Haukkari: Patagonia del 11, Niponino

Tultiin takas kämpille kiipeilymetreihin nähden turhan väsyneinä. Tuntuu että se on sama mitä kiipeää, pelkästään haikit vetää sen verran hapoille että toipumiseen menee päiviä.

Hostellissa ensimmäisenä tuli vastaan norjalaiset, jotka pakkaili innoissaan kamoja. ”Mitä te nyt tulitte alas, nythän tulee just hyvä sääikkuna!!”.

Tää on niin Patista parhaimmillaan, kun meet huonossa kelissä kiipeämään, voit olla varma että missaat hyvät kelit. Tai no, ei me vielä oltu missattu mitään, mutta se että käveltäisiin samantien takaisin vuorille, oli yksinkertaisesti fyysinen mahdottomuus. Jaksamisella on tietyt rajat, ja kävely lähimpään pihviravintolaan oli aika lähellä niitä rajoja.

Kaiken lisäksi me oltiin kannettu kaikki kamat takaisin alas. Alunperin meillä oli tarkoitus jättää kaikki rojut sinne luolaan, jollon seuraavalla kerralla olis kevyt lähestyminen. Se irtokivihelvetti oli kuitenkin jotain sellasta mitä me ei haluttu enää ikinä kokea, joten päätettiin että otetaan kaikki kamat alas ja ens kerralla lähestytään jotain turvallisempaa kautta. Vähänpä tiedettiin miten helpolla oltais päästy jos oltais vaan kiltisti jätetty kamat luolaan.

Kahden päivän sääikkuna oli tulossa, ja ensimmäiseen päivään me ei ehdittäisi millään. Toiseen päivään meillä taas voisi olla jonkinlaiset mahdollisuudet. Se kuitenkin tarkoittaisi sitä, että me levättäisiin ainoastaan päivä, mikä taas on ...noh, ehkä liian vähän.

Käytiin jätksibaarissa ja miettiin vaihtoehtoja. Syötiin lomoa ja mietittiin lisää. Toinen päivä oli huonompi kuin ensimmäinen, mutta tän sääikkunan jälkeen oli tulossa huonointa keliä, mitä on koko aikana ollut, Cerro Torren topissa näytti olevan tuulta 160 km/h. Se voi olla hyvinkin niin, että jos tää ikkuna missataan, on reissun kiipeilyt siinä.

Pakkohan sinne oli takaisin lähteä. Tällä kertaa päätettiin haikata Niponinoon, mikä on Cerro Torren ja Firz Royn massiivien välissä. Sinne pitäisi olla kiva haikki, ei oo ylämäkeä. Ja vaikka lähestyminen kulkeekin osittain jäätiköllä, ei siellä pitäisi tarvita edes jäärautoja.

Mutta se paras juttu on tämä: Jos me vielä kiivettäisiinkin jotain sellaista, missä ei tarvise jääkamoja, voitaisiin jättää hakut, jääkengät ja raudat kokonaan pois matkasta. Tämä taas tarkoittaa kevyitä reppuja, mikä kuulosti enemmän kuin hyvältä.

Matkalla Niponinoon pitää tehdä pieni tyrolean traverse, eli ylittää joki köyttä pitkin. Tätä varten pitäisi taas erikseen käydä ilmoittautumassa rangereiden toimistolla. Me oltiin jo ilmottauduttu reissun alussa, mutta päätettin vielä käydä tarkistamassa.

Rangeri ei ollut kauhean innoissaan matkastamme Niponinoon. Kuuman kelin myötä railot olivat kuulemmat poikkeuksellisen suuret. Lisäksi tuore maanvyörymä oli vienyt osat polusta. Nyt pitäisi kävellä maanvyörymän kohdalta yli, joka rangerin mukaan oli ”very unstable”. Vuoristo-oppaatkin olivat lopettaneet asiakkaiden viennin jäätikölle. Kaiken muun hyvän lisäksi paikalta oli pari päivää aikaisemmin käyty reskuttamassa eräs jalkansa telonut sankari.

”Okei, no mut me mennään sinne, siellä on hyvää kiivettävää”

Rangeri tarkisti vielä että meidän ilmoittautumislaput, tai lähinnä että omaisten yhteystiedot olivat tallessa. Niin tätähän ei moni tiedäkään, mutta Patiksessa pitää aluksi ilmoittautua kiipeilijäksi, jotta ruumiit saadaan toimitettua oikeaan osoitteeseen. Vaikka eipä niitä mihinkään sen enempää rangereiden toimesta toimiteta. Enemmänkin kyse on siitä että omaisille voidaan ilmoittaa että nyt olis raato seinällä. Esim Supercanaletan puolessa välissä on edelleen ruumis, eikä sitä kukaan oo sieltä mihinkään roudaamassa, vaikka reitti kulkee käytännössä äijän selkää pitkin.

Taas oli aika pakata kamoja, mitä tarvitaan mitä ei. Se on oikeesti aika ihmeellistä miten ne reput pienenee joka kerta. Enää ei mietitä että mikä olis kiva, vaan että mitä ilman kiipeily ei onnistu. Tarvitaanko me oikeesti erillistä kuppia mistä syödään? Kaksi lusikkaa? Tarvitaanko me telttaa? Entä vaihtosukkia?

Oltiin kävelty ehkä 15 minuuttia kun alkoi sataa. Goretakkia ei sitten tietenkään ollut mukana, koska niinkuin Pauli sanoi, kevyin varuste on se, mikä ei ole mukana. Mä jotenkin aattelin niin että jos sataa vettä, niin silloinhan ei kiivetä.

Päätettiin kuitenkin jatkaa, eihän sitä tiedä vaikka Torren laaksossa aurinko paistais. Niin varmaan, jokainen joka tuntee yhtään Chaltenin keliä tietää kyllä ettei tasan paista. Cerro Torre on ihan käsittämätön sademagneetti, vaikka kaikkialla muualla aurinko paistaisi, jopa Fitz Roylla, on Torre todennäköisesti sadepilvien peitossa..

Noh, sade loppui, ja päästiin hyvässä kelissä aina jäätikölle asti. Se maanvyörymä oli muuten oikeesti aika syvältä, sitä ei oikein voinut mitenkään varmistaa, ja jos lipeät, niin valut 50 metriä suoraan jäätikön vieressä olevaan lampeen. Ei varmaan tartte erikseen mainita että se vesi on aika vilposta.

Jäätiköllä sitten luonnollisesti taas satoi, mutta vaikka me kastuttais täysin, eikä kiivettäis metriäkään, saatais me kuitenkin tuotua kamat mestoille. Se olis kaikki kotiin päin seuraavaa kertaa ajatellen.

Meillä oli kartta, johon Ole oli piirrellyt jotain merkintöjä. Moreenia siellä ja täällä, kiertäkää vasemmalta. No niinpä me kierrettiin sitten vasemmalta aina kun jotain sen näköistä tuli vastaan.

Pari tuntia myöhemmin oltiin aika ikävässä maastossa. Railot oli isoja eikä niiden välissä meinannut pysyä pystyssä millään. Vaikka ne norskit olis miten kova kiipeämään, ei nekään pystyis siellä ilman rautoja liikkumaan. Niillähän ei ollut edes sauvoja, ja ne sano ettei siellä raudoilla tee mitään. ”Crocseilla pääsee hyvin”

Me oltiin taas eksytty, vaikkei sitä vielä tajuttukaan. No, löydettin onneksi takaisin turvallisempaan maastoon, ihan vaan että voitais eksyä uudestaan, tällä kertaa tosin eri jäätikölle. Nyt muuten hyvä vinkki kaikille; jos ootte joskus eksyksissä, ja löydätte jalanjälkiä, niin se ei tarkoita sitä että olisitte reitillä. Se tarkoittaa tasan sitä että siellä on muutkin eksyneet.

Norskit sanoi, että Niponinoon kävelis neljä tuntia, korkeintaan kuusi. Tässä vaiheessa on hyvä muistaa että ne oli myös sitä mieltä että Blåmannenille lähestyminen kestää korkeintaan tunnin. Me oltiin oltu jo kymmenen tuntia liikenteessä ja multa alkoi huurintaju olla aika finaalissa. Ipodissa oli kuva bivipaikasta, mutta mulla meni aika pitkään ennen kuin tajusin, että se on otettu eri suunnasta kuin mistä me tultiin. Toisin sanoen me oltiin suunnistettu väärää seinää kohden.

Niponinossa oli ns keli päällä. Vettä satoi ja tuuli, ja kaikki tiimit olivat ottaneet pakit. Paitsi yksi, eli meidän kämppikset Anders ja Joel. Niiden oli tarkoitus kiivetä Exocet, mikä sen paremmin kaverien tasoa tuntematta, vaikutti olevan jampoille ihan badass hommaa.

Huoli leirissä alkoi kasvaa. Kun maailmanluokan alppinistit ottaa kiltisti pakkeja, ja meidän toppahoususarjan kaverit on edelleen seinällä niin sen vähän niinkuin tietää, ettei siellä homma mene niinkuin pitää. Olishan nekin tullu jo alas, jos olis voinu? Toisaalta, mitäs tässä sitten pitäisi tehdä, niiden tarkotus oli kiivetä vasta yöllä kun olis kylmempää, ehkä niillä on hyvä luola missä ne venaa keliä? Ehkä ne on vaihtanu reittiä? Meillähän ei ollut edes jääkamoja messissä, joten me ei kovin pitkälle päästäisi edes auttamaan. Eipä voinut muuta kuin odottaa.

Me laitettiin teltta pystyyn, onneksi se kuitenkin tuli mukaan. Juteltiin muiden kiipeilijöiden kanssa mitä ne meinaa tehdä, huomenna pitäisi jo tuulla moninkertaisesti ja silloinhan meidän oli tarkoitus kiivetä...

”If it's possible to walk away tomorrow, we'll get the fuck out of here!”

Ööh, mitäköhän se tarkoitti sillä että ”jos on mahdollista”? Kait sitä nyt pois voi kävellä milloin vaan? Vai miten pahaksi tää keli voi mennä?

Yöllä tuuli ja sade koveni entisestään. Uni ei tahtonut tulla vaikka oli korvatulpat päässä. Niin, kyse ei ollut siitä, että teltta olisi pitänyt vähän meteliä. Telten seinät hakkasivat selkää vasten niin kovaa ettei nukkumisesta yksinkertaisesti tullut mitään. Vaihdettiin Anun kanssa jossain välissä puoliakin, että molemmat saisivat tasapuolisesti Patagonia-spankingia. Tää oli varmaan ensimmäinen kerta, kun mä oikeesti pelkäsin teltan repeävän. Mullahan ei ollut edes sitä sadetakkia mukana. Miten tyhmä sitä voi olla?

Ajatus seuraavan päivän kiipeilystä alkoi kuulostaa huonolta vitsiltä. Maailman kovimmat alppikiipeilijät lähtee keliä karkuun, ja me aiotaan kiivetä? Anu tosin oli kuulemma jo lähestymisellä päättänyt ettei me kiivetä täällä metriäkään.

* * *

Aamulla herättiin auringonpaisteeseen. Ei pilveäkään missään. Tää ei oo todellista, meidän olis kuitenkin pitäinyt vaan lähteä kiipeämään! Vai olisko?

”Joo tälläiselta se näytti eilenkin. Aamulla pilvetön taivas, ja tunnissa keli muuttui”

”No mutta, ootteko te kaikki vielä lähdössä pois täältä?”

”Oh, hell yeah!”

Tänään pitäisi tuulla paljon enemmän kuin eilen, ja mikä pahinta, huomenna alkaisi se kunnon myrsky, jota sitten kestäisi viikon verran.

Joel ja Anderskin olivat tulleet takasin seinältä. Ne oli ottaneet pakit jo lähestymiseltä, ennen huonoa keliä. Exocetin sijaan ne oli päättäneet kiivetä Aguja De l'S:n pohjoisharjanteen, mikä taas oli osoittautunut täydelliseksi valinnaksi. Reitti kulkee sen verran kaukana Cerro Torresta, että kaverit oli päässy kiipeämään täydessä auringonpaisteessa!

Niponino tyhjeni, kaikki lähti takaisin laaksoon ja niin mekin. Vaikka meidän alunperin piti jättää kaikki kamat mestoille, otettiin Anun kamat kyytiin. Maanvyörymä oli ollut sen verran perseestä, ettei Anu halunnut sitä enää ikinä tulla. Ihan ymmärrettävää, oli näköjään maailmanstaratkin siitä kirjotelleet blogeissaan että oli vähän jänskä.

Mutta yhtä varma kuin Anu oli siitä, ettei se enää kävelisi Niponinoon, olin mäkin siitä, että mä tulisin takaisin. Niinpä kiipeilykamat, ja mun bivikamat sai jäädä kivenkoloon odottamaan seuraavaa kertaa. Me laitettiin kamat jätesäkkeihin ja päälle vielä isoja kiviä. Mä oon joskus miettinyt että miksi porukka ei jätä telttaa pystyyn, sehän olis kiva kun se olis valmiina. Syy on se, että jos sinne jätät teltan pystyyn, se ei ole enää siellä kun tuut seuraavalla kerralla. Enkä nyt puhu siitä että joku olisi varastanut sen.

Ai niin, sitten se paras. Koko paluumatka tehtiin tietysti kauniissa auringonpaisteessa, täysin tyynessä. Ihan fiksua käyttää kuukauden paras kiipeilypäivä sauvakävelyyn.

Tyrolean traverse, onnistuneesta suorituksesta sai turisteilta aplodit

Maanvyörymän jäljiltä polku oli vähän nihkeä

Välillä oli pikku pätkä kiipeilyäkin

Jäätikön laidalla, oikeassa laidassa menee iso jääsilta, mikä näytti siltä että siitä olisi helposti päässyt jäätikölle. Se tosin näytti siltäkin että se voisi romahtaa alas ihan milloin vaan.