Haukkari: Stora Sjöfallet

Stora Sjöfallet on yksi Ruotsin parhaista jääkiipeilypaikoista, ellei paras. Kun Umeån jäästarat Kalle ja Björn kertoivat lähtevänsä sinne vajaaksi viikoksi niin meikähän hoiti itsensä takapenkkimatkaajaksi.

Pari päivää ennen lähtöä Jonas buustasi reissua piristävällä jääkiipeilytarinalla. Jonaksen kaveri oli kiivennyt Sjöfalletilla uutta putousta, jonka toppi oli ollut jyrkkää lunta. Edellinen ständi oli tehty siihen missä jää loppui, mutta koskapa lumeen ei saanut mitään varmistuksia, kiipesi jamppa köydet suoriksi ja istui lumeen varmistamaan. Lumimassa lähti kuitenkin vyörymään ja kaveri tippui suoraan edelliseen ständiin 100 metriä. Henkihän siinä lähti. Reitti sai nimen"Mjuka lavinkyssar" (Pehmeät lumivyörysuudelmat)

Nättiä, muutenkin alueella oli kovan luokan lumivyöryvaara, joten päätettiin ettei lähdetä mitään rännejä kiipeämään.

Jotain oli viime kerrasta opittu. Oli kusipulloa, telttahakoja, kädenlämmittimiä, kaksi untuvatakkia, kahdet kiipeilykengät ja kaikkea muuta kivaa mitä ei viimeksi tajunnut ottaa mukaan. Namiosastokin oli kohdillaan: Sipsejäkin kolme pussia, kilo perusmässyä, kilo chilipähkinöitä ja pari suklaalevyä. Nämä siis oli mulle, ns. ylimääräistä mässyä, jos vaikka matkan varrelta ei löytyiskään karkkia. Gällivaaran kauppa oli kuitenkin iskussa ja saatiin kunnon bulkkausmätöt: 12 pakettia pekonia, munia, jauhelihaa, kanan fileitä, pippurisalamia ja tietty järjetön määrä pastaa.

Kalle ja Björn oli varannu Stora Sjöfalletin Camping alueelta paikan ennakkoon (jos vaikka olis täynnä?). Ei sillä etteikö Ruottissa sais mettään leiriytyä, mutta diiliin kuului kuivaushuone ja lämmin keittiö. Okei, menee ministi yläköysittelyn puolelle, mutta ainahan mä voin vedota siihen että svedut vaati.

Perillä oli taas tuttu ongelma vastassa. Teltta pitäis saada viritettyä, ensimäinen yritys oli parkkipaikalla eikä haat tietenkaan uponneet senttiäkaan. Sitten yritettiin metsään, jos vaikka sieltä löytyisi hyvää maata. No eipä löytynyt. 50 cm lunta jonka alla jotain mustikanvarpuja ja kivikkoa. Kädetkin alkoi jäätyä vaikka lämpötilan piti pysytellä siedettävissä lukemissa. Mixtaräkistä löytyi taas pelastus, tällä kertaa jäähaat hoitivat teltan kuosiin.

Sitten makuupussiin, nyt ei pitäisi ainakaan tulla kylmä. Vaan tulipa silti. Pussi oli taas niin tiukalla kun sai, mutta nenä jäätyi! Hemmetin ärsyttävää, olis pitänyt ottaa se kommandopipokin vaan mukaan. Isot pojat on sanonu ettei saa nukkua sillain että menis kokonaan pussin sisään. Silloin hengitysilma kastelee pussin sisältä ja se on vähän niinku huono juttu.

Aamulla kello soitti ja kaivoin itseni ulos, koko suuaukon etuosa oli valkoisen huurteen peitossa. Outoa. Juoksin campingalueen yleisiin tiloihin lämmittelemään. Jaa -30 pakkasta, siistiä. No eipähän oo ainakaan kiire mäkeen. Varsinkin kun jostain käsittämättömästä syystä otin mukaan saman setin hanskoja kun Borgahällanilla...

Lämpötila kuitenkin nousi ja lähdettiin ajelemaan. Ensimmäisenä päivänä oli tarkoitus kiivetä Greven 300m WI3. Itseäni ständeillä seisoskelu ei oikein napannut ja ehdotin jos vedettäis koko putous simulina. Svedut innostu ja pian sitä mentiin. Aurinko paistoi ja hakut liikkui. Törkeen siistiä! Jääkiipeily siis voi olla oikeasti siistiä, ns. Fun Scale Type 1- tyylistä kivaa. Eli sellaista kivaa mikä on oikeasti kivaa. Eikä niinkuin jääkiipeily, joka on normaalisti perseestä ja kivaa ainoastaan silloin kun katsellaan jääkiipeilykuvia lämpimältä sohvalta.

Seuraavana päivänä lähdettiin naapurireitin kimppuun eli nyt vuorossa oli Gvevinnan 250 m VI4. Päätettiin jatkaa samalla meiningillä ja kiivettiin reitti simulina lopussa olevan tiukemman pätkän alkuun. Nyt kuitenkin reitti kulki jotain ihme ränniä pitkin ja sain viimeisenä ottaa vastaan kaiken jään mitä toiset ehti hakata irti. No pian sitä oltiin jyrkemmällä osuudella ja vaihdettiin perinteiseen varmistamiseen. Kalle puski köyden suoriksi ja itselle jäi vaan joku 15 metriä kiivettävää. Björn haki lisäjännitystä elämään hakkaamaalla yläköytensä ja untuvatakkinsa silpuksi. Topissa oli helppo hymyillä, täähän on oikeesti siistiä!

Kolmantena päivänä haluttiin kiivetä jotain semipitkää ja jättää vikalle päivälle yksi lyhyt ja jyrkkä putous. Svordomar och brutna spetsar WI 4, 170m (kirosanoja ja rikkoutuneita hakunteriä) sai toimia lauantain lähetyskenttänä. Björn aloitti ja kiipesi jyrkän jään puoleen väliin. Sitten Speedomies sai jatkaa. Hakut tuntui uppoavan hyvin ja oli ns flow päällä. Reittikin tuntu täydelliseltä. Hemmetin siistin näköinen ja just sopivan jyrkkää. Tuntuu että kiipeää aika jyrkkää, mutta ei niin jyrkkää että menis itkun puolelle.

Meikän fiilistely loppui kun jostain kuului matalaa murinaa, vähän kun ukkonen olisi iskenyt. Ääni voimistui ja hetken päästä räjähti ja kovaa, vilkaisin ylöspäin ja näin kuinka parikymmentä metriä ylempänä lunta ja jäätä lensi tonnikaupalla ilmassa. Mä oon aina naureskellu Hollywood-leffoille joissa lumivyöry näyttää lähinnä joltain ydinpommilta. No, se miten se lumimassa räjähti ilmaan näytti tasan siltä ku joku olis iskeny jääputouksen topin täyteen dynyä.

AVALANCHE! AVALENCHEEE!!!! #¤&%#!!!! huusin kurkku suorana. Ruotsiksi lumivyöry on muuten "lavin", mutta luulen että svedut tajus mistä on kyse. Vilkaisin nopeasti josko ruuvi olis hollilla ja saisin itteni kiinni ennen ku lumimassa tempaisee mukaansa. No eipä ollu. Siistiä, sen kerran kun uskaltaa puskea ruuvin päälle ni tulee vyöry niskaan. Ei auttanut muuta kun puristaa hakkuja rystyset valkoisina, painaa kypärä jäähän kiinni ja laittaa silmät kiinni.

Ja sitten se iski. Lunta tuli, ja tuli paljon. Tuntu vähän samanlaiselta kun surffatessa jää aallon sisään, sitä lunta vaan puski sisään joka kolosta. Ikuisuudelta tuntunut tärinä loppui ja uskalsin avata silmät. Näkyvyys oli nollassa, kaikkialla oli vain valkoista. Hetken päästä 30 metriä alempaa erottui pari lumiukkoa, svedut oli saanu nätin lumikuorrutuksen.

Hurrit kyseli myöhemmin että kuinka kovaa hakuista piti pitää kiinni etten lähteny vyöryn mukaan. Vaikea sanoa, puristin niitä hemmetin hakkuja niin kovaa kun vaan fyysisesti oli mahdollista ja ajattelin ettei meikää ainakaan ilman taistelua revitä seinältä. Isku oli kuitenkin kevyempi mitä odotin, mistä nyt varmaan kertoo sekin että ylipäätään pysyin seinällä. Sanotaan nyt kuitenkin ettei se hyvältä tuntunut.

Jälkikäteen ajateltuna meillä kävi järjetön tuuri. Putoushan näyttää ikään kuin isolta hyppyrimäeltä ja me oltiin juuri siinä jyrkimmällä kohdalla, heti hyppyrin nokan alapuolella. Näin olleen kaikki ns "tappava paska" lensi nätissä kaaressa yli ja se mitä meidän päälle tuli oli lähinnä ympärillä pöllyävää puuteria. Hyvä niin.

"Ollaanko me ok?!" -huutojen jälkeen jatkoin kiipeämistä, mutta jotain oli Speedomiehen herkässä mielessä muuttunut. Flow oli vaihtunut kuolemanpelkoon, ja vaikka omasta mielestä vedin hirveällä rannarilla koko ajan, kertoi svedut että vyöryn jälkeen iskin ruuveja metrin välein.

No ruuvithan siinä loppuu, mutta olin toisaalta vähän ajatellutkin, ettei ihan kauheasti haittaisi vaikka joutuisinkin tekemään ständin jyrkälle osuudelle, siis vyöryjen kannalta ns kriittisen pisteen alapuolelle.

Varmistin jampat ylös ja seuraavaksi oli Kallen vuoro puskea toppiin. Ständillä koko kroppa tärisi, eikä pelkästään kylmyyden takia. Kyllähän siinä tietty kädetkin jäätyi ja seuraava kp oli aika helvettiä tunnottomien sormien kanssa. Ständille päästyäni käsissä alkoi taas veri kiertää ja ne jotka jääkiipeilyä harrastaa niin tietävät miltä se tuntuu. Ei ihan kauheesti naurattanu.

"Hei ota kuva, ota kuva! Nyt sais hienoja kuvia!!" intoili Kalle. Vastasin suomeksi, enkä ihan kauhean nätisti, etten ole oikein nyt kuvaustuulella. Abalakovi seinään ja v***uun täältä." "No hei eihän me olla vielä topissa?" ihmetteli Kalle. No eipä oltu joo ei, todellakin, jäljellä oli vielä noin seitsemän metriä, ehkä WI 2/3 tasoista pulkkamäkeä. "Är du som satans bergsklättrare?" kysyin enkä oikein vieläkään tajua miksi sinne "toppiin" piti päästä.

Sen puoleen suhtaudun kiipeilyyn epäperinteisesti, että kun tiukka vääntö muuttuu kävelyksi, niin mun silmissä reitti oli siinä ja seuraavaksi lähdetään alas. Mulla ei ole oikeastaan koskaan ollut mitään mielenkiintoa kävellä jonkun mäen korkeimpaan kohtaan ja fiilistellä että nytpä ollaan topissa. Ymmärrän hyvin, että vuorikiipeilyssä se on vähän niinku se juttu, mutta nyt kuitenkin kiivettiin jääputousta.

Björn lähti kiipeämään ja pudotti jäätä seitsemän metrin matkalta sen verran ettei se voinut olla enää vahinko. Ilmeisesti tarkoitus oli kostaa päivän roikkuständeissä kärvistelyt. No lopultakin oltiin siellä "topissa". Vaikkei se jään loppuminen mikään toppi ollut. Mixtapaskaa oli tarjolla vielä satoja metrejä, mutten jaksanut ruveta vittuilemaan, svedut olis salettiin innostunut jatkamaan.

Sitten alas. Minä tietysti kevyimpänä jouduin tulemaan viimeisenä. Enpä muista milloin olisi viimeksi laskutuminen pelottanut yhtä paljon. Eikö ne urpot osannut tehdään yhtään isompaa abalakovia? Pakkoko siinä oli käyttää 5mm narua? Ja miksi se naru alko pitää hassua ääntä vasta kun mä laskuduin?

"It feels nice to have solid groud under your feet" sanoi Kalle kun tultiin maahan. Olin samaa mieltä. Illalla yritettiin nollata tilannetta folkölin voimalla, mutta siitähän ei mitään tullut. Tai jos jotain scorecardmerkintöjä haetaan niin reilun litran kusipullo täyttyi yöllä jo ennen kahta.

Vikana päivänä oli tarkoitus kiivetä jotain tiukkaa. Suorituspaikaksi oli valittu Suorvadammen ja sieltä Pelaren (The Pillar) WI5+ 50m. Furthest left is a prominent pillar. Climb a short ice wall to the foot of the pillar, then the pillar itself, c. 30 m of 90-degree ice. The pillar is often granular ice which makes the route very serious

Lähdin ensimmäisenä nakuttelemaan ja olinpa vaihtanut hakutkin käppyröihin. No eihän siitä mitään tullut. Koko putous oli yhtä hemmetin kovaa kukkakaalia, hyvä huukkailla mutta huono varmistaa. 35 metrin jälkeen jää näytti paranevan ja jyrkkenevän joten yritin puskea toppiin vaikka pahalta tuntuikin. Hakut solahtivat ohuen kuoren läpi ja valuivat hieman alaspäin kun niihin laittoin painoa. samoin ruuvit purivat ensimmäiset 5 cm, sen jälkeen oli ilmaa vastassa. Yritin useampaan kohtaan, mutta samaa skeidaa oli koko putous. Pokka ei kestänyt jatkaa joten pakit tuli.

Ruotsalaisetkaan eivät halunneet kokeilla, joten jotenkin pitäisi saada seinä tyhjäksi ja laskeutua alas. Sen verran hattaraa putous oli, ettei ollut toivoakaan saada hyvää abalakovia jyrkimmälle kohdalle. Niinpä kiipesin alaspäin pieneen luolaan, jonka pohjalla oli hyvää jäätä. Luolasta käsin pääsi muuten hyvin putouksen sisälle tarkastelemaan minkälaista jäätä sitä kiivettiin. Jääkiipeily on sen puoleen perseestä että silloin kun kiivetään niin jyrkkää että olisi hyvä pudota niin samalla se jääkin on sen verran huonoa ettei siihen oikein saa hyviä ruuveja.

Kotimatkalla sitä pohti kaikenlaista, miksei sitä uskaltanu puskea vaan, ku käsissä oli vielä potkua. Joo oli huonoa jäätä ja huonoja varmistuksia eikä se lumivyörykään varsinaisesti kohottanut mielialaa. Loppujen lopuksi se suurin syy taitaa kuitenkin olla se että Speedomiehen kulkuset ovat hieman liian pientä kaliiberia.