Haukkari: Patagonia del 10, Mojon Rojo

Herättiin naamat hiekan peitossa. Teltan absidi oli kiinni, mutta sisäteltassa on ainoastaan hyttysverkko naamojen yläpuolella, josta tuulen pöllyttämä hiekka sitten lensi suoraan sisään. Sama hyttysverkko muuten, joka läpi tuli Espanjassa kondensaatiovedet. Light is right, mut paljonko se nyt oikeesti olis painanu jos hyttysverkon päälle olis tehtaalla ommeltu ohut kangas?

Tuuli repi telttakeppejä irti, jotka kilisten lenteli pitkin Piedra Negraa. Mulle oli ihan sama vaikka koko teltta repeis. Täältä sentään pääsi kävellen pois, eikä mua oikein kiinnostanut muu kuin päästä takaisin laaksoon ja jätskibaariin.

Tultiin laaksoon, ja vaikka sitä kuinka väittäis ettei kiipeily kiinnosta, totta kai me ensin kateltiin kelit. Koko tuleva viikko näytti huonolta. Ou jea, ei aikaisia herätyksiä, ei raskaita kävelyitä, ei raskaita rinkkoja, lomoa ja olutta joka ilta.

Tulevan viikon raskaimmat päätökset lienee siinä mitä leffoja kateltais ja mitä makuja valitaan jätskibaarissa. Jätskikuppiin sai nimittäin kolme eri makua ja koskapa mascarpone ja limón oli yksinkertaisesti niin hyviä että ne oli pakko ottaa, oli jäljellä enää yksi maku, ja vaihtoehtoja kymmeniä.

Pari päivää meni mukavasti eri ravintoloita testaillen. Kuitenkin, tarve päästä pelkäämään on jotain mitä ei oikein itsekään tajua. Vuorilla sitä vaan halusi äkkiä pois ja heti kun tuli laaksoon, alkoi horisontissa näkyvät töppäreet taas kutsua puoleensa.

Mä jaksan aika huonosti toimettomana oloa, ja muutaman päivän jälkeen mä olin sitä mieltä että sieltä on nyt sääikkuna tulossa. Ei se oikeesti mikään sääikkuna ollut, keli oli paljon huonompi kuin se meidän eka kerta Guillaumetilla. Mut toisaalta, ollaanhan me ennenkin kiivetty huonossa kelissä.

Brian ja Ross, ne kanadalaiset jotka melkein tappoi meidät, kertoi että ne oli kiivenny Mojon Rojon. Se oli helppoa kiipeilyä, ja sitä pystyi vetämään pienellä räkillä ja kovilla kengillä. Sellaistahan voi kiivetä vähän huonommassakin kelissä, ja mikä tärkeintä, sieltä ei olis montaa laskeutumista alas jos homma alkaa näyttää pahalta.

Lähestyminen Laguna Sucian kautta oli norjalaisten tukkajumalien mukaan vähän nihkeä, jyrkkää irtokiveä. Se oli kuitenkin ainoa tapa päästä vuoren juureen, joten sieltä se oli mentävä. Kanukit taas neuvoi, että kannattaa kiivetä bivikamojen kanssa 500 korkeusmetriä, lähestymisreitin varrella olevaan luolaan, josta olisi enää joku 800 korkeusmetriä reitin toppiin, mikä taas olisi kevyt päivä.

No, siitä huolimatta ettei kukaan muu halunnut lähteä kiipeämään, me pakattiin kamat. Tällä kertaa tulis kevyt reppu.. Räkki oli 5 kiilaa, 2 camua, 2 hexaa, 4 jatkoa ja neljä slingiä. Yksi köysi. Yksi hakku ja yksi jääruuvi per naama jäätikölle.

Lähestyminen kulki enimmäkseen hyvää polkua hienoissa maisemissa.. Ensin n. 15 km tasamaata, jonka jälkeen noustiin jykkää irtonaista kivikkoa bivipaikalle.

Seuraavana päivänä lähdettiin suht myöhään liikkeelle. En mä oikein enää ees muista että miksi. No, ei kait jaksettu herätä aikaisin. Lumi oli kuitenkin vielä hyvää, ja lähestyminen sujui mukavasti, muutamaa pikku railoon putoamista lukuun ottamatta. Railot oli sen verran pieniä, ettei siinä sen kummempaa käynyt. Perse otti kiinni ni ei valahtunu syvälle. Jotain hyvää talvibulkkauksestakin. 30 asteinen lumiramppi johti reitin alkuun. Tai mistä me tiedettiin mistä se reitin alku meni. Topokin oli varsin suurpiirteinen:

”Mojon Rojo. 2163m. East face 150 m 4.”

Joka tapauksessa kiipeily oli sen verran helppoa ettei sillä ollut oikein väliä mistä kiipesi. Jossain oli jyrkempää kuin toisaalla, irtonaista vähän joka puolellla. Helppoudesta huolimatta varmistuksiakin tuli käytettyä, itse asiassa varmaan kaikkia mitä mukana oli. Tääkin on taas yksi juttu mitä ei ehkä kelattu loppuun asti, mutta jos pitää kiivetä 150 metriä nelosta kovilla kengillä (vs Olhiksen Mänty tai Hylly) niin kyllähän sinne muutaman piissinkin saattais haluta. Toisaalta me oletettiin että kiipeily ei oo kovin jatkuvaa jolloin sitä kamaakaan ei niin älyttömästi tarttis.

Pientä raesadetta lukuun ottamatta sää ei tuntunut hirveesti haittaavan kiipeilyä. Tietysti tuuli paljon enemmän kuin viimeksi, muttei kuitenkaan liikaa.

Vaikka Mojon Rojo näyttää kauempaa lähinnä isolta sorakasalta, (ja sitä se onkin) on siinä siisti ja terävä toppi, jonne kiivetään jyrkän länsiseinän kautta. Ja se kova tuuli tuli tietysti lännestä. Saman tien kun siirryttiin länsipuolelle oli toivotonta kommunikoida oikein millään tavalla. Huuto ei kuulunut, ja tuuri repi köyttä joten köyden nykimisetkään ei oikein olleet vaihtoehtoina.

Topissa tuuli oli pahimmillaan. En oo koskaan kiivenny sellaisessa tuulessa, jopa seisominen oli mahdotonta. Mä keksin kuitenkin että jos otan tukea köydestä, voin nousta pariksi sekunniksi että saadaan kuva otettua. Sehän on kuitenkin kiipeilyssä tärkeintä että saadaan hienoa toppikuva.

Anukin pitäisi vielä varmistaa toppiin. Siellä oli fixattu slingihässäkkä, jossa oli yksi vanha slingi ja yksi tuore, molemmat pujotettu ison jorman takaa. Klippasin niihin kiinni, ja allu backupiksi. Jos jotain oon oppinu, niin sen että fixatut ankkurit kannattaa backupata, eihän niistä koskaa tiedä. Tällä kertaa oli kuitenkin selvästi tuoretta slingiä.

Anu tuli ylös ja aloin saman tein virittää köyttä laskeutumista varten. Olin aika tyytyväinen että me laskeuduttais itäpuolelle, siellä oli tyynempää. Slingeihin oli jätetty klipattava sulkkari, mistä pääsisi hyvin alas. Ennen laskeutumista katsoin vielä ankkuria vähän tarkemmin. Yllättäen se tuore slingi ei ollutkaan kiinni. Se oli metrislingiä, jota joku oli yrittänyt sitoa yhteen vesisolmulla, mutta nyt vaan toisessa päässä näkyi vesisolmun alku???

Aikamoista. En tiedä et olisko solmu auennu kun tuuli riepottelee naruja ja solmu hakkaa kalliota vasten. No sama se, tein vesisolmun valmiiksi ja laskeuduttiin alas.

Paluumatka sujui nopeasti, mutta ihmeellisessä säässä. Tuuli loppui ja lämpötilat nousi speedoasteisiin. Järjettömän kuuma, mutta siitä huolimatta rakeita tuli silloin tällöin. Suoraan yläpuolella oli sininen taivas, joten rakeet ilmeisesti tulivat Guillaumetin päällä olevista pilvista, kilometrien päästä. Ihan hyvä ettei lähdetty sinne.