Haukkari: Patagonia del 9, Guillaumet igen

Tällä kertaa haikki Piedra Negraan ei tuntunu kovinkaan pahalta. No ei kai kun meillä ei ollut mitään kannettavaa. Siitä huolimatta me käveltiin hitaasti, niin hitaasti ettei väsytä.

Tultiin bivipaikalle hyvissä ajoin. Paikallinen vuoristo-opas sanoi, ettei Guillot oo kiivettävässä kunnossa. Viikkoja jatkunut lämmin keli oli sulattanut kaikki jäät reitiltä. Vaikea uskoa, ottaen huomioon meidän viime reissun parin päivän takaa. Amy Couloir saattaisi tuurilla olla kunnossa. Me päätettiin että käydään vilkaisemassa Amyä, ja jos se näyttää huonolta, kiivetään vierestä Brenner Ridge 6a+.

Syötiin, räkättiin kamat valmiiksi, syötiin lisää ja mentiin nukkumaan. Kaikki oli valmiina. Tällä kertaa me tehtäis tää niinku pitää.

Kello herätti yhdeltä yöllä. Primuksen Jetboil-kopiossa oli vedet valmiina ja pastapussi valmiina vieressä. Me oltiin paistettu kanapalojakin valmiiksi, jotka sitten vaan heitettiin sekaan. Jos jotain safkapuolesta ollaan opittu, ni se on aika pirun tärkeetä, että se ruoka maistuu. Mä oon joskus erehtynyt luottamaan kavereiden ruokavalintoihin, mikä tarkotti sitä, että Chamonix'ssa syötiin pelkkää ylikeitettyä makaronia.

Valmiiksi pakatut reput odotti teltan vieressä. Vaikka meillä oli repuissa ruokaa moninkertainen määrä, oli reput silti paljon kevyemmät kuin viimeksi. Tällä kertaa oli käyty tarkkaan läpi mitä reitillä oikeesti tarttee. Mitä käytettiin viimeksi, mitä ei. Olisko jotain tarvinnut mitä meillä ei viimeksi ollut mukana? Sauvat olis jyrkässä lumessa ollu kivat. Nehän voi jättää reitin alle.

Sauvakävely tuntui kevyeltä. Reppu tuntui kevyeltä. Nyt vedettiin light & fast. Mehän oltiin jätetty pois mm. punkkipihdit ja allergialääkkeet. Mä tiesin että nyt vedetään riskillä. Eihän sitä tiedä vaikka tulis punkkeja vastaan. Samoin nyt oli entistäkin tärkeämpää, etten mä syönyt reitillä porkkanaa tai omenaa sillä ne kutittaa ikävästi kurkkua.

Lähestyessä tuli kuuma. Eikä pelkästään huonon kunnon takia. Ilma oli 20 astetta lämpimämpää kuin viimeksi. Mitä järkeä kiivetä jotain sulanutta ränniä, nyt kun olisi täydellinen keli kiivetä vapaasti? Me päätettiin että unohdetaan Amy ja mennään suoraan Brenner Ridgelle. Siinä olis mukavasti kiivettävääkin, Amy kun on käytännössä kaksi kp:tä 60-asteista jäätä ja sitten ollaankin jo huippuharjanteella.

Meidän piti siirtyä vuoren toiselle puolelle Paso Guillaumetin kautta. Me tiedettiin mistä se suunnilleen meni, ei pitäis olla vaikeeta. ”Ei siinä tartte kiivetä ollenkaan” sanoi norjalaiset. Tää tuli jatkuvasti mieleen kun tein vaikeimpia vapaamuuveja mitä oon raudat jalassa tehny. Mä en ikinä tulis kiipeämään näitä muuveja alas, mutta mä olin silti vakuuttunut että me oltiin oikeessa paikassa. Tännehän meni lumessa jäljetkin. Aika vähän oltiin viime kerrasta opittu.

20 metrin pudotus tuli vastaan ja samalla selvisi ettei me oltu lähelläkään oikeaa paikkaa. Satoja metrejä kivimerta joka suuntaan, mutta eniten mua kiinnosti se miten mä pääsisin takaisin alas. Kaikki kivet oli irti joten en voinut edes jättää kamaa ja laskeutua. Pikku poikkaroinnin jälkeen selvisi sekin mihin ne lumessa näkyneet jäljet johtivat. Kiila ja tuoretta prusiknarua, en ollutkaan ensimmäinen urpo joka ei osaa suunnistaa.

Laskeuduin takaisin lumelle ja alettiin miettiä vaihtoehtoja. Kyllähän se reitti varmaan jostain löytyisi, mutta mulla alkoi huumorintaju loppua. Ensin pitäisi löytää vuoren toiselle puolelle, sitten reitin alku ja meidän tuurilla vedettäisin sielläkin vääriä halkeamia koko päivä. Toisaalta, me tunnettiin Comesaña-Fonrouge varsin hyvin, ja nyt olis vielä hyvin aikaa lähteä sitä kiipeämään.

Päätettiin siis taas vaihtaa reittiä. Tultiin nopeasti reitin alkuun, tai tarkemmin sanottuna laskeutumisreitin alkuun. Mehän ei koskaan kiivettykään reitin oikeaa alkua. Rännistä oli kuitenkin lumet ja jäät sulaneet, joten nykykunnossa se varmaan menis aika helposti.

No, ei muuta ku kiipeilykengät jalkaan. Kiipeily sujui nopeasti, aika iso ero viime kertaan verrattuna. Samaan aikaan vuoristo-opas alkoi kiivetä asiakkaan kanssa reitin oikeaa alkua.

Me kiivettiin ihan hyvää vauhtia, vuorotellen ohiteltiin toisiamme vuoristo-oppaan kanssa. Erona kuitenkin se, että vuoristo-opas linkkasi aina kaksi kp:tä yhteen, eikä laittanut ollenkaan varmistuksia. Mäkin päätin kokeilla. Ja tosiaan, kun ei laita kamaa, pystyy köydenpituuksia yhdistelemään ihan erilailla. Ei tuu köysikitkaa. Hauskinta oli kuitenkin huomata, ettei me viimeksi oltu reitillä ollenkaan. ”Ai voiko tuoltakin kiivetä” kyseli opas kun kiipesin kulman takana offaria. Hyvä puoli tässä oli kuitenkin se, että pystyttiin kiipeämään samaan aikaan kun ei oltu samassa rännissä. Kuitenkin kruksista eteenpäin pitäisi mennä samaa reittiä pitkin, joten annettiin suosiolla oppaalle tilaa. Tästä seurasi paitsi vuolasta kiittelyä, myös anteeksipyytelyä. Hehe, taisi olla eka kerta kun vuoristo-opas pyytelee multa anteeksi että se kiipeää hitaasti.

Opas roudasi varsin isoa räkkiä reitillä, mitä me vähän ihmeteltiin. Kaksi kolmosen kamua? ”Joo ne on asiakkaalle.” Opas siis laittoi vaikeisiin kohtiin metrin välein kamaa, jotta asiakas voisi vetää itsensä ylös. Ihan hyvää asiakaspalvelua.

Opas kiipesi kruksin ilman reppua, mikä vaikutti vähintäänkin hyvältä idealta. Köydenpituus oli negaa, joten reppu ei jäisi kiinni vaikka sen vetäisi ylös myöhemmin. Lisäksi itse kiipeäminen ilman reppua saattaisi olla jopa kivaa. Niinpä me päätettiin haulata molempien reput ja nauttia edes yhden kp:n verran hienosta kiipeilystä.

Ilman reppua, ja edelleen varsin fressinä kruksi tuntui naurettavan helpolta. Kerrankin sellaista kiipeilyä mitä me osataan. Seuraavaksi oli poikkari, jonka jälkeen 40-metrinen dihedraali johtaisi huippuharjanteelle. Vuoristo-opas teki ständin dihedraalin keskelle, mä taas tein ständin dihedraalin alkuun ja aattelin että kiipeän sen yhtenä kp:nä. Periaatteessa ihan kaunis ajatus, mutta kun viimein tulin seuraavalla ständille, mulla ei ollut jäljellä enää yhtään camua tai jatkoa. Onneksi topissa odotti neljän haan ankkurihässäkkä, muuten olis menny vaikeeksi.

Huippuharjanne oli helppoa kiipeilyä, ja pian oltiinkin toppilumella. Me oltiin otettu raudat ja kaksi hakkua toppia varten, mutta todellisuudessa lumi oli sulanut niin paljon, ettei siellä olisi tarttenut edes isoja kenkiä. Toisaalta, kun ne jääkengät oli tänne roudattu, niin kyllähän niitä sitten käytettiin. Jos ei muuhun niin ainakin ne näytti toppikuvissa hyviltä.

Guillaumetin toppi on siisti. Just sellanen terävä töppyrä mistä saa siistejä kuvia. Nyt ei ollut kiire mihinkään. Kun Joel ja Anders kertoi että ne oli topannu Guilloitin pari viikkoa aikasemmin täysin tyynessä t-paitakelissä, me ei uskottu. Nyt kelin puolesta suurin ongelma oli auringon kuumuus, Anu tais saada auringonpistoksen. Mullakin alko tulla huono olo ja päätettiin lähteä alas.

Matkalla alas törmättiin kanadalaistiimiin, joille opas oli neuvonut, että kannattaa ennemmin laskeutua Amy, se on suora linja ja köydet ei jää niin helposti kiinni. Sieltä taas on loivaa alamäkeä takaisin Paso Guillaumettiin, siis siihen mitä me ei aamulla löydetty. Opas oli meidän edellä, joten nyt siellä pitäis olla tuoreet jäljetkin.

Tultiin Amyn yläankkurille, ja tosiaan, alhaalla näkyi jalanjäljet. Eiku alas. Sen sijaan, että mä olisin laskeutunu jäiseen ränniin, oli vastassa sulaneen jään alta paljastunut mätä kivi. Aloin ymmärtää mitä opas tarkoitti sillä, että jäiden sulattua, reittiä ei pysty kiipeämään edes kesäkiipeilykengillä, ”because of the rotten rock.” Ja sitä se nimen omaan oli. Mätää kiveä. Ei sellaista normaalia irtokiveä, mistä voi nostaa yhden kiven pois, vaan koko rännin pohja oli yhtä löysää massaa.

Kun mun jalka osui ensimmäisen kerran seinään, heilui se skeida metrien matkalta. Yllättäen vain muutamia kiviä tippui alas eikä tässä vaiheessa siinä olisikaan vielä niin väliä vaikka koko paska valuisi alas. Mähän roikuin köydessä eikä kukaan ollu alapuolella.Mutta mitäs kun Anu laskeutuu? Mä oon silloin suoraan alapuolella ständissä. Amy on ehkä 1-1,5 metriä leveä, eikä siinä paljon väistellä jos kiviä tippuu.

”KÖYSI VAPAA, ETKÄ SITTEN TIPUTTELE NIITÄ KIVIÄ!!”

Anun laskeutumista oli jännä seurata. Anun oli pakko koskettaa sitä mätää seinää ja jos siitä lähtee kiviä tulemaan, sitä voi tulla 10 tai 1000 kiloa. Anu osasi kuitenkin tulla herkemmin kuin mä, eikä kiven kiveä tullut alas. Nättiä, enää köysi alas ja ollaan turvassa. Mä aloin vetää köyttä, mutta se, että köysi liikkui seinää vasten oli liikaa. Kiviä alkoi vyöryä seinää pitkin ja tippuvat kivet irrottivat lisää mätää kalliota.

Me roikuttiin ehkä 50 metriä alempana, muttei pystytty hirveesti tekemään mitään. Anulla oli pidempi slingi ja se painautui rännin oikeaan laitaan, jossa oli vähän suojaa. Mulla taas oli sen verran lyhyt slingi ettei siinä oikein päässyt mihinkään. Laitoin vasemman jalan vasenta seinämää vasten ja yritin painaa itseäni oikeaan laitaan, ainakin pää oli vähän suojassa. Painoin Anua seinää vasten, vaikka en mä oikein tiedä että kumpi siinä oikeesti suojasi kumpaa.

No, sitten niitä kiviä tuli. Enimmäkseen ne oli sellasia nyrkin kokoisia, suurimmat ehkä puolikkaan jalkapallon kokoisia. Vaikea sanoa paljonko niitä tuli, noin kottikärryllinen. Ehkä 100 kiloa? Joka tapauksessa ihan tarpeeksi. Ensimmäinen osui selkään, mutta reppu suojasi, sitten seuraava osui jalkaan. Tuntu kuin joku olis iskeny vasaralla nilkkaan. Mä olin varma että se oli murtunut, mutta en halunnu avata kiipeilykenkiä. Todennäköisesti en sais niitä enää takas jalkaan. Itkunsekaisen kiroilun jälkeen tajusin, ettei me oltu vieläkään saatu köyttä alas. Se ei ollut edes jäänyt mihinkään kiinni. Se riitti, että se vähän hieroi seinää kun vedettiin sitä alas.

Ei meillä kuitenkaan ollut hirveesti vaihtoehtoja. Köydet oli pakko saada alas. Vedettiin niin hitaasti kuin pystyttiin ja pian köysi tippui nätisti alas ilman kivivyöryä. Bivipaikalle oli kuitenkin vielä pitkä matka, ja vaikka pahin paikka oli ohitettu, oli mätää kivetä vielä yhden kp:n verran tarjolla.

Laskeuduttiin seuraavalle ständille kun ylhäältä alkoi kuulua ääniä. Ei hemmetti se kanadalaistiimi oli meidän perässä, ja ne tietysti oli tulossa samaan ränniin. Huudettiin kurkku suorana että painukaa nyt **ttuun täältä, mutta eihän ne mitään kuullu. Kanukkien köydet valuivat seinää pitkin alas. Kiviä alkoi tippua.

Mä ehdin laskeutua seuraavalle ständille, mikä oli mukavasti poissa rännistä, lumella. Anu taas oli edelleen vielä ylemmällä städillä mihin kivet tulivat suoraan. Huudettiin taas, mutta ei ne nyt selvästikään kuulleet. Parempi keskittyä siihen että Anu pääsee turvaan ennen kuin ne laskeutuu.

Myöhemmin selvisi, että ne oli kuulleet meidän huudot ja luulivat että me oltiin loukkaannuttu. Niinpä ne yritti tietysti mahdollisimman nopeasti tulla apuun.

Anu pääsi turvaan, eikä onneksi yhtään kiveäkään osunut, mutta nyt sääli alkoi olla kanadalaisten puolella. Nillähän oli edessä sama kuin meillä. Viimein laskeutuja näkyi ja päästiin jutteluetäisyydelle. Kanukit tajus homman nimen ja sai vedettyä itsensä takasin ständille. Köydet piti kuitenkin vetää vielä takasin ylös ja sehän tunnetusti irrottaa kiveä. No, ei auta. Mentiin niin suojaan kun pystyttiin ja huudettiin että sen ku vetää köydet. Kivet piti vekkulia ääntä kun ne suhahti pään vierestä, alle metrin päästä. Mitään ei kuitenkaan käynyt ja me jatkettiin lasketumista. Nyt olisi vielä 100 metriä 50 asteista lunta, joka jälkeen ollaan bergschrundin alapuolella ja siitä voiskin jo kävellä, siis jos jalka kestää.

Jalka kesti, lumi ei. Joka toinen askelma upotti vehkeisiin asti. Koko päivä oli ollut järjettömän kuuma ja lumi tietty yhtä hattaraa. Loppuen lopuksi ainoa tapa miten mä pystyin liikkumaan, oli vetää nelinkontin, sillain että kädet, monot ja polvet on samaan aikaan lumella. Silloin lumi kannatti ja mä pääsin liikkumaan.

Paso Guillaumetin ylitys oli tältä puolelta käsittämättömän helppo. Selkeää ränniä alas ja siitä poikkari samalla lumelle missä me oltiin aamulla ihmetelty. Me oltiin aamulla kiivetty ehkä 20 metriä harhaan, mutta siinä tilanteessa tätä selkeää linjaa oli jotenkin ihan mahdoton tajuta.

Länsipuolella lumi oli kovempaa. Mä kävin hakemassa reitin alusta meidän sauvat ja jääruuvit. Sitten oli vielä edessä paluu Piedra Negraan, eli jyrkkää lunta alas, mutta tällä kertaa me vedettiin ihan eri tahtia. Lumi oli pehmeää, mutta ei liian. Varsinkin sauvojen kanssa sitä pääsi nopeasti. Jos olis ollu vähän vielä pehmeempää, olis voinu vaikka liukua alas.

Tultiin teltalle just mukavasti ennen pimeää, kuitenkin kanukeista ei näkynyt jälkeäkään. Mä näin ne viimeksi kun hain sauvat ja silloin ne laskeutu viimeisiä köydenpituuksia Comesaña-Fonrougelta. Niiden pitäis olla ihan meidän perässä.

Aikaa kului, eikä otsalampuista näkynyt jälkeäkään vaikka oli jo täysin pimeää. Me alettiin oikeasti huolestua. Niillä ei ollut kuin yksi hakku, eikä sauvoja. Olisko ne ottanut lipat jyrkällä lumella ja tippunut alla olevaan kivikkoon? Hemmetti pitääkö niitä lähteä ettimään keskellä yötä? Hyvä kun tällä jalalla pystyy ees ite kävelemään.

Hetken päästä nähtiin pari hahmoa pimeässä. Huudeltiin kanadalaisille missä me oltiin että ne osais suunnistaa teltoille.

”Unohtuiko teiltä otsalamput vai mitä kävi???”

”On meillä otsalamput, mutta kun ne on tossa repun ylätaskussa ni ei jaksettu kaivaa.”

No niinpä tietysti.

Päivä oli ollut pitkä, mutta ei me oltu erityisen väsyneitä. Olis sitä voinut hyvin vielä 10 tuntia jatkaa. Siis jos olis pakko, ei sillain etteikö tässä oltu jo ihan tarpeeksi puuhasteltu. Enugeelejäkin oli jäljellä. Camelbakit oli juotu loppuun, mutta koska vettä sai sekä reitin alta, että topista, ei meillä mitään sen kummempaa nestehukkaa ollut. Siitä huolimatta vaaleanpunainen skumppa nousi kivasti päähän. Tarkoitus oli tarjota kanukeillekin, mutta pienen pohdinnan jälkeen mä olin vahvasti sitä mieltä että ehkä me vedetäänkin se vaan ite.

Niin ja se mun jalka. Mä olin jo kävellessä kattellut että mun jääkiipeilykenkä näyttää ikävästi paisuneelta. Todennäköisesti nilkka on niin turvoksissa ettei sillä enää kävellä kun adrenaliini lähtee verestä. Samoin mietin sitä, olisko se avomurtuma, jolloin mulla on koko kenkä yhtä soosia. Toisaalta olin kuitenkin kävelly just tunnin alamäkeen. Sitähän ei murtuneella jalalla tehdä. Vai olisinko mä niin kova jätkä että tekisin?

Noh, otin kengät jalasta, sitten sukat. Ei avomurtumaa, ei haavaa, eikä oikein mitään muutakaan jälkeä. Ei edes pientä mustelmaa. Anu katseli jalkaa ihmetellen.

”Oikeesti, tästäkö sä oot vikissy viimeiset pari tuntia?”