Haukkari: Patagonia del 5, Ruta 40

Tulivuoresta tulleen tuhkan vaikutukset tulivat vähän viiveellä. Aluksi ihmisten hengityssuojaimet naurattivat, mutta parin päivän jälkeen alkoi kaduttaa ettei itse sellaisia käytetty. Nenä ja keuhkot tukossa, oireet muistutti pahaa siitepölyallergiaa. Autot oli tuhkan peitossa, eikä ulkona oikein tehnyt mieli liikkua. Tietysti sisällä hostellissa oli parempi ilma, vaikka jostain syystä järjettömän kuuma. Tai ei mitenkään ”jostain syystä” vaan tasan siitä että ulkona oli se +30 astetta, ja hostellissa joka huoneessa sellainen kaasulla toimiva lämmitin, joka puski liekkiä vaikka kuinka pienelle käänsi. Pyysin omistajaa sammuttamaan lämmittimen, mutta sitähän ei tietenkään voinut sammuttaa. Sen sijaan vinkiksi annettiin ikkunan avaaminen. No, ikkuna avattiin ja yön jälkeen oli sänky tuhkan peitossa.

Tässä välissä muuten hyvä kikka helteessä nukkumiseen: kun kastelee lakanat ennen nukkumaan menoa (vedellä), niin pystyy nukkumaan hyvin kuumassakin. Märät lakanat jäähdyttää mukavasti..

Joka tapauksesssa alkoi olla aika vaihtaa maisemaa. El Chalteniin oli matkaa vielä joku 1400 km ja sinne pääsi kahdella tavalla; joko otetaan 28 tunnin bussimatka Calafateen, jossa taas otetaan toinen bussi El Chalteniin, tai sitten lähdetään tunnetulle turistireitille nimeltä ”Ruta 40” . No ei se niin tunnettu ollut että mä olisin siitä kuullut, mutta kyllä sitä joka matkatoimisto hehkutti. Turistireitissä oli kuitenkin se hyvä puoli, että se kulki suoraan El Chalteniin, ja hintaan sisältyi hostelliyöt sekä matkan varrella, että El Chaltenissa.

Eräs kiipeilijä tosin varoitti, että kyseistä turistireittiä käyttää nimen omaan ainoastaan tyhmät turistit. Kukaan täysjärkinen ei lähtisi kahdeksi päiväksi ajamaan pientä hiekkatietä kälyisessä bussissa, jossa ei ole edes vessaa.

No, oli vessaa tai ei, meille se oli nopein, helpoin ja halvin tapa päästä El Chalteniin.

Itse asiassa bussi oli ihan ok, oli vessakin, jossa tosin ei saanut käydä paskalla. Taukoja pidetttin sopivasti ja mukava matkanjohtaja hauskuutti huonolla englannilla. 2 x 12 tunnin bussinmatka pienellä hiekkatiellä oli just niin siistiä kuin se vain voi olla.

Matkan edetessä myös tuuli yltyi. Kusella käydessä sai olla tarkkanna mihin suuntaan tähtää, kyse ei ollut pelkästään siitä, ettei kannattanut kusta vastatuuleen, vaan katsoa vähän oliko porukaa jossain kauempana tuulen alla.

Kun El Chalteniin oli enää 500 km matkaa, ei tehnyt enää mieli mennä ulos. Aurinko paistoi ja lämpötila oli vieläkin jotain 20 astetta, mutta tuulessa ei pystynyt olemaan oikein hetkeäkään ilman lämmintä takkia. Tuuli repi bussia hiekkatien laidasta toiseen, ja etelämerikkalainen bussikuski alkoi kikattamaan aina kun tuuli nappasi kiinni.. Mulle jäi epäselväksi että oliko tää normaalia vai ei. Joka tapauksessa oli vaikea keskittyä Family Guyhin.

60 km ennen El Chaltenia loppui auringonpaiste. Bussikuskit veti goretakit päälle ja vuorten ympärillä pyörivät mustat pilvet tekivät selväksi että loman luonne oli muuttumassa. Mieleen tuli First Ascentista tuttu kommentti: ”the worst weather on the planet”. Bussi pysähtyi hostellin eteen ja me hypättiin ulos vesisateeseen. Koko Etelä-Amerikka on ollut yhtä auringonpaistetta ja tää on salettiin ainoa paikka 1000 kilometrin säteellä missä on takuuvarmasti huonot kelit.

Miksi ihmeessä me edes tultiin tänne?