Snövit

Mä en tiedä että oliko lopullisena syynä viime vuoden tapahtumat, viime viikkojen tapahtumat vai viime päivien sääennusteet, mutta joka tapauksessa me vaihdettiin lomakohdetta aika viime tingassa.

Storalle näytti tulevan vähiten lunta, joten sinne lähdettiin. Stora Sjöfallet on siinä mielessä hyvä paikka, että vaikka tulis minkälaista keliä, voi siellä aina jotain kiivetä ja vieläpä suht turvallisesti.

Snövit on Storan siistein jääputous ja pari vuotta sitten katselin sitä jo vähän sillä silmällä. Tapsa halus sinne, eikä mua hirveesti tarvinnut ylipuhua mukaan.

Mä olin ostanut kaikenlaista uutta sälää talviretkeilyyn joita oli kiva päästä kokeilemaan. Mä olin hommannut sellaisen  3.5 litrasen termarin, mikä olis kätevä, koska se pitää vedet juoksevana yön yli. No olihan se vesi juoksevaa, ainoa vaan että se nappi mistä sitä vettä pitäisi laskea ulos oli jäätynyt kiinni. Pikku väkivaltaisuuksien jälken kansi aukeni, ihan vaan että sai kaadettua vedet teltan lattialle.

Se oli onneksi vaan vettä, toisin kuin hetkeä myöhemmin teltan lattia lainehti bensasta. Niinku tapsa sano, bensakeittimet on tosi hyviä niin kauan ku ne toimii. Tää ei varsinaisesti ollu eka kerta ku mulla menee hermot bensakeittimen kanssa. Samalla muuten selviksi miksi mun auto haisi bensalta, sitä oli takakontissakin pari desiä odottelemassa kipinää. 

Oli mulla pari kaasukeitintäkin mukana, tosin kaasut oli sen verran jäässä ettei niilläkään tehnyt mitään. Tapsahan oli luonnollisesti pitänyt kaasun makuupussissa. No, näin sitä oppii. Opin senkin ettei parinkymmen asteen pakkasessa kannata syödä metallilusikalla.

Ai niin, sitten mä olin hommannu sellasen kenkien kuivaimen. Ajatuksena oli, että mä voisin iskea sen auton invertteriin ja kuivatella / lämmittää monot jo autossa. Yllättäen sulake meni. Pitäis vissiin ostaa isompi invertteri tai nukkua sisätiloissa.

Me päätettiin nukkua sisätiloissa. Helmi fiilis maksaa ensin itsensä kipeäksi (90 €/yö) ja todeta että dubbelrum Storan hotellissa tarkoittaa sellaista 7m2 huonetta jossa on yksi sänky. Eikä siis mikään parisänky. Muutenkin hotellilla meni aika nappiin asioiden hoito. Varattiin sauna, mutta sit ku oltiin menossa, ni respasta sanottiin että se onkin jo varattu toiselle porukalle. Samoin hotellihuone “on ehkä laskutettu kahdesti sun tilitä, tää on uus kassakone”. Nättiä.

No, onneksi kiipeily sentään oli hyvää.

Tapsa ehdotti että se kiipeis pari ekaa kp:tä, se oli ne jo pari kertaa kiivenny, ja tiesi miten ne kiivetään ja varmistetaan vaikka olis vähemmänkin jäätä. Tää sopi mulle oikein mainiosti, kiipeily kireässä yläköydessä oli ihan tarpeeksi vaikeeta.

Ekan kp:n jälkeen oli terät tän näköiset. Oli aika "thin ice". Molemmilla oli viilat mukana, jotka luonnollisesti jätettiin autoon.

Yläkerrassa oli sitten enemmänkin jäätä. © Tapsa

Tästä ei pitäny tulla roikkuständiä, mutta mulle ne ständit tulee aikalailla siihen mihin ruuvit loppuu.

Oujeah, jäätä auringonpaisteessa!

Maisemia © Tapsa

Reitti oli vähän pidempi kuin mitä luultiin, topossa esitetyt 7 kp:tä pitää paikkansa jos vetää aina köydet suoriksi eikä laske välissä olevaa 100 m lumikenttää mukaan. © Tapsa

Kun on hidas niin saa mennä pimeessä alas. © Tapsa

Everest-hanskat ja köyden pujottaminen atc:hen, siinäpä illalle pikku pähkinä. Laskeutuminen jäällä on muuten aika mukavaa. Köydet tulee helposti alas, ja ankkurit saa tehtyä melkein mihin tahansa. © Tapsa

Sirkusteltta-basecamp

Seuraavana päivänä kiivettiin vähän lyhemmällä lähestymisellä

Pelaren oli päheessä kunnossa, tosin tällä kertaa ei käyty edes kokeilemassa.

Adel har kastat vatten (suom. Aatelisto on käynyt kusella)

 Sunnuntain actionpätkä

Tapsa liskoilee

Jääkiipeily on badass hommaa. © Tapsa

Vikat muuvit mustikanvarpuihin.

Antille Grevenin/Grevinnan laskeutumislinja. Punainen on kävelyä, keltainen laskeutumista. Topissa kävelette hetken matkaa (kiipeilijän) oikealle, sitten siitä vähän alaspäin lumirampille, rampin lopussa on jäätä ja siihen abalakovi. Voi olla että siinä on vanhojakin naruja, mutta niihin kannattaa tietysti suhtautua varauksella. Laskeutuessa tullaan vähän viistosti vasemmalle. Siitä taas kävelyä pusikon reunaan ja alas.

Lumirampin alku

R.I.P. Bjørn-Eivind Årtun

Hyvästi Bjørn-Eivind, oli kunnia tuntea sinut.

Patagonia del 14, Buenos Aires

El Chaltenin jälkeen aika meni netissä uutisia seuraten. Meidän uusilla kavereilla oli suuria suunnitelmia. Siis sellasia suunnitelmia, mitkä onnistuessaan ns. ylittää uutiskynnyksen. Sääikkuna oli täydellinen. Viikko täysin tyyntä ja mukavan lämmintä. Jos joskus on aikonut kiivetä jotain isoa Patagoniassa, nyt oli se aika. Kiva että oltiin silloin Buenos Airesissa tutustumassa tangoon.

Iltapäivätunnelmia Buenos Airesissa

© Anu

No, uutisia tuli, vähän enemmänkin ku mitä oltais kuviteltu. Jason ja Hayden kiipes Cerro Torren ja choppas laskeutuessaan Maestrin pulttitikkaat. Colin muuten kirjoitti aiheesta hyvän blogitekstin. Tapaus on herättänyt enemmänkin mielenkiintoa. Supertopon keskustelu on tähän mennessä kerännyt jo yli 1800 vastausta. Keskustelua ei tunnu häiritsevän edes se, että hetkeä myöhemmin David Lama kiipesi reitin vapaasti, ilman Maestrin pulttitikkaita.

Rossiltakin tuli mailia. Se on onnellisesti Kanadassa ja jalka on leikattu. Tässä muuten pieni uutinen pelastuksesta. Ennuste näyttää hyvältä, ja jos oikein hyvin käy, pääsee Ross jo loppukeväästä jäätä nakuttelemaan. Mahtava homma jos näin on, Björnillä meni vähän pidempään ennen kuin se oli taas kaapelin päässä, ja ainakin toistaiseksi homma kulkee vielä siinä turvallisemmassa päässä.

Mulle oli muuten pieni järkytys kun Björn sanoi pari päivää sitten ettei se voi enää koskaan juosta. Jalka ei kuulemma tule koskaan kestämään juoksun aiheuttamaa rasitusta. Ei varmaan erikseen tartte sanoa että boulderointi on myös kiellettyjen lajien listalla. No siinä ei Björn kyllä paljoa menettänyt, mutta käytännössähän toi tarkottaa sitä että nyt joko kiivetään niin jyrkkää, että pudotaan ilmaan, tai sitten niin helppoa, ettei pudota.

Saint-Exupérylla kuolemaan johtaneesta onnettomuudestakin on saatu lisää tietoa. Ei voi kyllä muuta sanoa kuin että tieto lisää tuskaa. Niitä joita kiinnostaa, alla on pari linkkiä, joista selviää mitä vuorella tapahtui.


http://www.alpineclubofcanada.ca/news/Carlyle_Norman_News_Release.pdf
http://www.alpinist.com/doc/web12w/newswire-carlyle-norman
http://blog.mec.ca/2012/01/18/lovely-carlyle-norman-1982-2012/
http://www.lacachania.com.ar/noticia.php?id_nota=192&id_seccion=1



Ei pidä myöskään unohtaa Sloupin laatukeskustelua aiheesta. Asiatuntijoita tuntuu mukavasti riittävän. "Minä olisin tehnyt sitä ja minä olisin tehnyt tätä" No niinpä olisitte varmaan joo. "Näppiksen takaa löytyy kokemusta, taitoa ja rohkeutta tehdä vaikka minkälaisia suoritteita." kirjoitti nimimerkki Lauha. Enpä vois olla enempää samaa mieltä. Lämpimältä kotisohvalta se on aika pirun helppo antaa jälkikäteen oikeita vastauksia ja leikkiä asiantuntijaa. 

Kukaan keskusteluun osallistujistahan ei luonnollisesti ole käyny lähelläkään kyseistä reittiä, puhumattakaan siitä että tietäisi yhtään minkälaisissa olosuhteissa siellä on toimittu. Ootteko koskaan kuullu sellasta sanontaa ku "Kun merellä vahinko sattuu, niin kaikki ovat maalla viisaita"? Tää jälkiviisastelu taitaa olla suomalaisilla verissä. Muissa keskusteluissa toivotetaan selviytyneelle jaksamista ja ilmassa on jonkinlaista ns. uhrin kunnioitusta. Suomessa tilanne nähdään mahdollisuutena päteä köysitekniikoilla ja myydä pelastuskursseja.



Loppuun pari kuvaa Rossin onnettomuudesta.

 Brian keksi teipata hakut kiinni jalkaan, Tostakin on vielä pikku matka alas jäätikölle.

© Ross McEven

Aamuyöllä El Calafatessa

© Ross McEven

Omien sanojensa mukaan Ross viihtyi Calafaten sairaalassa oikein mainiosti.

© Ross McEven

Patagonia del 13, Media Luna

Päivät väheni ja kelit huononi. Meillä oli lähtö 16. päivä, ja oli keliä tai ei, piti kamat hakea pois Niponinosta ennen lähtöä.

Meillä oli kuitenkin tuuria matkassa, elämää suurempi sääikkuna oli tulossa ja se näytti alkavan jo 15. päivä! Toisin sanoen, me voitais haikata huonossa kelissä 14. päivä Niponinoon, kiivetä hyvässä kelissä seuraavana päivänä, ja sitten 16. päivä kiireesti takaisin kylään ja bussiin.

Vaikka Anu vannoikin ettei ikinä enää kävelisi maanvyörymän yli, oli se aika helppo houkutella mukaan. Vähän koiranpentuilmettä ja perinteistä “Tajuutsä tää on meidän vika mahdollisuus kiivetä jotain. Vai ollaanko me venattu keliä turhaan?? Hä??”

* * *

Haikki Niponinoon meni gps:in avustuksella yllättävän helposti, löydettiin heti oikea linja eikä tarttenu pelätä kuolemaa jäätiköllä. Sen sijaan tuuli ja vesisade oli jotain ihan käsittämätöntä. Mulla oli sadetakki, mutta ei sadehousuja, joten housut oli saman tien litimärät. Samoin teltan pystyttämisestä ei tahtonut tulla mitään. Tai siis ei tullutkaan, ennen kuin saatiin pari jamppaa auttamaan. Mä olin viime kerrasta viisastuneena ostanu 10 metriä 3 mm prusiknarua, jolla sai vahvistettua telttaa entisestään.

Vaikka oli kuinka kaikki narut pinkeenä niin tuuli repi telttaa niin kovaa, että telttahaat lähtivät jatkuvasti irti. Ne haat oli hyvässä hiekassa ja jokaisen päällä lähes 10 kiloa kiviä, mutta kun se tuuli tarpeeksi kauan heiluttaa niin pikkuhiljaa ne haat vaan irtoili. Mua alkoi taas huolettaa teltan kestävyys.

NAPS! Teltan päällikangasta kiinni pitävä slingi katkesi. Sama katkesi myös muutama narukin. Fuck. Viime kerralla naureskelin Haydenin 7 mm telttanaruille. Enpä naura enää.

Yritin fiksata naruja takaisin kiinni, mutta tuntui että se oli vaan ajanhukkaa. Ne ei tässä tuulessa kestäisi. Pakko keksiä jotain muuta. Teltan siirtäminen ei tuntunut oikein järkevältä vaihtoehdolta, joten päätettiin rakentaa kivistä tuulensuojaa. Eipä meillä parempaakaan tekemistä ollu. Pari tuntia myöhemmin oli metrin korkuinen kivivalli valmis, tai ainakin meille alkoi kivien roudaaminen riittää. Pastat naamaan ja nukkumaan.

Tällä kertaa sai nukkua pitkään, eli puoli kuuteen. Tää oli itse asiassa ihan tietoista taktikointia. Meillä ei nimittäin ollut jäärautoja mukana, ja reitin alkuun pitäisi ylittää pikku pätkä lunta, mikä ei ilman rautoja kovalla lumella onnistu.

Me oltiin siis menossa Media Lunalle, sieltä oli tarkoitus kiivetä reitti nimeltä Rubio y Azul 6c, 350 m. Lähestyminen sujui nopeasti ja pian oltiin lumen reunassa. Lumi oli juuri pehmennyt tarpeeksi auringossa, siinä sai jalan pysymään kun pari-kolme kertaa monotti kovaa. Puoli tuntia aikaisemmin tuskin olisi onnistunut, kerrankin meni ajoitus nappiin!

Reitti alkoi heti kunnon offarilla. Olli sanoi, että ilman nelosen kamua oli aika nihkeä. Meillä oli #3,5 mukana, ja oli silti aika nihkeä. Mä olin kuvitellut että olisin voinut lypsää itelleni yläköyttä, mutta hyvä kun koko kp:ltä löyty pari kohtaa missä halkeama kapeni sellaiseksi mihin sen sai jotenkin järkevästi. Olihan se varmasti parempi kuin kolmonen, joka ei mennyt edes niihin kohtiin, mutta oikeastihan siinä olisi pitänyt olla vitosen ja kutosen kamut jos sen olisi halunnut kunnolla varmistaa.

Mä en oikein edes tiedä miksi, mutta me kuviteltiin että toi reitti olis sellanen että aluksi on se offari, sitten jotain vitosta 300 metriä ja vika kp on kruksi. No, ensinnäkin sitä leveää halkeamaa riitti ihan joka kp:lle. Lisäksi kiipeily oli vaikeaa, tai ainakin paljon vaikeampaa mitä mä olin kuvitellu. Joo ei menty simulina.

“Sitten on ennen chimneytä kaksi sika fittit jees kpta” sanoi Olli. Ja olihan ne aika päheet. Sellaista kuin Bara blåbärin se viides kp, mutta 100 metriä. Ehkä vähän jyrkempää ja vaikeempaa, mutta kuitenkin ihan maailmanluokan jammifesti. Seuraavaksi olikin vuorossa chimney, mikä tuntui melkein liian helpolta. Tai ehkä mä vaan oletin että sekin olis vaikea, kun kaikki muu on tuntunut hemmetin raskaalta.

Äkkiä oltiinkin jo kruksin alla. Ränni näytti juuri niin siistiltä kuin mitä olin kuvitellutkin. Mulla oli kaunis ajastus kiivetä se vapaasti, ja no...sanotaanko vaikka että se myös jäi kauniiksi ajatukseksi. Tässä vaiheessa on muuten pakko antaa respectiä Ollille, joka viime vuonna kiipesi kp:n vapaasti, ja ilman #4 camua, mikä tekee reitistä vähintäänkin jännän. Samoin Björnille, joka kiipesi kp:n ilman #3 camua, mikä tekee noususta käytännössä soolon.

Anu katseli mun rimpuilua ja kyseli että haluanko mä välttämättä käydä ihan topissa. Se meinaan nopeuttaisi aika paljon asioita, jos mä vaan laskeutuisin ankkurilta alas ja jätettäis toppikuvat väliin. Olihan meillä toppikuvia jo viideltä huipulta, ja ottaen huomioon että Media Luna on Mochon (suom. katkaistu, huiputon) näköinen mäki, niin eipä mulla nyt mitään pakottavaa tarvetta ollut käydä siellä.

Negan halkeaman jälkeen seinä loiveni, ja ankkuri näkyi edessä. Sweet. Vaikka mä sanoinkin Anulle ettei mun tartte topissa käydä, olin vähän ajatellut, että olisin sitonut köydet ankkuriin ja käynyt nopeesti topissa ottamassa pari kuvaa. Nyt edessä oli kuitenkin vielä 15 metriä sellaista maastoa, missä selkeesti tarttee köyttä. Anun vastaus tilanteeseen oli kuitenkin reipas “eipä paljon kiinnosta”.

Sama se, me oltiin siinä missä topoon on merkitty vika ankkuri. Pian oltiin jo matkalla alas, eikä toppia sen enempää kelailtu. Vaikka nyt on pakko sanoa, että jos olisin tiennyt miten typerältä tuntuu näin jälkeenpäin selitellä että ei käyty topissa, ”ku ei huvittanut” niin olishan me siellä käyty.

Laskeutuminen Medialunalta on siinä mielessä hieman poikkeava, että siinä ei laskeuduta kiipeilylinjaa, vaan erillistä laskeutumislinjaa. Se taas luo hommaan tiettyä mielenkiintoa, sillä jos köydet jää jumiin, ei niitä välttämättä pysty kiipeämällä hakemaan.

Kaksi ensimmäistä laskeutumista meni kuitenkin hyvin, ei jäänyt köydet jumiin tai mitään. No, mutta me oltiinkin vielä reitillä. Sitten laskeutumislinja erkaantui ja luonnollisesti köydet jäi saman tien jumiin. Tällä kertaa oli onnea matkassa ja ne sai pikku kiipeilyllä haettua.

Seuraava laskeutuminen olikin jo selvästi jyrkempää, eikä siinä ollut halkeamia. Hyvä sen puoleen, että köydet tuskin jäisi jumiin, mutta toisaalta, jos jäisi, niin niitä voisi olla vähän nihkeä lähteä hakemaan.

Seuraavaa ankkuria ei näkynyt, mutta sen pitikin olla kulman takana. ”Ankkurit on tosi helppo löytää” sanoi Olli. Laskeuduin ensin parikymmentä metriä, ja kävin kulman takana. Ei ankkuria. Laskeuduin lisää, mutta ankkuria ei näkynyt missään. Ainoastaan oikealla olevassa rännissä näkyi slingejä. ”Älkää laskeutuko ränniin” sanoi norskit. Vai sanoiko ne että laskeutukaa ränniin? Hemmetti siitä norjasta saa mitään selvää.

Ei, topon ja Ollin mukaan se on vasemmalla, joten sinne suunnataan. Ja sinnehän sitten suunnattiin tasan niin kauan että köyden solmut tuli vastaan. No, eipä ollut eka kerta kun roikun tyhjällä seinällä köyden päissä. Itse asiassa, kun kun olin laskeutunut aivan solmuihin kiiinni, huomasin että seinässä oli yksi jumissa oleva #00 C3. Näytti vähän siltä, etten ollut ainoa, joka ei ollut löytänyt ankkuria.

Tässä oli kuitenkin pieni ongelma. Mä oon 20 kiloa painavampi kuin Anu, joten köydet venyy enemmän mun alla. Mä ylsin juuri ja juuri C3:seen, mutta Anu todennäköisesti ei. Äh, päätin että teen ständin pari metriä ylemmäs, siinäkin näytti olevan jotain halkeamia.

Ja olihan siinä. Ongelma olikin siinä, että kaksi ohutta halkeamaa muodostui irtofleikistä. Toisin sanoen, kun laitoin toisella puolelle camun, painoi se fleikkiä irti toisen halkeaman suuntaan.

Tämän päivän KTO-ratkaisu olikin seuraava: Jos fleikin molemmille puolille laittais pienet kiilat, tasan toistensa tasolle, ni nehän painais molemmat fleikkiä, mutta eri puolilta, jolloin fleikki pysyisi nätisti paikoillaan. Ainakin teorian tasolla.

No, laitoin kiilat (dmm #1 ja joku peanut) seinään ja laatuständi oli valmis. Mutta missäs ne loput ständit oli? Oikeanpuoleisessa rännissä näkyi edelleenkin slingejä, mutta pikku laskeutumisen jälkeen me nähtiin seuraava ständi varsinaisella laskeutumislinjallakin. Eiku sinne.

Loput laskeutumiset meni yllättäen hyvin, joskin köysiä sai repiä irtokivien takaa pois. Sehän taas on sen puoleen jännään hommaa, että ne irtokivet saattaa lähteä kyytiin. Mutta oikeesti, missä se yksi ständi oli? Katoin vielä kerran toposta, ja oon ihan saletti että olin just siellä mihin se ständi oli merkitty. Niin valitettavaa kuin se onkin, se ikävin vaihtoehto on tässäkin tapauksessa se todennäköisin... Ei ne ständit sieltä ilman painoa irti lähde.

Paluumatkalla teltalle tarvitsi jo otsalamppuja. Eipä näköjään oltu ainoat, jotka palaa pimeän aikaan. Vastakkaisella seinälläkin näkyi otsalamppuja. Samoin vierekkäisellä vuorella, eli Mocholla. Me tultiin aika nopeesti alas jäätikölle, mutta molemmilla seinillä olevat lamput eivät liikkuneet mihinkään. Olikohan siellä sattunut jotain? Vaikka joku huutaisikin, pelkästään vieressä pauhaava puro piti siitä huolen, ettei mitään kuuluisi. Näähän on aina ikäviä juttuja, mutta se on vähän huono lähteä pelastamaan ketään sillä perusteella että otsalamppu näkyy seinällä. Ehkä ne bivittää siellä, nythän oli luvassa hyvää keliä viikoksi.

Niponinoa ei kuitenkaan tuntunut löytyvän millään. Ei vaikka oli gps:it ja systeemit. Joskus se liika tekniikkaan luottaminen voi kostautuakin. Me käveltiin tasan siihen pisteeseen, missä Niponinon piti olla, mutta siinä ei näkynyt muuta kuin loputonta kivimerta joka suuntaan. Lisäksi me oltiin mun mielestä liian kaukana viereseltä seinältä. Damn. Paljon hyötyä käyttää gpsiä jos se näyttää mitä sattuu. Me harhailtiin aikamme pimeässä, kunnes tajuttiin, että meidän pitää oikeasti suunnistaa takaisin isolle jäätikölle, sieltähän me ollaan jo pari kertaa tultu Niponinoon.

Jäätikön reuna löytyi. Jossain siinä piti olla iso kivi, mistä me haettiin aamulla vedet. Tässä vaiheessa voin paljastaa, että se jäätikön reuna käsittää aika ison alueen.

”Hei tossa se iso kivi on!”

”Eiku ei...”

Kun Anu oli jo kolmatta kertaa vakuuttunut siitä, että nyt oltiin oikean kiven kohdalla mulla alkoi hiki nousta otsalle. Oikeesti, me saatetaan harhailla täällä koko yö. Ei sillä muuten niin väliä, mutta bussi lähtee tänään!

Kolmas kivi oli kuitenkin se oikea ja löydettiin teltat. Gps oli näyttänyt ainoastaan 100 metriä väärään suuntaan, mutta se riitti. Gps:in tarkkuus näytti olevan neljän metrin luokkaa, mutta joku siinä nyt kuitenkin kusi.

Paksu makuualusta tuntui taas mukavalta. Melkein yhtä mukavalta tuntui laittaa herätyskello soittamaan kolmen ja puolen tunnin päähän...

* * *

Niistä valoista muuten vielä. Mehän käveltiin teltoille autuaan tietämättöminä siitä, että lähestymisellä tapaamamme nainen teki kuolemaa viereisellä seinällä. Irtokivi oli osunut naista päähän, eikä tämä tajuttomana pystynyt itse laskeutumaan alas. Seuraavana aamuna Red Bullin kopteri lennätti neljä maailmanluokan alppikiipeilijää reitin alle, jotka lähtivät pelastamaan naista. Kiviä kuitenkin satoi sen verran, että myös pelastajat joutuivat luopumaan leikistä. Tätä kirjoittaessa naisen ystävät ovat suunnittelemassa uutta nousua, jotta voisivat hakea ruumiin alas seinältä.

Kun rangeri silloin aikaisemmin kertoi, että joku oli telonut jalkansa Niponinolla, niin sehän oli tietysti Ross, toinen niistä kanukeista. Se oli ottanut pannut Innominatan viidenneltä kp:ltä ja murtanut nilkkansa. Siitä on muutama metri ensinnäkin takaisin Niponinoon ja siitä taas lähes parikymmentä kilometriä takasin El Chalténiin. Yli 30 vapaaehtoista lähti pelastamaan Rossia ja kaveri kannettiin koko matkan (maanvyörymää lukuun ottamatta)  takaisin kylään. Ottaen huomioon, että jamppa painaa yli 100 kiloa, niin varsin hieno suoritus.

Kiipeily Patagoniassa on vaarallista. Erilailla vaarallista kuin vaikka Alpeilla. Ei se Red Bullin kopteri siellä jatkuvasti pörrää. Lähinnä silloin kun Lama lähettää.

Anu mielipuuhassaan

Se jääsilta mikä viimeksi näytti vähän huteralta, oli nyt romahtanut

Niponinossa taas keli kohdallaan

Jäätiköllä oli hyvä hiekotus

© Anu

Jäätikkötaidetta

 Kivivallia suojasi vähän tuulelta

Mä menin tietysti tiputtamaan kiven sormen päälle

 Aamulla oli rapea keli

Media Luna

 Hayden ja Jason matkalla historiankirjoihin

© Anu

Eka kp

© Anu

 Kunnon vääntöä!

Kolmas kp, ihan siistiä leikkausta

© Anu

 Geelitauko reitin puolivälissä

© Anu

 Sitten oli vuorossa vähän jamsprickaa

© Anu

5o metriä käsihalkeamaa, vähän joutuu rannaamaan vaikka olis isompikin räkki

 Sitten halkeama oheni ja jyrkkeni. Oli tääkin ihan pitkä kp.

Lähetyshommissa on tärkeetä että pystyy tekemään montaa asiaa samanaikaisesti. Varmistamisen ohessa voi hyvin syödä, juoda ja ottaa kuvia. Mielellään vielä kahdella kameralla.

No pitäähän niitä toisenkin kameran kuvia esitellä

Kruksi kp, tää kuva on muuten otettu kolmannella kameralla

© Anu

 Kaikki tärkeimmät huiput samassa kuvassa.

Ja loppuun vielä taidekuva

Patagonia del 12, El Chaltén

”WHAT THE FUCK ARE YOU DOING IN HERE??? THE HOSTEL IS FULL! FUCK OFF!”

Tilanne on siis se, että lähdettiin Niponinosta keliä karkuun ja nyt ollaan täyteen buukatun hostellin respassa. Hostellin omistaja on liekeissä.

”YOU MOTHERFUCKERS!! WHY YOU DO THIS TO ME?! YOU SAID TOMORROW! SO FUCK OFF AND COME BACK TOMORROW!”

Sebastianista on vaikea olla pitämättä. Meitä oli seitsemän kiipeilijää ja yksi tyhjä sänky. Anu sai sängyn ja muut sai mennä pihalla olevaan puolivalmiiseen rakennukseen. Sana puolivalmis antaa ehkä turhan ruusuisen kuvan, mutta oli siinä lattia ja katto. Ja mitäs sitä sängyllä kun on mukava untuvapatja. Sääliksi kävi kavereiden light&fast virityksiä.

Huonoa keliä oli siis luvassa. Me oltiin itse asiassa vähän odoteltukin pidempää taukoa, jolloin voitaisiin käydä Torres del Painesissa. Puisto oli kuitenkin suljettu metsäpalojen takia, joten eipä auttanut kuin viettää aikaa El Chalténissa.

Chad yllytti kuntopiiriin. Meillä ei ollut käytössä muuta kuin pölyinen rakennus. Vedettiin yläasteelta tuttua kuntopiiriä; leukoja, punnerruksia ja vatsoja. Jotenkin tuli Rocky 4 mieleen.

Chad on kyllä hyvä esimerkki siitä miten treenaaminen ei todellakaan oo mistään muusta kuin motivaatiosta kiinni. Tapoja rääkätä kroppaa kyllä löytyy, eikä siihen mitään punttista tarvita. Mä tosin oon alkanut nähdä hyviä puolia punttiksessakin, onhan se nyt ihan eri homma vetää leukoja kun hikiset ruotsalaismimmit venyttelee vieressä.

Nyt oli myös aikaa tutustua paremmin itse kylään. El Chaltén on siitä hieman poikkeava kylä, että se on täysin tyhjästä luotu. Fitz Roy on sen verran päheä vuori, että sekä Chile että Argentiina väittävät sitä omakseen. Monet muutkin huiput on olevinaan molempien omia, joten rajaviiva menee jokseenkin hassusti. Tosin karttoihin piirrettyä rajaviivaa ei kumpikaan maa ole vahvistanut.

Argentiina halusi kuitenkin vahvistaa asemiaan, ja päätti vuonna 1985 perustaa El Chalténin kylän. Näin saatiin vuorten lähelle turistien suosima kylä, joka on luonnollisesti Argentiinan puolella.

Me nähtiin vanha kuva kylästä, jossa oli vain pari hassua taloa. Kuva oli 2000-luvun alusta. Kylässä tuleekin hieman outo tunne kun tajuaa että suurin osa rakennuksista on alle kymmenen vuotta vanhoja.

El Chalténin kylällä ei ole omaa historiaa, kaikki on rakennettu turisteja varten. Kukaan ei ole kotoisin kylästä, eikä monikaan vietä siellä edes talvea. Hostelleja, ravintoloita ja urheilukauppoja. Näin kiipeilyturistin näkökulmasta kaikki toimii, mutta silti jokin on vähän hassusti.

No, se kulttuurista, otetaas taas vähän kuvia.

 El Chaltén

 Ja kyllä, siellä tuulee

 Kylä vähän kauempaa, pari taloa tullut lisää

 Ja lisää tulee, varmaan parikymmentä työmaata oli käynnissä

 El Chalténin pääkatu

 Hostellin varabivi ja punttis

 Lomoa!

 Amerikkalaiset järkkäsi grillibileet

 Chad toimi kokkina

 Jätskibaari

 Päivän kruksi, mitä makuja ottais?

 Hayden keksi, että kun ottaa jätskikupin mukaan niin saa seuraavalla kerralla yhden peson alennusta

© Anu

 Björn lähettää terveisiä Haukkarin lukijoille

 Boulderointia. Oikeesti, onhan toi nyt vähän tyhmän näköstä.

 Björn meni tietysti vielä hajottamaan sormensa

 Sen sijaan että olisin boulderoinut, päätin tyhjentää jätkien keksipussin.

 Team Norden

Maisemia

Making of

© Anu

 Livemusaa

 Kädenvääntöä

 (c) Gabi

 Ja tietysti vastatuuleen kusemista