Pari ensimmäistä päivää meni keliä ihmetellessä. Vuorille ei ollut asiaa, itse asiassa me ei oltu edes nähty Fitz Royta. Töppyrät oli pilvien peitossa ja tuuli nostatti hiekkaa ilmaan mikä sitten tunkeutui joka paikkaan. Tuulta vasten oli hauska nojailla ja aika nopeasti tuli selväksi miksi Patagoniassa laskeudutaan usein yhdellä köydellä ja silloinkin niin että köysi on vyyhdättynä mukana.
Patagonian tuuli on jotain sellaista, mitä ei oikein pysty tajuamaan ennen kuin sen on kokenut. Kyllähän mä tiesin että täällä tuulee, mutta että koko ajan. Tässä kelissä ei olisi saanut edes telttaa kasaan, ja me oltiin 15 km päässä pelipaikoilta, El Chaltenin kylässä. Ja mä en todellakaan halunnut olla siellä ”where the magic happends”.
Pienen odottelun jälkeen mieli kuitenkin muuttui ja mäkeen oli päästävä. Ihan sama vaikka tulis pakit, turha sitä on kylässä ihmetellä millasta se olis. Ennemmin sitä käy kokeilee, tuleepahan selväksi mikä on homman nimi.
Säätiedotus lupasi pientä sääikkunaa, joka ei kuitenkaan ollut erityisen hyvä. Kuitenkin, jos Patiksessa haluaa kiivetä, pitää joskus kiivetä vähän huonommassakin kelissä. Toinen vaihtoehto on ottaa reilusti lomaa, ja kiivetä silloin kun on oikeesti hyvää keliä.
Cerro Torren topissa oli -18 astetta, ja ottaen huomioon, että Guillaumetin toppi on 500 m alempana, oli vähän sellainen olo että sielläkin saattaisi olla ihan rapsakka keli.
Amerikkalainen alppistara istui sohvalla ja totesi ettei keli ole tarpeeksi hyvä. Helppo sanoa jos viettää kylässä viisi kuukautta.
Meillä oli siis tarkoitus kiivetä Guillaumet 2575 m, mikä on tunnettu hienosta topista. Reitiksi oltiin ajateltu Guillottia, mikä on neljä kp:tä mikstaa jonka jälkeen ollaan toppiharjanteella, mikä taas on 3 kp:tä helppoa kaltsia, pienellä vitosen halkeamakruksilla varustettuna. Tästä taas siirrytään 30 asteen lumiharjanteelle, josta on vielä 100 metriä toppiin.
Kuitenkin, paljon tärkeämpää kuin reitin kruksi, oli lähestyminen, sekä reitin kokonaispituus. Jokainen varmaan ymmärtää että se on vähän eri hommaa kiivetä pari kp:tä mikstaa jos pohjille on vedetty kilometrin verran jyrkkää lunta. Tai mahdollisesti vielä 12 km haikki kylästä.
El Chaltenissa usein kiivetäänkin niin, että ensimmäisenä päivänä viedään kamat ylös vuorten lähelle bivipaikalle. Siitä on sitten vielä 1-3 tunnin ja 600 korkeusmetrin lähestyminen itse reitille. Vertailun vuoksi, matka vastaa aika hyvin Blåmannenin lähestymistä. Seuraavana yönä sitten lähdetään kiipeämään. Lähestyminen kannattaa tehdä kovalla lumella (eli yöllä) ja (kallio)kiipeily taas auringonpaisteessa. Sitten teltalle tai lumiluolaan taas yöksi ja seuraavana päivänä lähdetään takaisin laaksoon, ellei jostain syystä ole pitkä sääikkuna ja ruokaa päiviksi. Seuraavalla kerralla sääikkunan tullessa onkin helppo lähestyminen bivipaikalle, sillä teltta, makuualustat, kiipeilykamat sun muut on jo valmiiksi paikan päällä.
”Ostakaa kevyimmät kamat mihin rahkeet riittää” neuvoi Olli. Sampsa neuvoi palelemaan. Kaiken kaikkiaan kaikki Patagonian kävijät tuntuivat olevan sitä mieltä että light & fast on homman nimi.
Meidän reput oli kaikkea muuta kuin light & fast. Anun reppuun tungettiin kaikki rautakama. Siitä huolimatta mun 85 litrainen reppu painoi liikaa, eikä sinne edes mahtunut kaikki kamat, punkkukin jäi matkasta.
Vaikka Piedra Negran bivipaikalle piti olla suht helppo haikki, herättiin silti aikaisin. Syötiin aamupala ja lähdettiin ulos. Hostellin työntekijä katseli ulos ikkunasta, ”Too many clouds, I think it's bad”.
Patagonian tuuli on jotain sellaista, mitä ei oikein pysty tajuamaan ennen kuin sen on kokenut. Kyllähän mä tiesin että täällä tuulee, mutta että koko ajan. Tässä kelissä ei olisi saanut edes telttaa kasaan, ja me oltiin 15 km päässä pelipaikoilta, El Chaltenin kylässä. Ja mä en todellakaan halunnut olla siellä ”where the magic happends”.
Pienen odottelun jälkeen mieli kuitenkin muuttui ja mäkeen oli päästävä. Ihan sama vaikka tulis pakit, turha sitä on kylässä ihmetellä millasta se olis. Ennemmin sitä käy kokeilee, tuleepahan selväksi mikä on homman nimi.
Säätiedotus lupasi pientä sääikkunaa, joka ei kuitenkaan ollut erityisen hyvä. Kuitenkin, jos Patiksessa haluaa kiivetä, pitää joskus kiivetä vähän huonommassakin kelissä. Toinen vaihtoehto on ottaa reilusti lomaa, ja kiivetä silloin kun on oikeesti hyvää keliä.
Cerro Torren topissa oli -18 astetta, ja ottaen huomioon, että Guillaumetin toppi on 500 m alempana, oli vähän sellainen olo että sielläkin saattaisi olla ihan rapsakka keli.
Amerikkalainen alppistara istui sohvalla ja totesi ettei keli ole tarpeeksi hyvä. Helppo sanoa jos viettää kylässä viisi kuukautta.
Meillä oli siis tarkoitus kiivetä Guillaumet 2575 m, mikä on tunnettu hienosta topista. Reitiksi oltiin ajateltu Guillottia, mikä on neljä kp:tä mikstaa jonka jälkeen ollaan toppiharjanteella, mikä taas on 3 kp:tä helppoa kaltsia, pienellä vitosen halkeamakruksilla varustettuna. Tästä taas siirrytään 30 asteen lumiharjanteelle, josta on vielä 100 metriä toppiin.
Kuitenkin, paljon tärkeämpää kuin reitin kruksi, oli lähestyminen, sekä reitin kokonaispituus. Jokainen varmaan ymmärtää että se on vähän eri hommaa kiivetä pari kp:tä mikstaa jos pohjille on vedetty kilometrin verran jyrkkää lunta. Tai mahdollisesti vielä 12 km haikki kylästä.
El Chaltenissa usein kiivetäänkin niin, että ensimmäisenä päivänä viedään kamat ylös vuorten lähelle bivipaikalle. Siitä on sitten vielä 1-3 tunnin ja 600 korkeusmetrin lähestyminen itse reitille. Vertailun vuoksi, matka vastaa aika hyvin Blåmannenin lähestymistä. Seuraavana yönä sitten lähdetään kiipeämään. Lähestyminen kannattaa tehdä kovalla lumella (eli yöllä) ja (kallio)kiipeily taas auringonpaisteessa. Sitten teltalle tai lumiluolaan taas yöksi ja seuraavana päivänä lähdetään takaisin laaksoon, ellei jostain syystä ole pitkä sääikkuna ja ruokaa päiviksi. Seuraavalla kerralla sääikkunan tullessa onkin helppo lähestyminen bivipaikalle, sillä teltta, makuualustat, kiipeilykamat sun muut on jo valmiiksi paikan päällä.
”Ostakaa kevyimmät kamat mihin rahkeet riittää” neuvoi Olli. Sampsa neuvoi palelemaan. Kaiken kaikkiaan kaikki Patagonian kävijät tuntuivat olevan sitä mieltä että light & fast on homman nimi.
Meidän reput oli kaikkea muuta kuin light & fast. Anun reppuun tungettiin kaikki rautakama. Siitä huolimatta mun 85 litrainen reppu painoi liikaa, eikä sinne edes mahtunut kaikki kamat, punkkukin jäi matkasta.
Vaikka Piedra Negran bivipaikalle piti olla suht helppo haikki, herättiin silti aikaisin. Syötiin aamupala ja lähdettiin ulos. Hostellin työntekijä katseli ulos ikkunasta, ”Too many clouds, I think it's bad”.
