei sillä muuten niin väliä, mutta bussi lähtee tänään!
Kolmas kivi oli kuitenkin se oikea ja löydettiin teltat. Gps oli näyttänyt ainoastaan 100 metriä väärään suuntaan, mutta se riitti. Gps:in tarkkuus näytti olevan neljän metrin luokkaa, mutta joku siinä nyt kuitenkin kusi.
Paksu makuualusta tuntui taas mukavalta. Melkein yhtä mukavalta tuntui laittaa herätyskello soittamaan kolmen ja puolen tunnin päähän...
Niistä valoista muuten vielä. Mehän käveltiin teltoille autuaan tietämättöminä siitä, että lähestymisellä tapaamamme nainen teki kuolemaa viereisellä seinällä. Irtokivi oli osunut naista päähän, eikä tämä tajuttomana pystynyt itse laskeutumaan alas. Seuraavana aamuna Red Bullin kopteri lennätti neljä maailmanluokan alppikiipeilijää reitin alle, jotka lähtivät pelastamaan naista. Kiviä kuitenkin satoi sen verran, että myös pelastajat joutuivat luopumaan leikistä. Tätä kirjoittaessa naisen ystävät ovat suunnittelemassa uutta nousua, jotta voisivat hakea ruumiin alas seinältä.
Kun rangeri silloin aikaisemmin kertoi, että joku oli telonut jalkansa Niponinolla, niin sehän oli tietysti Ross, toinen niistä kanukeista. Se oli ottanut pannut Innominatan viidenneltä kp:ltä ja murtanut nilkkansa. Siitä on muutama metri ensinnäkin takaisin Niponinoon ja siitä taas lähes parikymmentä kilometriä takasin El Chalténiin. Yli 30 vapaaehtoista lähti pelastamaan Rossia ja kaveri kannettiin koko matkan (maanvyörymää lukuun ottamatta) takaisin kylään. Ottaen huomioon, että jamppa painaa yli 100 kiloa, niin varsin hieno suoritus.
Kiipeily Patagoniassa on vaarallista. Erilailla vaarallista kuin vaikka Alpeilla. Ei se Red Bullin kopteri siellä jatkuvasti pörrää. Lähinnä silloin kun Lama lähettää.
Meillä oli kuitenkin tuuria matkassa, elämää suurempi sääikkuna oli tulossa ja se näytti alkavan jo 15. päivä! Toisin sanoen, me voitais haikata huonossa kelissä 14. päivä Niponinoon, kiivetä hyvässä kelissä seuraavana päivänä, ja sitten 16. päivä kiireesti takaisin kylään ja bussiin.
Vaikka Anu vannoikin ettei ikinä enää kävelisi maanvyörymän yli, oli se aika helppo houkutella mukaan. Vähän koiranpentuilmettä ja perinteistä “Tajuutsä tää on meidän vika mahdollisuus kiivetä jotain. Vai ollaanko me venattu keliä turhaan?? Hä??”
* * *
Haikki Niponinoon meni gps:in avustuksella yllättävän helposti, löydettiin heti oikea linja eikä tarttenu pelätä kuolemaa jäätiköllä. Sen sijaan tuuli ja vesisade oli jotain ihan käsittämätöntä. Mulla oli sadetakki, mutta ei sadehousuja, joten housut oli saman tien litimärät. Samoin teltan pystyttämisestä ei tahtonut tulla mitään. Tai siis ei tullutkaan, ennen kuin saatiin pari jamppaa auttamaan. Mä olin viime kerrasta viisastuneena ostanu 10 metriä 3 mm prusiknarua, jolla sai vahvistettua telttaa entisestään.
Vaikka oli kuinka kaikki narut pinkeenä niin tuuli repi telttaa niin kovaa, että telttahaat lähtivät jatkuvasti irti. Ne haat oli hyvässä hiekassa ja jokaisen päällä lähes 10 kiloa kiviä, mutta kun se tuuli tarpeeksi kauan heiluttaa niin pikkuhiljaa ne haat vaan irtoili. Mua alkoi taas huolettaa teltan kestävyys.
NAPS! Teltan päällikangasta kiinni pitävä slingi katkesi. Sama katkesi myös muutama narukin. Fuck. Viime kerralla naureskelin Haydenin 7 mm telttanaruille. Enpä naura enää.
Yritin fiksata naruja takaisin kiinni, mutta tuntui että se oli vaan ajanhukkaa. Ne ei tässä tuulessa kestäisi. Pakko keksiä jotain muuta. Teltan siirtäminen ei tuntunut oikein järkevältä vaihtoehdolta, joten päätettiin rakentaa kivistä tuulensuojaa. Eipä meillä parempaakaan tekemistä ollu. Pari tuntia myöhemmin oli metrin korkuinen kivivalli valmis, tai ainakin meille alkoi kivien roudaaminen riittää. Pastat naamaan ja nukkumaan.
Tällä kertaa sai nukkua pitkään, eli puoli kuuteen. Tää oli itse asiassa ihan tietoista taktikointia. Meillä ei nimittäin ollut jäärautoja mukana, ja reitin alkuun pitäisi ylittää pikku pätkä lunta, mikä ei ilman rautoja kovalla lumella onnistu.
Me oltiin siis menossa Media Lunalle, sieltä oli tarkoitus kiivetä reitti nimeltä Rubio y Azul 6c, 350 m. Lähestyminen sujui nopeasti ja pian oltiin lumen reunassa. Lumi oli juuri pehmennyt tarpeeksi auringossa, siinä sai jalan pysymään kun pari-kolme kertaa monotti kovaa. Puoli tuntia aikaisemmin tuskin olisi onnistunut, kerrankin meni ajoitus nappiin!
Reitti alkoi heti kunnon offarilla. Olli sanoi, että ilman nelosen kamua oli aika nihkeä. Meillä oli #3,5 mukana, ja oli silti aika nihkeä. Mä olin kuvitellut että olisin voinut lypsää itelleni yläköyttä, mutta hyvä kun koko kp:ltä löyty pari kohtaa missä halkeama kapeni sellaiseksi mihin sen sai jotenkin järkevästi. Olihan se varmasti parempi kuin kolmonen, joka ei mennyt edes niihin kohtiin, mutta oikeastihan siinä olisi pitänyt olla vitosen ja kutosen kamut jos sen olisi halunnut kunnolla varmistaa.
Mä en oikein edes tiedä miksi, mutta me kuviteltiin että toi reitti olis sellanen että aluksi on se offari, sitten jotain vitosta 300 metriä ja vika kp on kruksi. No, ensinnäkin sitä leveää halkeamaa riitti ihan joka kp:lle. Lisäksi kiipeily oli vaikeaa, tai ainakin paljon vaikeampaa mitä mä olin kuvitellu. Joo ei menty simulina.
“Sitten on ennen chimneytä kaksi sika fittit jees kpta” sanoi Olli. Ja olihan ne aika päheet. Sellaista kuin Bara blåbärin se viides kp, mutta 100 metriä. Ehkä vähän jyrkempää ja vaikeempaa, mutta kuitenkin ihan maailmanluokan jammifesti. Seuraavaksi olikin vuorossa chimney, mikä tuntui melkein liian helpolta. Tai ehkä mä vaan oletin että sekin olis vaikea, kun kaikki muu on tuntunut hemmetin raskaalta.
Äkkiä oltiinkin jo kruksin alla. Ränni näytti juuri niin siistiltä kuin mitä olin kuvitellutkin. Mulla oli kaunis ajastus kiivetä se vapaasti, ja no...sanotaanko vaikka että se myös jäi kauniiksi ajatukseksi. Tässä vaiheessa on muuten pakko antaa respectiä Ollille, joka viime vuonna kiipesi kp:n vapaasti, ja ilman #4 camua, mikä tekee reitistä vähintäänkin jännän. Samoin Björnille, joka kiipesi kp:n ilman #3 camua, mikä tekee noususta käytännössä soolon.
Anu katseli mun rimpuilua ja kyseli että haluanko mä välttämättä käydä ihan topissa. Se meinaan nopeuttaisi aika paljon asioita, jos mä vaan laskeutuisin ankkurilta alas ja jätettäis toppikuvat väliin. Olihan meillä toppikuvia jo viideltä huipulta, ja ottaen huomioon että Media Luna on Mochon (suom. katkaistu, huiputon) näköinen mäki, niin eipä mulla nyt mitään pakottavaa tarvetta ollut käydä siellä.
Negan halkeaman jälkeen seinä loiveni, ja ankkuri näkyi edessä. Sweet. Vaikka mä sanoinkin Anulle ettei mun tartte topissa käydä, olin vähän ajatellut, että olisin sitonut köydet ankkuriin ja käynyt nopeesti topissa ottamassa pari kuvaa. Nyt edessä oli kuitenkin vielä 15 metriä sellaista maastoa, missä selkeesti tarttee köyttä. Anun vastaus tilanteeseen oli kuitenkin reipas “eipä paljon kiinnosta”.
Sama se, me oltiin siinä missä topoon on merkitty vika ankkuri. Pian oltiin jo matkalla alas, eikä toppia sen enempää kelailtu. Vaikka nyt on pakko sanoa, että jos olisin tiennyt miten typerältä tuntuu näin jälkeenpäin selitellä että ei käyty topissa, ”ku ei huvittanut” niin olishan me siellä käyty.
Laskeutuminen Medialunalta on siinä mielessä hieman poikkeava, että siinä ei laskeuduta kiipeilylinjaa, vaan erillistä laskeutumislinjaa. Se taas luo hommaan tiettyä mielenkiintoa, sillä jos köydet jää jumiin, ei niitä välttämättä pysty kiipeämällä hakemaan.
Kaksi ensimmäistä laskeutumista meni kuitenkin hyvin, ei jäänyt köydet jumiin tai mitään. No, mutta me oltiinkin vielä reitillä. Sitten laskeutumislinja erkaantui ja luonnollisesti köydet jäi saman tien jumiin. Tällä kertaa oli onnea matkassa ja ne sai pikku kiipeilyllä haettua.
Seuraava laskeutuminen olikin jo selvästi jyrkempää, eikä siinä ollut halkeamia. Hyvä sen puoleen, että köydet tuskin jäisi jumiin, mutta toisaalta, jos jäisi, niin niitä voisi olla vähän nihkeä lähteä hakemaan.
Seuraavaa ankkuria ei näkynyt, mutta sen pitikin olla kulman takana. ”Ankkurit on tosi helppo löytää” sanoi Olli. Laskeuduin ensin parikymmentä metriä, ja kävin kulman takana. Ei ankkuria. Laskeuduin lisää, mutta ankkuria ei näkynyt missään. Ainoastaan oikealla olevassa rännissä näkyi slingejä. ”Älkää laskeutuko ränniin” sanoi norskit. Vai sanoiko ne että laskeutukaa ränniin? Hemmetti siitä norjasta saa mitään selvää.
Ei, topon ja Ollin mukaan se on vasemmalla, joten sinne suunnataan. Ja sinnehän sitten suunnattiin tasan niin kauan että köyden solmut tuli vastaan. No, eipä ollut eka kerta kun roikun tyhjällä seinällä köyden päissä. Itse asiassa, kun kun olin laskeutunut aivan solmuihin kiiinni, huomasin että seinässä oli yksi jumissa oleva #00 C3. Näytti vähän siltä, etten ollut ainoa, joka ei ollut löytänyt ankkuria.
Tässä oli kuitenkin pieni ongelma. Mä oon 20 kiloa painavampi kuin Anu, joten köydet venyy enemmän mun alla. Mä ylsin juuri ja juuri C3:seen, mutta Anu todennäköisesti ei. Äh, päätin että teen ständin pari metriä ylemmäs, siinäkin näytti olevan jotain halkeamia.
Ja olihan siinä. Ongelma olikin siinä, että kaksi ohutta halkeamaa muodostui irtofleikistä. Toisin sanoen, kun laitoin toisella puolelle camun, painoi se fleikkiä irti toisen halkeaman suuntaan.
Tämän päivän KTO-ratkaisu olikin seuraava: Jos fleikin molemmille puolille laittais pienet kiilat, tasan toistensa tasolle, ni nehän painais molemmat fleikkiä, mutta eri puolilta, jolloin fleikki pysyisi nätisti paikoillaan. Ainakin teorian tasolla.
No, laitoin kiilat (dmm #1 ja joku peanut) seinään ja laatuständi oli valmis. Mutta missäs ne loput ständit oli? Oikeanpuoleisessa rännissä näkyi edelleenkin slingejä, mutta pikku laskeutumisen jälkeen me nähtiin seuraava ständi varsinaisella laskeutumislinjallakin. Eiku sinne.
Loput laskeutumiset meni yllättäen hyvin, joskin köysiä sai repiä irtokivien takaa pois. Sehän taas on sen puoleen jännään hommaa, että ne irtokivet saattaa lähteä kyytiin. Mutta oikeesti, missä se yksi ständi oli? Katoin vielä kerran toposta, ja oon ihan saletti että olin just siellä mihin se ständi oli merkitty. Niin valitettavaa kuin se onkin, se ikävin vaihtoehto on tässäkin tapauksessa se todennäköisin... Ei ne ständit sieltä ilman painoa irti lähde.
Paluumatkalla teltalle tarvitsi jo otsalamppuja. Eipä näköjään oltu ainoat, jotka palaa pimeän aikaan. Vastakkaisella seinälläkin näkyi otsalamppuja. Samoin vierekkäisellä vuorella, eli Mocholla. Me tultiin aika nopeesti alas jäätikölle, mutta molemmilla seinillä olevat lamput eivät liikkuneet mihinkään. Olikohan siellä sattunut jotain? Vaikka joku huutaisikin, pelkästään vieressä pauhaava puro piti siitä huolen, ettei mitään kuuluisi. Näähän on aina ikäviä juttuja, mutta se on vähän huono lähteä pelastamaan ketään sillä perusteella että otsalamppu näkyy seinällä. Ehkä ne bivittää siellä, nythän oli luvassa hyvää keliä viikoksi.
Niponinoa ei kuitenkaan tuntunut löytyvän millään. Ei vaikka oli gps:it ja systeemit. Joskus se liika tekniikkaan luottaminen voi kostautuakin. Me käveltiin tasan siihen pisteeseen, missä Niponinon piti olla, mutta siinä ei näkynyt muuta kuin loputonta kivimerta joka suuntaan. Lisäksi me oltiin mun mielestä liian kaukana viereseltä seinältä. Damn. Paljon hyötyä käyttää gpsiä jos se näyttää mitä sattuu. Me harhailtiin aikamme pimeässä, kunnes tajuttiin, että meidän pitää oikeasti suunnistaa takaisin isolle jäätikölle, sieltähän me ollaan jo pari kertaa tultu Niponinoon.
Jäätikön reuna löytyi. Jossain siinä piti olla iso kivi, mistä me haettiin aamulla vedet. Tässä vaiheessa voin paljastaa, että se jäätikön reuna käsittää aika ison alueen.
”Hei tossa se iso kivi on!”
”Eiku ei...”
Kun Anu oli jo kolmatta kertaa vakuuttunut siitä, että nyt oltiin oikean kiven kohdalla mulla alkoi hiki nousta otsalle. Oikeesti, me saatetaan harhailla täällä koko yö. Ei sillä muuten niin väliä, mutta bussi lähtee tänään!
Kolmas kivi oli kuitenkin se oikea ja löydettiin teltat. Gps oli näyttänyt ainoastaan 100 metriä väärään suuntaan, mutta se riitti. Gps:in tarkkuus näytti olevan neljän metrin luokkaa, mutta joku siinä nyt kuitenkin kusi.
Paksu makuualusta tuntui taas mukavalta. Melkein yhtä mukavalta tuntui laittaa herätyskello soittamaan kolmen ja puolen tunnin päähän...
* * *
Niistä valoista muuten vielä. Mehän käveltiin teltoille autuaan tietämättöminä siitä, että lähestymisellä tapaamamme nainen teki kuolemaa viereisellä seinällä. Irtokivi oli osunut naista päähän, eikä tämä tajuttomana pystynyt itse laskeutumaan alas. Seuraavana aamuna Red Bullin kopteri lennätti neljä maailmanluokan alppikiipeilijää reitin alle, jotka lähtivät pelastamaan naista. Kiviä kuitenkin satoi sen verran, että myös pelastajat joutuivat luopumaan leikistä. Tätä kirjoittaessa naisen ystävät ovat suunnittelemassa uutta nousua, jotta voisivat hakea ruumiin alas seinältä.
Kun rangeri silloin aikaisemmin kertoi, että joku oli telonut jalkansa Niponinolla, niin sehän oli tietysti Ross, toinen niistä kanukeista. Se oli ottanut pannut Innominatan viidenneltä kp:ltä ja murtanut nilkkansa. Siitä on muutama metri ensinnäkin takaisin Niponinoon ja siitä taas lähes parikymmentä kilometriä takasin El Chalténiin. Yli 30 vapaaehtoista lähti pelastamaan Rossia ja kaveri kannettiin koko matkan (maanvyörymää lukuun ottamatta) takaisin kylään. Ottaen huomioon, että jamppa painaa yli 100 kiloa, niin varsin hieno suoritus.
Kiipeily Patagoniassa on vaarallista. Erilailla vaarallista kuin vaikka Alpeilla. Ei se Red Bullin kopteri siellä jatkuvasti pörrää. Lähinnä silloin kun Lama lähettää.
Anu mielipuuhassaan
Se jääsilta mikä viimeksi näytti vähän huteralta, oli nyt romahtanut
Niponinossa taas keli kohdallaan
Jäätiköllä oli hyvä hiekotus
© Anu
Jäätikkötaidetta
Kivivallia suojasi vähän tuulelta
Mä menin tietysti tiputtamaan kiven sormen päälle
Aamulla oli rapea keli
Media Luna
Hayden ja Jason matkalla historiankirjoihin
© Anu
Eka kp
© Anu
Kunnon vääntöä!
Kolmas kp, ihan siistiä leikkausta
© Anu
Geelitauko reitin puolivälissä
© Anu
Sitten oli vuorossa vähän jamsprickaa
© Anu
5o metriä käsihalkeamaa, vähän joutuu rannaamaan vaikka olis isompikin räkki
Sitten halkeama oheni ja jyrkkeni. Oli tääkin ihan pitkä kp.
Lähetyshommissa on tärkeetä että pystyy tekemään montaa asiaa samanaikaisesti. Varmistamisen ohessa voi hyvin syödä, juoda ja ottaa kuvia. Mielellään vielä kahdella kameralla.
No pitäähän niitä toisenkin kameran kuvia esitellä
Kruksi kp, tää kuva on muuten otettu kolmannella kameralla
© Anu
Kaikki tärkeimmät huiput samassa kuvassa.
Ja loppuun vielä taidekuva
