Friday, January 6, 2012

Patagonia del 7, Guillaumet lite närmare

Tiedättekö kun joskus kiipeily kulkee vähän niinkuin itsestään. Muuvit tuntuu helpoilta, kaikki piissit on pommeja, on hyvä vauhti päällä. On vähän niinku flow päällä.

Sitten taas joskus on sellasta kiipeilyä, jolloin kiipeilystä ei vaan yksinkertaisesti tunnu tulevan yhtään mitään. Muuvit on liian raskaita, kamaa ei saa mihinkään, reppu painaa ja koko ajan ollaan tekemässä kuolemaa. Nämä tunnelmat ovat tyypillisesti jo lähestymiseltä.

Mun alppikiipeilykokemukset on pääsääntöisesti tätä jälkimmäistä osastoa, ja mulla oli vahvasti sellanen olo, että Guillaumet jatkaisi samaa osastoa.

Guillaumetille muuten lähestytään varsin alppihenkisesti, eli taksilla. Toisin sanoen, ensin taksilla Rio Electricolle, siitä 6 km haikki leirintäalue Piedra del Frailesiin ja siitä taas parin kilometrin ja 1000 korkeusmetrin kävely bivipaikalle eli Piedra Negraan. Tästä sitten on vielä se Blåmannenin haikkia vastaava lähestyminen itse reitin alkuun.

Koskapa polku kulkee leirintäalueen läpi, on omistaja keksinyt, että sehän on kätevä tapa rahastaa turisteja. Toisin sanoen, jos leiriydyt Frailesissa, se maksaa 50 pesoa (7,5 €), jos taas kävelet vaan paikan läpi, se maksaakin 75 pesoa. Aika reilua.

Me oltiin kuitenkin vähän aateltu ettei maksettaisi, ei sitä kukaan muukaan kiipeilijä ollut maksanut. ”Otatte vaan siitä toisen polun, joka kiertää leirintäalueen”

No, me oltiin haikattu se 6 km ja nähtiin leirintäalue. Vähän pakkia ja pikkupolkua pitkin metsään. Hetken päästä polku johti kuitenkin aukiolle, josta leirintäalue näkyi taas, samoin se, että joku pullukka tuli ovesta ulos ja lähti kävelemään suoraan meidän suuntaan. Fuck! Meillä oli kuitenkin parin sadan metrin etumatka, joten lähdettiin saman tien puskemaan jotain polkua pitkin ylämäkeen. Hetken päästä polku loppui ja oltiin eksyksissä. Yritettiin tehdä poikkaria pusikossa, kuitenkin niin ettei tultaisi enää aukiolle, josta se tankki näki meidät.

Metsä vaihtui jyrkkään kivikkoon ja aateltiin että ollaan turvassa. Paskan marjat. Se leirintäalueen punkero oli oikeesti päättänyt että meiltä otetaan rahat ja puski perässä ylämäkeen. No ihan sama, meikän kunnolla tollaset ihraperseet ei kauaa perässä pysy. Ei ku takas ylämäkeen ja vauhti päälle. ”***tu mä hapotan sen”, niinku Kelso sano Dolomiiteillä.

No eipä paljon hapotettu, viiden minuutin sisällä oli omat reidet tukossa ja yksi leirialueen omistaja jutteluetäisyydellä.

Siihen ei paljon iloiset ”Holat” sun muut ”No hablo inglesit” auttanut, pian oltiin matkalla takaisin leirintäalueelle jossa siis piti ”rekisteröityä” eli maksaa se 2 x 75 rahaa että saatiin jatkaa matkaa. Tekis mieli sanoa, että otti päähän, mut oikeesti, se pullukka ansaitsi joka peson. Ei meinaan tullu ihan helpolla.

Pari tuntia myöhemmin oltiin Piedra Negrassa. Vastaan tuli pariskunta, joka oli juuri ottanut pakit Amyltä, joka siis on helpoin reitti Guillaumetille. Oli kuulemma liian huono keli. Ja olihan se. Lunta satoi, tuuli ja mulla oli kaikki vaatteet päällä mitä olin mukaan ottanu. Silti olin ihan jäässä, ja mikäli keli jatkuisi samanlaisena, ei vuorelle ollut asiaa. No, tulipahan ainakin bivipaikka nähtyä jos ei muuta. Vedettiin pastat naamaan ja mentiin nukkumaan.

Kl 4 tuuli repi telttaa ja oli kylmä. Liian kylmä kiivetä. Kuitenkin lumisade oli jo loppunut ja taivas kirkas, ehkä tästä vielä tulisikin hyvä päivä? Päätettiin nousta, syödä aamupala ja katsella vähän tilanteen kehittymistä. Sitä tilanteen kehittymistä sitten ihmeteltiinkin kolme tuntia ja kl 7 aloitettiin lähestyminen. Guillottia (Amyn viereistä ränniä) ajatellen oltiin jo myöhässä, sillä itäseinä on auringossa jo kl 6 ja lumi pehmenee. Toisaalta, länsiseinän kallioreittejä ajatellen oltiin ihan hyvissä ajoin liikkeellä. Topon mukaan haikki Piedra Negrasta reitin alkuun on tunti, mutta mä oon aika vahvasti eri mieltä. Tai pitäis vissiin harrastaa tätä lumessa kävelyä ihan tosissaan, että topojen ajat olis mitenkään järkeviä.

Päätettiin siis vaihtaa reittiä Comesaña-Fonrougeen 6b+. Kolme tuntia myöhemmin oltiin reitin juurella, tai niin ainakin luultiin. Topot oli luonnollisesti unohdettu telttaan, mutta miten vaikeeta sen reitin löytäminen nyt voi olla. Mulla ei tässä vaiheessa tullut mieleen, että Guillaumet on kuitenkin lähes Prestenin kokoinen töppyrä, eikä mulla tulis mieleenkään lähteä Prestenille ilman topoa kiipeämään yhtään mitään.

Sama se. Askeleet johti halkemaan juureen joten siitä se reitti meni. Mä muistelin että alussa piti olla jotain kolmosen ränniä, joten lähdin kiipeämään kovilla kengillä. Parin metrin jälkeen oli pakko vaihtaa kiipeilykengät jalkaan. Reitti oli yksinkertaisesti liian jyrkkää ja vaikeaa.

No eipä se kiipeilykengillä mennyt yhtään sen paremmin. Edellisen päivän lumisade tarkoitti tietysti sitä, että joka rako, missä lumi saattaisi pysyä, oli sitten lumen peitossa. Teknosin eteenpäin, mutta jotenkin musta alkoi tuntua että ollaan vähän off route. Anu ehdotti viereistä linjaa, joka näytti helpommalta. Joo olihan sen helpompi, mutta sinne taas ei saanut kamaa.

Homma eteni, mutta aivan liian hitaasti. Jalat oli välillä polvia myöten lumessa. Tuntui turhalta yrittää kuivata kenkiä, ne olis kuitenkin läpimärät heti seuraavan muuvin jälkeen. Toisaalta  mun mankkapussikin putosi jo ekalla kp:lla joten milläs kuivaat. Se oli kyllä vähän harmi, mä olin sen pussin ite tehnyt ja se oli kevyt. Ainoa light & fast varuste mitä mä omistin.

No, enpä mä mankalla olis mitään tehnytkään. Jammit oli joko lunta tai jäätä vasten. Jopa hanskat kädessä oli kylmä. Erityisesti jäässä oleva chimney oli kiva kiivetä kitkakengillä. Mun isot kengät luonnollisesti roikkui nyt valjaissa ja raudat painoi persettä vasten. Mun muistaakseni topossa ei ollut mitään mainintaa chimneystä, mutta koska yksi fiksattu ankkuri oli jo tullut vastaan, me oltiin salettiin reitillä. Mä olin jo yhden itkunsekaisen poikkarin tehnyt siinä toivossa että viereinen ränni olis helpompi, ainoastaan todetakseni, että ennen poikkaria olinkin ollut vain parin metrin päässä seuraavasta ständistä.

Tunnit kuluivat, metrit vähän hitaammin. Ankkureita tuli silloin tällöin vastaan, joten kyllä me reitillä oltiin, ainakin jossain reitillä. Ongelma olikin juuri se että periaatteessa mistä vaan pääsi ylös, jostain se vaan oli vähän vaikeempaa kuin toisaalta. Mä olisin ihan mielelläni lukenut toposta, että mikä on se helpoin linja.

Yhden offarin jälkeen tajuttiin, että me oltiin selvästi kierretty yksi jyrkempi köydenpituus mikä saattoi hyvinkin olla kruksi. Ja kruksin jälkeen piti tehdä poikkari dihedraaliin! Ja kyllä, edessä näkyi selvä poikkari. Kiipesin poikkaria mitä aluksi pystyi hyvin varmistamaan, mutta käsiotteet ja jalkaotteet tuntuivat loittonevan entisestään. Seinä oli negaa ja mulla ei enää jalat yltänyt hyllylle. Anulla olis varmaan kivaa tulla perässä. Ei, ei, ei... tän piti olla helppo kp! Pari metriä alempana meni toinen hylly, ehkä sitä pitkin pääsisi dihedraaliin?

Tällä kertaa poikkari oli helpompi, mutta siihen ei oikein saanut piissejä. Hyllyllä oli pari senttiä lunta ja se vietti ikävästi alaspäin. Anu ei ikinä tulis tätä perässä isoilla kengillä. Niin, Anu tosiaan kiipesi  jääkiipeilykengät jalassa, reppu kun muutenkin oli ihan tarpeeksi painava.

Pääsin viimein dihedraaliin ja totesin ettei taideta olla reitillä. Dihedraalin piti olla vitosen kiipeilyä, mutta vaikka olis kuinka kovat greidit, nyt oltiin jossain ihan muualla. Pakitin poikkarin takaisin Anun luo ja tajuttiin että Anullahan oli puhelimessa kuva reitistä. Siitä selvisi nopeasti, että ainakin reitin alku oli kiivetty ihan omia linjoja. Samoin poikkari tehtiin yksi kp liian aikaisin, eli meidän piti nyt olla kruksin alla. Mutta missä se hemmetin jyrkkä halkeama oli? Vieressä näkyi vain dihedraali, jonka pohjalla oleva halkeama näytti olevan ummesssa. Tässä vaiheessa topo olisi ollut kätevä, koska siinä sanotaan varsin selvästi: ”...steep 25 m long dihedral which is the crux”

Pienen ihmettelyn jälkeen menin takaisin dihedraaliin ja löytyihän sieltä lopulta se halkeamakin. Tässä vaiheessa olin niin väsynyt etten edes yrittänyt kiivetä vapaasti. Haukkarit kramppaili kun vetelin piisseistä. Pari pakollista vapaamuuvia tuntui ylivoimaisilta, varmaan jotain vitosen muuveja. Siitä huolimatta ne oli nyt liikaa, mä en ollut hirveesti syönyt, eikä mulla toisaalta ollut hirveesti ruokaakaan. Neljä myslipatukkaa ja pari energiageeliä. Tän piti olla nopee keikka.

Anu jumaroi kp:n suosiolla ja viimein päästiin oikean poikkarin kimppuun. Se oli itse asiassa siistiä nelosen kiipeilyä, eikä seuraava dihedraalikaan näyttänyt pahalta, siis muuten kuin että se oli täysin jäässä. Lisäksi dihedraali oli jo varjossa, mikä tarkoitti sitä, että lämpötila oli saman tien pakkasen puolella. Toisaalta, tää oli vika varsinainen kp, tän jälkeen olis enää toppiharjanne, minkä pitäisi olla helppoa kiipeilyä. Pitäis ja pitäis, koko päivähän tässä on kiivetty ”helppoa”.

Kiipesin muutaman metrin ja kädet meni saman tien tunnottomiksi. Aloin olla fyysisesti ja henkisesti aika finaalissa. Anu kysyi että mitä me tehdään. Mä sanoin että me kuollaan tänne. Tää ei ollut ensimmäinen kerta kun sanoin sen, mutta tällä kertaa olin enemmän tosissani.

”Jaa, no siinä tapauksessa me lähdetään alas.”

Ja olihan Anulla ihan hyvä pointti. Jos haluttiin alas valoisassa, niin se tarkoitti että lähdetään saman tien alas. Toisaalta, me saatettaisiin tuurilla päästä valoisassa toppiin, (siis jos pysyttäisiin reitillä) mutta se taas tarkoittaisi että koko seinä pitäisi laskeutua pimeässä. Sekin oltiin jo opittu, että Patagoniassa jää köydet jumiin aina, joten siihen kannattaa ihan oikeasti varata pari tuntia aikaa. Mitä enemmän asiaa mietti, oli pakit ainoa järkevä ratkaisu.

Niin paljon kuin tekikin mieli toppiin, vielä vähemmän sitä halusi tilastoihin. Hyvät pakit on parempi kuin tylsä toppaus.Niin varmaan, kaikkea sitä yrittää selittää itselleen ettei vituttaisi niin paljoa. Kuitenkin, jos mä olisin tiennyt että tässä oli edessä vielä 7 tunniksi äksöniä, olisin varmaan vähän enemmän keskittynyt siihen että päästään elävänä pois seinältä kuin siihen onko pakit siisti juttu vai ei.

Kolme ja puoli tuntia ja liian monta jumiutunutta köyttä myöhemmin oltiin viimein taas lumella. Aurinko oli juuri laskemassa ja iskettiin saman tien otsalamput päälle. Jos me oltais jatkettu kiipeilyä, oltais nyt ehkä topissa. Ehkä ei. Joka tapauksessa mä olin aika tyytyväinen et oltiin siellä missä oltiin. Edessä oli kuitenkin vielä 50 asteista lunta, mikä piti kiivetä alas. Tässä vaiheessa voitaneen paljastaa, että tää oli eka kerta kun Anu kiipesi jyrkkää lunta, tai oli ylipäätään alppikiipeilyn kanssa missään tekemisissä. Hyvä mesta treenata jyrkällä liikkumista. No tulipahan ainakin kerralla reilusti metrejä jos ei mitään muuta.

Jos lähestyminen oli päivänvalossa vähän sekavaa, ei se pimeässä ollut yhtään sen helpompaa. Meillä oli kunnon valonheitin, millä näki 100 metrin päähän, gps ja jalanjäljet joita seurata, ja silti oli koko ajan vähän hakusessa minne pitäisi mennä.

Puoli kahden aikaan tultiin takasin teltalle. Sveitsiläisten piti lähteä näihin aikoihin kiipeämään, mutta nekin oli lähteny keliä pakoon. Mun ylipainava untuvatäytteinen makuualusta tuntui hyvältä, mutta luulen että uni olis saattanut tulla muutenkin.


 Rio Electrico


 Lähestymispolulla


 Anu ja hassu puu


 Piedra del Frailes, polku kulkee puron vasemmalla puolella. Turha muuten kuvitella että ylämäki loppuu tohon horisonttiin.


 300 m korkeammalla, 2/3 osaa jäljellä, reidet tykkää


 Patagoniassa kelit vaihtuu nopsaan


 Vuoret usvan peitossa, vasemman puolimmainen on Guillaumet


 Piedra Negra


 Lauri opetti että goretakki pitää laittaa untsan päälle, pitää paremmin tuulta.


 Sveitsiläiset nauttii kelistä


  Lähestymisen alku


Lumi jyrkkenee


 Sitten vähän irtokiveä


 Vähän ylempänä


 Lähestyminen on jyrkimmillään 50 asteista lunta


 Anu ja Skimbaaja-lasit


 Reitin alku, tai niin me ainakin luultiin


 Pari kp:ta korkeammalla


 Urpoilua hyvissä maisemissa


 Hienoja halkeamiakin löytyi, tässäkään ei tosin olla reitillä


 Vaihteeksi taas reitilllä


 Kruksi kp


 Anu testailee jääkenkien kitkaominaisuuksia


 Me ollaan hävitty tää peli


 Kauas on pitkä matka


 Takaisin lumella auringon laskiessa


Ja sitä lunta sitten riittikin muutama tunti