Neljän tunnin haikin jälkeen oltiin Freyn majalla, mistä sai kylmää kaljaa. Oli aika jees 30 asteen helteessä. Iskettin teltta pystyyn ja käytiin majalla ihmettelemässä topoja. Edellinen painos oli myyty loppuun, ja uusi painos tuli luonnollisesti heti sen jälkeen kun oli lähdetty mäkeen. No, majalla oli kopsut joista otettiin kuvat. Itse asiassa Pataclimbistakin löytyy topo, joskin paperiversio on tietysti kätevämpi.
Freyn kiipeilyä verrataan usein El Chaltenin mäkiin. Erotuksena on helpommat ja lyhyemmät lähestymiset, ei jäätikköä, lämpimämpi ja parempi keli (ei sadetta tai tuulta), ja asuminenkin Barilochen hostelleissa on halvempaa kuin El Chaltenissa.
Bariloche on siis lähin kaupunki, josta pääsee bussilla lähestymispolun juurelle. Siitä taas on 10 km haikki ylös majalle, mistä saa sitä kylmää kaljaa. Saa sieltä vissiin ruokaakin. On vessat ja systeemit. Voihan siellä tarvittaessa vaikka bivittää, jos ei jaksa kantaa telttaa ylös. Meillä oli teltan lisäksi aika paljon muutakin kamaa. Ei mitään turhaa, mutta molempien rinkat oli silti aika turvoksissa. Tai turhaa ja turhaa, kait sen vinkun olis voinu jättää pois, mutta musta se on aika sama että painaako se rinkka 23 vai 24 kiloa. Enimmäkseen siellä kuitenkin oli sitä kiipeilyrojua.
Polku Freyn majalle on myös suosittu trekkauspolku, mikä tarkoitti sitä, että lähestymisellä riitti sauvakävelijöitä. Tätä mä en oo aikasemmin tajunnutkaan, mutta jos ei kiipeä, vaan ainoastaan kävelee kävelyn ilosta, niin sitä voi ottaa kaikenlaista kivaa mukaan. Yksi aussimimmi oli roudannut erilaisia kosteusvoiteita, mm kasvoille erillinen päivävoide ja yövoide. Oli salettiin kiinteä iho. Olis kantanu samat rinkat ku meillä ni olis kiinteä persekin.
No, takas aiheeseen. Usein homma tuntuu menevän niin, että ensin sitä lähdetään El Chalteniin yrkkäämään Fitz Royta tai jotain, ja sitten kun hermot menee huonoon keliin, lähdetään Freylle jossa sitten varsinaisesti kiivetäänkin jotain.
Paikasta tuli ensimmäiseksi mieleen Dolomiitit ja Lofootit sillä erotuksella, että topit täällä on oikeasti teräviä, eikä mitään jalkapallokentän kokoisia sorakasoja kuten Dolomiiteilla. Myös runsas hakojen käyttö tuo mieleen Dolomiitit. Itse kiipeily ja halkeamat tuovat taas mieleen Lofootit. Kivenlaatu Freyllä on parempaa kuin Dolomiiteilla, mutta ei yhtä hyvää kuin Lofooteilla.
Mä en oo lukenut paikasta yhtään esittelyä, joissa ei olisi mainittu greidien kovuudesta. Omalla kohdalla se tarkoitti sitä että sain vetää piisseistä vitosen halkeamareiteillä. Jouduin myös turvautumaan voimasanoihin, joita käsittääkseni ainoastaan Fat-O käyttää.
Kovista greideistä huolimatta paikka on vähän turhankin siisti, mutta myös tässä paratiisissa on pari käärmettä. Ensinnäkin siellä on paarmoja. Joo, onhan niitä Lofooteillakin, ja itkeminen paarmoista on aika neitimäistä, mutta niihin menee oikeesti hermot. Itse kiivetessä ne ei häiritse, mutta muuten, varsinkin lähestymisillä niitä pörrää jatkuvasti ympärillä. Toinen ongelma oli kuumuus, ”hyvä keli” voi olla liiankin hyvää, ja ainakin itse aloin pikkuhiljaa kaivata niitä kuuluisia Patagonian tuulia. Suurempi ongelma oli kuitenkin tulivuoresta tuleva tuhka, mikä tarkoitti sitä, että välillä kiipeily oli kuin pilven sisässä, paitsi, että maisema olikin tuhkan peitossa. Kiivetessä tuhka ei haitannut, mutta telttapaikalla oli kaikki paikat pölyn peitossa. Ei varsinaisesti astmaatikoille suositeltavaa.
Telttapaikalla tutustuttiin saksalaiseen jamppaan, joka oli jo kolmatta kertaa Freyllä kiipeämässä. Myös El Chalten oli tuttu, mutta Freyn kelit ja homman helppous veti enemmän puoleensa. Myös eräs jenkki oli sitä mieltä, ettei aio El Chalteniin lähteä kiipeämään, vaikka ajallisesti olisi siihen hyvät mahdollisuudet.
Niin, miksi sitten edes mennä El Chalteniin jos Freyllä on kaikki niin hyvin? No, varmaan samasta syystä kun kiivetään Trango Towerilla vaikka Yossessa paistaa aurinko. Freyn kiipeilyn suurin ongelma on nimen omaan se, että se ei ole badass.
Lähestymispolun alku
Taidekuva puusta
Ekat töppyrät näkyy jo!
Lähestymispolun loppupuolella, 10 km ja 700 korkeusmetriä myöhemmin. Ilman paarmoja ja rinkkaa varmaan ihan kiva trekkausreitti.
Freyn maja!
Josta saa kaljaa! Mä en tajua miten ne saa pidettyä ne kylminä
Anu ja joku Freyn klassikkoreitti
Anu Freyn topissa, on muuten terävämpi toppi kuin mitä kuva antaa ymmärtää
Viereinen töppyrä, Frey taustalla
Anu leveän halkeaman kimpussa
Lähesrtymispolku Principalille, matkalla näki ihan houkuttelevia töppäreitä
Boulderjätkiä unohtamatta
Toinen “Boulder with a view”
Tässä ollaan jo vähän korkeemmalla
Anu ottaa topissa panoraamakuvaa
Paluumatkalla ihmetellään harmaata lunta
Lunta ja tuhkaa
Taidekuva joen mutkasta, Frey taustalla
Taiteilijan näkemys aiheesta
Home sweet home
Maistui se huurteinen alastulonkin jälkeen
Haikin jälkeen jalat tuhkassa. Toisaalta toi raja vois selittyä silläkin että mulla oli gorekalvolliset lenkkarit jalassa. Ne ei ihan kauheesti hengitä.
Freyn kiipeilyä verrataan usein El Chaltenin mäkiin. Erotuksena on helpommat ja lyhyemmät lähestymiset, ei jäätikköä, lämpimämpi ja parempi keli (ei sadetta tai tuulta), ja asuminenkin Barilochen hostelleissa on halvempaa kuin El Chaltenissa.
Bariloche on siis lähin kaupunki, josta pääsee bussilla lähestymispolun juurelle. Siitä taas on 10 km haikki ylös majalle, mistä saa sitä kylmää kaljaa. Saa sieltä vissiin ruokaakin. On vessat ja systeemit. Voihan siellä tarvittaessa vaikka bivittää, jos ei jaksa kantaa telttaa ylös. Meillä oli teltan lisäksi aika paljon muutakin kamaa. Ei mitään turhaa, mutta molempien rinkat oli silti aika turvoksissa. Tai turhaa ja turhaa, kait sen vinkun olis voinu jättää pois, mutta musta se on aika sama että painaako se rinkka 23 vai 24 kiloa. Enimmäkseen siellä kuitenkin oli sitä kiipeilyrojua.
Polku Freyn majalle on myös suosittu trekkauspolku, mikä tarkoitti sitä, että lähestymisellä riitti sauvakävelijöitä. Tätä mä en oo aikasemmin tajunnutkaan, mutta jos ei kiipeä, vaan ainoastaan kävelee kävelyn ilosta, niin sitä voi ottaa kaikenlaista kivaa mukaan. Yksi aussimimmi oli roudannut erilaisia kosteusvoiteita, mm kasvoille erillinen päivävoide ja yövoide. Oli salettiin kiinteä iho. Olis kantanu samat rinkat ku meillä ni olis kiinteä persekin.
No, takas aiheeseen. Usein homma tuntuu menevän niin, että ensin sitä lähdetään El Chalteniin yrkkäämään Fitz Royta tai jotain, ja sitten kun hermot menee huonoon keliin, lähdetään Freylle jossa sitten varsinaisesti kiivetäänkin jotain.
Paikasta tuli ensimmäiseksi mieleen Dolomiitit ja Lofootit sillä erotuksella, että topit täällä on oikeasti teräviä, eikä mitään jalkapallokentän kokoisia sorakasoja kuten Dolomiiteilla. Myös runsas hakojen käyttö tuo mieleen Dolomiitit. Itse kiipeily ja halkeamat tuovat taas mieleen Lofootit. Kivenlaatu Freyllä on parempaa kuin Dolomiiteilla, mutta ei yhtä hyvää kuin Lofooteilla.
Mä en oo lukenut paikasta yhtään esittelyä, joissa ei olisi mainittu greidien kovuudesta. Omalla kohdalla se tarkoitti sitä että sain vetää piisseistä vitosen halkeamareiteillä. Jouduin myös turvautumaan voimasanoihin, joita käsittääkseni ainoastaan Fat-O käyttää.
Kovista greideistä huolimatta paikka on vähän turhankin siisti, mutta myös tässä paratiisissa on pari käärmettä. Ensinnäkin siellä on paarmoja. Joo, onhan niitä Lofooteillakin, ja itkeminen paarmoista on aika neitimäistä, mutta niihin menee oikeesti hermot. Itse kiivetessä ne ei häiritse, mutta muuten, varsinkin lähestymisillä niitä pörrää jatkuvasti ympärillä. Toinen ongelma oli kuumuus, ”hyvä keli” voi olla liiankin hyvää, ja ainakin itse aloin pikkuhiljaa kaivata niitä kuuluisia Patagonian tuulia. Suurempi ongelma oli kuitenkin tulivuoresta tuleva tuhka, mikä tarkoitti sitä, että välillä kiipeily oli kuin pilven sisässä, paitsi, että maisema olikin tuhkan peitossa. Kiivetessä tuhka ei haitannut, mutta telttapaikalla oli kaikki paikat pölyn peitossa. Ei varsinaisesti astmaatikoille suositeltavaa.
Telttapaikalla tutustuttiin saksalaiseen jamppaan, joka oli jo kolmatta kertaa Freyllä kiipeämässä. Myös El Chalten oli tuttu, mutta Freyn kelit ja homman helppous veti enemmän puoleensa. Myös eräs jenkki oli sitä mieltä, ettei aio El Chalteniin lähteä kiipeämään, vaikka ajallisesti olisi siihen hyvät mahdollisuudet.
Niin, miksi sitten edes mennä El Chalteniin jos Freyllä on kaikki niin hyvin? No, varmaan samasta syystä kun kiivetään Trango Towerilla vaikka Yossessa paistaa aurinko. Freyn kiipeilyn suurin ongelma on nimen omaan se, että se ei ole badass.
Lähestymispolun alku
Taidekuva puusta
Ekat töppyrät näkyy jo!
Lähestymispolun loppupuolella, 10 km ja 700 korkeusmetriä myöhemmin. Ilman paarmoja ja rinkkaa varmaan ihan kiva trekkausreitti. (c) Anu
Freyn maja!
Josta saa kaljaa! Mä en tajua miten ne saa pidettyä ne kylminä (c) Anu
Anu ja joku Freyn klassikkoreitti
Lisää halkeamaa (c) Anu
Sama paikka, mutta kiipeilijän näkökulmasta
Anu Freyn topissa, on muuten terävämpi toppi kuin mitä kuva antaa ymmärtää
Laskeutumisreitillä, taustalla alueen korkein töppyrä Aguja Principal 2405 m
Köydet jumissa neljättä kertaa, Anun vuoro lähteä hakemaan
Viereinen töppyrä, Frey taustalla
Anu leveän halkeaman kimpussa
Vielä vikat fistaukset
Ei tääkään toppi huono ollu
(c) Anu
Lähesrtymispolku Principalille, matkalla näki ihan houkuttelevia töppäreitä c) Anu
Pikku tiiseri Fat-O:lle
(c) Anu
Boulderjätkiä unohtamatta
Toinen “Boulder with a view”
Lähestymisen vikat metrit. Tuli tässäkin 600 korkeusmetriä noustua
Anu offaripitchin alla
Tässä ollaan jo vähän korkeemmalla
Principalin toppi
Anu ottaa topissa panoraamakuvaa
Ja itse kuva
(c) Anu
Paluumatkalla ihmetellään harmaata lunta
Lunta ja tuhkaa
Taidekuva joen mutkasta, Frey taustalla
Pakollinen “Principal ja lampi” -combo
Taiteilijan näkemys aiheesta
Home sweet home
Maistui se huurteinen alastulonkin jälkeen (c) Anu
Haikin jälkeen jalat tuhkassa. Toisaalta toi raja vois selittyä silläkin että mulla oli gorekalvolliset lenkkarit jalassa. Ne ei ihan kauheesti hengitä.
