Maltbrännanin kuuluisa drytool-projekti on kuuluisa enimmäkseen sen takia, ettei täälläpäin ole kuin yksi drytool-projekti. Toisaalta, mitäs niitä enempää tarvitaan jos ei tuota yhtäkään saada kiivettyä.
Mun ensikosketus kyseiseen reittiin on jo vuodelta 2008, jolloin reitti oli jo hylättynä projektina. Reitin pulttaajalta oli jäänyt ensinousu tekemättä, kun toppiin ei muodostunutkaan jäätä. Vaikka reitti on jyrkkä, on otteita ihan viime metreille asti. Sitten kallio muuttuu släbiksi ja otteet loppuu.
Vuosi toisen perään ollaan käyty reittiä kokeilemassa. Syksyisin aina yhtä innoissaan "jos siellä tänä vuonna olis jäätä, jos sieltä löytyisikin joku uusi ote?!" Masentavat reissut seurasivat toisiaan, ja aloin pikkuhiljaa ymmärtää ruotsalaista chippauskulttuuria vähän paremmin. Siis ihan oikeasti, olisihan se ihan hemmetin makea reitti, jos siellä olisi yksi ote enemmän. Yksi pieni kolo, mistä pääsisi nousemaan jaloilleen ja lyömään hakut toppiturpeeseen...
Näin jälkikäteen ajatellen on jopa vaikea ymmärtää miksi hurrit ei oo sitä chipannu. Jos pyhällä Blåbergetilläkin saa hilti raikaa, niin mitä arvoa jossain Maltbrännanin pikkuhänkillä on? Tuskin mitään, mutten silti voi olla huomaamatta tiettyä asenteellista eroa ruotsalaisten sporttikiipeilijöiden ja jääkiipeilijöiden välillä.
Hyvä puoli reitissä on kuitenkin se, että se on sen verran jyrkkä ja jatkuva, että se on pirun hyvää treeniä, vaikkei kokonaan menisikään. Ja tarkemmin ajatellen ehkä juuri siksi. Jos reitin kiipeää, niin eihän sitä enää jaksa mennä uudestaan hieromaan. Sen sijaan, niin kauan kun reitti on kiipeämättä, jostain sitä intoa tuntuu löytyvän. Ja tokihan tässä oli jotain ensinousuglooriaakin mukana. Reitti olisi kiivettynä Umeån seudun vaikein ja hienoin mixtalinja.
Jossain vaiheessa olin keksivinäni että reittihän menee kun vaan herkästi huukkailee yläosan slouppereista. Niin kyllähän mä löysin muutaman kiteen mitä vasten pystyi vähän vetämään, mutta niihin pitäisi vetää järjettömän pitkä veto sokkona, ja siitä sitten vielä toinen dynaaminen roiskaisu toppiin. Ei varmaan tartte erikseen sanoa, että kyseisen sekvenssin onnistumisprosentti oli aika lähelle nollaa. Lisäksi tässä oli sekin ongelma, että vaikka mä periaatteessa voisinkin ottaa parisataa yrkkää, ja ehkä joskus onnistua, on tuollainen kiipeily yksinkertaisesti perseestä. Eikä sitä reittiä tulisi kukaan koskaan toistamaan. Silloin olisi jopa jollain tavalla tuhottu unelma hienosta mixtareitistä. Oletuksenahan oli edelleen että sinne toppiin tulisi vielä joskus jäätä.
Monet paluumatkat tulvivat ideoita. "Mitäs jos jokainen ottaisin aina kymmenen litraa vettä mukaan ja laittaisi sen valuttamaan... tulisko siitä sen verran jäätä että reitin saisi kiivettyä?"
Noh, viime vuonna oltiin taas kokeilemassa reittiä. Meillähän meni alkukausi Patiksessa, joten pääsin Maltbrännanille vasta loppukaudesta. Mutta jotain oli eri lailla kuin aikaisemmin. Siellä topissa oli nimittäin jäätä! Sitä ei ollut paljoa, mutta pieni yhden sentin pläntti. Ei muuta ku kokeilemaan!
Topissa sai edelleen tehdä pari tiukkaa lukotusta, mutta se oli tehtävissä. Ei muuta ku pari päivää lepoa ja lähetyshommiin!
Kenellekään ei varmaan tule yllätyksenä että seuraavana päivänä oli +2 ja aurinko paistoi. Ajoin itku kurkussa kalliolle, ihan vaan todistaakseni kuivaa släbiä. Vaikka silloin vitutti, oli jotain muuttunut. Sinne nimitäin tulee ihan oikeasti joskus jäätä!
Syksy 2012. Taas Maltbrännanilla. Mä menin heti ensimmäiseksi katsomaan mixtareitin jäätilanteen. Siellä sitä taas oli, sama sentin pläntti kuin viimeksikin!
Laitoin seuraavana päivänä viestiä ukrainalaiselle vaihto-opiskelijalle "Kiinnostaisko draikkahommat?" Kyseinen kaveri nimittäin kiipeää hakuilla, joissa on molemmissa kaavin(!?), joten ajattelin ettei siitä olis suurta vaaraa projektin nussimiseen.
No, kokeilin toppia ensin. Varovasti nakutellen yritin saada koloa mistä voisi huukata toppimuuvin. Pahintahan tässä vaiheessa olisi yrittää ns tuurilla lyödä hakku paikoilleen. Se meinaan kun osuu vähän väärin, niin siellä topissa ei sitten ole enää sitä jäätä...
Toppimuuvit meni yksittäin helposti, paljon helpommin kuin viimeksi. Jotain hyötyä siitä sisädraikkailustakin on. No, sitten vaihto-opiskelijan vuoro. Kiipeily ei ollut kovin sulavaa, itse asiassa ihme että sillä on silmät tallella hakkujen korkkaillessa ja adzejen viuhuessa.
Kireästä yläköydestä huolimatta lepopaikkoja on vain pulttien kohdalla. Muuten heilahtaa sen verran ulos ettei seinään enää pääse takaisin. Viimein jamppa tuli siihen katon loppuun, missä pitäisi tehdä se jämäkkä lukotus että yltää jäähän.
Tässä vaiheessa tajusin jo mitä on tapahtumassa. Pystyin vain toivomaan, ettei ne sen epätoivoiset lyönnit osuisi jäähän. Ensin tuli vain kipinöitä, mutta sitten osui. Yllättäen hakku pysyi jäässä, ja kaveri alkoi kampeamaan itseään hakun varaan... NAPS! Hakku korkkasi, ja tiesin kyllä mitä se tarkoitti.
Mun vuoro. Kävin kokeilemassa ja tosiaan, jäät oli historiaa. Tack ska du ha.
Suomalaisten voimasanojen jälkeen keräsin itseni ja totesin ruotsalaisittain: "Ei se mitään, tullaan sitten ensi vuonna taas uudestaan..."
En mä oikein tiedä miksi mulla olisi jotenkin suurempi oikeus kiivetä sitä jääplanttua, mutta se nyt vaan on ollut jo pari kertaa ihan liian lähellä.
Noh, jäätä ei enää ollut, ja vaikka kuinka yritti lukottaa, niin ilman jäätä ei toppimättääseen yltänyt. Ja lukotukset tehtiin, ei kahvasta, ei siitä ylemmästäkään, vaan suoraan terästä. Mutta ei se paljosta ollut kiinni. Parikymmentä senttiä ylempää kun saisi jostain otettua kiinni...
Mutta hetkinen....mitäs jos laittaisikin hakun ylösalaisin??
Oikeesti, me ollaan neljä vuotta käyty hieromassa reittiä eikä olla tajuttu. Kait sitä on ollut niin sokeana sen jään kanssa ettei ole ymmärtänyt etsiä ratkaisua muualta.
Lienee varmaan tarpeetonta mainita että reitti meni seuraavalla yrkällä.
Mun M-greiditietämys tuskin on parantunut Rjukanin myötä, mutta on se ihan kova reitti. Ainakin kovempi ku Kallen Nomiccien terät.
Mun ensikosketus kyseiseen reittiin on jo vuodelta 2008, jolloin reitti oli jo hylättynä projektina. Reitin pulttaajalta oli jäänyt ensinousu tekemättä, kun toppiin ei muodostunutkaan jäätä. Vaikka reitti on jyrkkä, on otteita ihan viime metreille asti. Sitten kallio muuttuu släbiksi ja otteet loppuu.
Vuosi toisen perään ollaan käyty reittiä kokeilemassa. Syksyisin aina yhtä innoissaan "jos siellä tänä vuonna olis jäätä, jos sieltä löytyisikin joku uusi ote?!" Masentavat reissut seurasivat toisiaan, ja aloin pikkuhiljaa ymmärtää ruotsalaista chippauskulttuuria vähän paremmin. Siis ihan oikeasti, olisihan se ihan hemmetin makea reitti, jos siellä olisi yksi ote enemmän. Yksi pieni kolo, mistä pääsisi nousemaan jaloilleen ja lyömään hakut toppiturpeeseen...
Näin jälkikäteen ajatellen on jopa vaikea ymmärtää miksi hurrit ei oo sitä chipannu. Jos pyhällä Blåbergetilläkin saa hilti raikaa, niin mitä arvoa jossain Maltbrännanin pikkuhänkillä on? Tuskin mitään, mutten silti voi olla huomaamatta tiettyä asenteellista eroa ruotsalaisten sporttikiipeilijöiden ja jääkiipeilijöiden välillä.
Hyvä puoli reitissä on kuitenkin se, että se on sen verran jyrkkä ja jatkuva, että se on pirun hyvää treeniä, vaikkei kokonaan menisikään. Ja tarkemmin ajatellen ehkä juuri siksi. Jos reitin kiipeää, niin eihän sitä enää jaksa mennä uudestaan hieromaan. Sen sijaan, niin kauan kun reitti on kiipeämättä, jostain sitä intoa tuntuu löytyvän. Ja tokihan tässä oli jotain ensinousuglooriaakin mukana. Reitti olisi kiivettynä Umeån seudun vaikein ja hienoin mixtalinja.
Jossain vaiheessa olin keksivinäni että reittihän menee kun vaan herkästi huukkailee yläosan slouppereista. Niin kyllähän mä löysin muutaman kiteen mitä vasten pystyi vähän vetämään, mutta niihin pitäisi vetää järjettömän pitkä veto sokkona, ja siitä sitten vielä toinen dynaaminen roiskaisu toppiin. Ei varmaan tartte erikseen sanoa, että kyseisen sekvenssin onnistumisprosentti oli aika lähelle nollaa. Lisäksi tässä oli sekin ongelma, että vaikka mä periaatteessa voisinkin ottaa parisataa yrkkää, ja ehkä joskus onnistua, on tuollainen kiipeily yksinkertaisesti perseestä. Eikä sitä reittiä tulisi kukaan koskaan toistamaan. Silloin olisi jopa jollain tavalla tuhottu unelma hienosta mixtareitistä. Oletuksenahan oli edelleen että sinne toppiin tulisi vielä joskus jäätä.
Monet paluumatkat tulvivat ideoita. "Mitäs jos jokainen ottaisin aina kymmenen litraa vettä mukaan ja laittaisi sen valuttamaan... tulisko siitä sen verran jäätä että reitin saisi kiivettyä?"
Noh, viime vuonna oltiin taas kokeilemassa reittiä. Meillähän meni alkukausi Patiksessa, joten pääsin Maltbrännanille vasta loppukaudesta. Mutta jotain oli eri lailla kuin aikaisemmin. Siellä topissa oli nimittäin jäätä! Sitä ei ollut paljoa, mutta pieni yhden sentin pläntti. Ei muuta ku kokeilemaan!
Topissa sai edelleen tehdä pari tiukkaa lukotusta, mutta se oli tehtävissä. Ei muuta ku pari päivää lepoa ja lähetyshommiin!
Kenellekään ei varmaan tule yllätyksenä että seuraavana päivänä oli +2 ja aurinko paistoi. Ajoin itku kurkussa kalliolle, ihan vaan todistaakseni kuivaa släbiä. Vaikka silloin vitutti, oli jotain muuttunut. Sinne nimitäin tulee ihan oikeasti joskus jäätä!
* * *
Syksy 2012. Taas Maltbrännanilla. Mä menin heti ensimmäiseksi katsomaan mixtareitin jäätilanteen. Siellä sitä taas oli, sama sentin pläntti kuin viimeksikin!
Laitoin seuraavana päivänä viestiä ukrainalaiselle vaihto-opiskelijalle "Kiinnostaisko draikkahommat?" Kyseinen kaveri nimittäin kiipeää hakuilla, joissa on molemmissa kaavin(!?), joten ajattelin ettei siitä olis suurta vaaraa projektin nussimiseen.
No, kokeilin toppia ensin. Varovasti nakutellen yritin saada koloa mistä voisi huukata toppimuuvin. Pahintahan tässä vaiheessa olisi yrittää ns tuurilla lyödä hakku paikoilleen. Se meinaan kun osuu vähän väärin, niin siellä topissa ei sitten ole enää sitä jäätä...
Toppimuuvit meni yksittäin helposti, paljon helpommin kuin viimeksi. Jotain hyötyä siitä sisädraikkailustakin on. No, sitten vaihto-opiskelijan vuoro. Kiipeily ei ollut kovin sulavaa, itse asiassa ihme että sillä on silmät tallella hakkujen korkkaillessa ja adzejen viuhuessa.
Kireästä yläköydestä huolimatta lepopaikkoja on vain pulttien kohdalla. Muuten heilahtaa sen verran ulos ettei seinään enää pääse takaisin. Viimein jamppa tuli siihen katon loppuun, missä pitäisi tehdä se jämäkkä lukotus että yltää jäähän.
Tässä vaiheessa tajusin jo mitä on tapahtumassa. Pystyin vain toivomaan, ettei ne sen epätoivoiset lyönnit osuisi jäähän. Ensin tuli vain kipinöitä, mutta sitten osui. Yllättäen hakku pysyi jäässä, ja kaveri alkoi kampeamaan itseään hakun varaan... NAPS! Hakku korkkasi, ja tiesin kyllä mitä se tarkoitti.
Mun vuoro. Kävin kokeilemassa ja tosiaan, jäät oli historiaa. Tack ska du ha.
Suomalaisten voimasanojen jälkeen keräsin itseni ja totesin ruotsalaisittain: "Ei se mitään, tullaan sitten ensi vuonna taas uudestaan..."
En mä oikein tiedä miksi mulla olisi jotenkin suurempi oikeus kiivetä sitä jääplanttua, mutta se nyt vaan on ollut jo pari kertaa ihan liian lähellä.
Noh, jäätä ei enää ollut, ja vaikka kuinka yritti lukottaa, niin ilman jäätä ei toppimättääseen yltänyt. Ja lukotukset tehtiin, ei kahvasta, ei siitä ylemmästäkään, vaan suoraan terästä. Mutta ei se paljosta ollut kiinni. Parikymmentä senttiä ylempää kun saisi jostain otettua kiinni...
Mutta hetkinen....mitäs jos laittaisikin hakun ylösalaisin??
Oikeesti, me ollaan neljä vuotta käyty hieromassa reittiä eikä olla tajuttu. Kait sitä on ollut niin sokeana sen jään kanssa ettei ole ymmärtänyt etsiä ratkaisua muualta.
Lienee varmaan tarpeetonta mainita että reitti meni seuraavalla yrkällä.
No More Mr. Nice Guy M8
