Borg/kalla tuntuu aina olevan huono keli. Jos luvataan lumisadetta 0.1 mm, tulee tuoretta putskua helposti se 20 senttiä. Jos luvataan -5 astetta pakkasta, saa olla enemmän kuin tyytyväinen jos ollaan -20 asteen lämpimämmällä puolella.
Tällä kertaa ajattelin yrittää vähän toisenlaista lähestymistapaa. Jos kerran silloin kun pitäisi olla hyvä keli, onkin aina myrskyä, niin mitäs silloin tapahtuu jos lähteekin mäkeen kun luvataan jo valmiiksi huonoa keliä?
Viikonlopuksi Borgalle luvattiin kunnon myräkkää, joten mä houkuttelin Kallen mukaan.
Menomatkalla alkoi jo arveluttamaan, kun ajonopeus putosi sinne 50 km/h tienoille, eikä pitkiä ajovaloja voinut käyttää lumisateen peittäessä näkyvyyden. No sama se, aamullahan se vasta nähdään mikä on meininki.
No, Borgalle johtava pikkutie oli yllättäen tukossa. Tai niin me ainakin luultiin. Kumpikaan ei edes muistanut mitä tietä pitkin sinne oikein ajetaan. Se on muuten se tie, missä on iso kyltti BORGAHÄLLÄN. Ja se tie on usein aurattu, toisin kun se viereinen mökkitie mitä me ihmeteltiin, mikä ei ole aurattu, ja missä ei ole kyseistä BORGAHÄLLÄNin kylttiä.
Joka tapauksessa tätä me ei silloin tiedetty, joten iskin pakun parkkiin päätielle, potkin kallen pystyttää omaa telttaa ja aloin kokkailemaan illallista. Vaikka pakussa mahtuukin kaksi nukkumaan, joutuu siinä olemaan vähän lusikassa, ja ei nyt millään pahalla, mutta Kalle ei nyt vaan oikein vastaa mun lusikkakriteereitä.
Toi pakuhan on vähän sellainen ikuisuusprojekti, aina tulee jotain uutta tuunattavaa. Tällä kertaa mä olin duunannut sellaisen 5 cm paksuisen fyllin takaoven ja takapenkin väliin, jottei taka-ovesta vuotaisi kylmää ilmaa takapenkkiläisille. Kaasulämmitin puski liekkiä, mutta siitä huolimatta yöllä pakua heilutteleva tuuli tuntui tulevan sisälle asti.
No niin se itse asiassa tulikin, Kalle oli nimittäin päättänyt, syystä tai toisesta, avata yöksi taka-oven, enkä mä sitä mun hienon fylliviritelmän takaa edes nähnyt. Ajatuksena sillä taisi olla että jos hän palelee teltassa niin saa luvan muutkin palella.
Sama se, aamulla kuudelta puhelin soi. ”Täällä sataa lunta” sanoi Kalle, mutta oikeasti se tarkoitti että ei kait me nyt oikeesti mitään kiivetä. Pekoniaamiaisen ja ”No, me nyt kuitenkin ollaan täällä jo” -hajoiluiden jälkeen iskettiin lumikengät jalkaan ja lähdettiin talsimaan sitä äsken mainittua auraamatonta mökkitietä. 3.9 kilometriä reitin alkuun, linnuntietä, sanoi Mr Gps.
Hetken päästä mökkitie yhdistyi aurattuun tiehen ja kyllähän me saman tien tajuttiin että nyt vaan äkkiä takaisin autolle, mehän päästään autolla perille asti!
Luntahan sitten tuli, kuten arvata saattaa, mutta mua ei tässä vaiheessa paljon kiinnostanut että miten me päästään se Borgalle vievä jyrkkä tie takaisin ylös. Kait se sitä joskus aurataan, olihan se nytkin aurattu?
Enemmän kiinnosti mäen vyörytilanne, tai jos tarkkoja ollaan, ei vielä tässä vaiheessa sekään. Meillä oli nimittäin auto jo jumissa, ja seuraava tunti menikin rattoisasti sitä irroittaessa. Se siitä alppilähdöstä.
No viimein päästiin mäkeen. Lunta oli, ja paikoin paljonkin, mutta se tuntui pysyvän sen verran hyvin seinässä että päätettiin jatkaa. Tuuli taas alkoi epäilyttää, mulla nimittäin on ikäviä kokemuksia lumisateen ja tuulen yhdistelmästä. Mitä ylemmäs päästiin, sitä enemmän alkoi lohkeilla. Leveämpiä siivuja, paksumpia laattoja. Päätettiin pitää reilua välimatkaa, jolloin toinen voisi edes vähän katsoa perään jos isompi laatta nappaa mukaansa. Joo ei me edelleenkään kiivetä piippareiden kanssa. Syytä varmaan olisi.
Jossain vaiheessa lähestymistä tajuttiin, että lunta tulee nyt siihen malliin ettei me voida tulla alas normaalia alastuloreittiä pitkin. Se reitti on nimittäin suoraan vastatuuleen ja salettiin koko rinne pakkautunut täyteen vyöryherkkää lunta. Päätettiin että ennemmin laskeudutaan kiivetty reitti alas ja siitä kävellään samaa reittiä alas mitä ollaan ylöspäinkin tultu.
Parikymmentä metriä ennen reitin alkua, tuli vastaan taas tuulen pakkaamaa lunta. Se ei paljon kosketusta vaatinut kun lumi lähti liikkeelle. Pari askelta lisää ja vierestä lähti toinen laatta, mikä jatkoi sellaisella vauhdilla alhaalla olevaa koivikkoa päin, että tajusin olevani onnellinen etten ole kyydissä.
Meidän suunnittelema reitti kulki tuulelta suojassa, mutta mikäs on tilanne kun päästään toppiin? Sääennusteen mukaan, mikä ainakin toistaiseksi oli pitänyt paikkansa, pitäisi illalla tulla tuplaten se määrä lunta, mitä päivällä. Det vill säga, siinä vaiheessa kun me oltais reitti kiivetty, ei vuorelta ole enää yhtään turvallista reittiä alas.
Tää oli mulla neljäs kerta Borgalla, ja yhden kerran oon siellä jotain topannut. En voi sanoa että olisin ollut pettynyt, tai edes yllättynyt, tätähän tää v***u on.
Ai niin ja jos joku jäi miettimään, että päästiinkö me autolla sitä mäkeä takaisin ylös, ni eipä päästy ei. Liian monen vauhdinottoyrityksen ja parin kaidekosketuksen jälkeen meillä oli paku poikittain keskellä jyrkkää tietä. Aikani mä yritin jollain KTO-viritelmällä sitä taljata irti, mutta hommahan meni niin ettei se rotisko liikahtanut senttiäkään ennen kuin joku paikallinen deeku tuli traktorilla kampeemaan sen irti.
Tällä kertaa ajattelin yrittää vähän toisenlaista lähestymistapaa. Jos kerran silloin kun pitäisi olla hyvä keli, onkin aina myrskyä, niin mitäs silloin tapahtuu jos lähteekin mäkeen kun luvataan jo valmiiksi huonoa keliä?
Viikonlopuksi Borgalle luvattiin kunnon myräkkää, joten mä houkuttelin Kallen mukaan.
Menomatkalla alkoi jo arveluttamaan, kun ajonopeus putosi sinne 50 km/h tienoille, eikä pitkiä ajovaloja voinut käyttää lumisateen peittäessä näkyvyyden. No sama se, aamullahan se vasta nähdään mikä on meininki.
No, Borgalle johtava pikkutie oli yllättäen tukossa. Tai niin me ainakin luultiin. Kumpikaan ei edes muistanut mitä tietä pitkin sinne oikein ajetaan. Se on muuten se tie, missä on iso kyltti BORGAHÄLLÄN. Ja se tie on usein aurattu, toisin kun se viereinen mökkitie mitä me ihmeteltiin, mikä ei ole aurattu, ja missä ei ole kyseistä BORGAHÄLLÄNin kylttiä.
Joka tapauksessa tätä me ei silloin tiedetty, joten iskin pakun parkkiin päätielle, potkin kallen pystyttää omaa telttaa ja aloin kokkailemaan illallista. Vaikka pakussa mahtuukin kaksi nukkumaan, joutuu siinä olemaan vähän lusikassa, ja ei nyt millään pahalla, mutta Kalle ei nyt vaan oikein vastaa mun lusikkakriteereitä.
Toi pakuhan on vähän sellainen ikuisuusprojekti, aina tulee jotain uutta tuunattavaa. Tällä kertaa mä olin duunannut sellaisen 5 cm paksuisen fyllin takaoven ja takapenkin väliin, jottei taka-ovesta vuotaisi kylmää ilmaa takapenkkiläisille. Kaasulämmitin puski liekkiä, mutta siitä huolimatta yöllä pakua heilutteleva tuuli tuntui tulevan sisälle asti.
No niin se itse asiassa tulikin, Kalle oli nimittäin päättänyt, syystä tai toisesta, avata yöksi taka-oven, enkä mä sitä mun hienon fylliviritelmän takaa edes nähnyt. Ajatuksena sillä taisi olla että jos hän palelee teltassa niin saa luvan muutkin palella.
Sama se, aamulla kuudelta puhelin soi. ”Täällä sataa lunta” sanoi Kalle, mutta oikeasti se tarkoitti että ei kait me nyt oikeesti mitään kiivetä. Pekoniaamiaisen ja ”No, me nyt kuitenkin ollaan täällä jo” -hajoiluiden jälkeen iskettiin lumikengät jalkaan ja lähdettiin talsimaan sitä äsken mainittua auraamatonta mökkitietä. 3.9 kilometriä reitin alkuun, linnuntietä, sanoi Mr Gps.
Hetken päästä mökkitie yhdistyi aurattuun tiehen ja kyllähän me saman tien tajuttiin että nyt vaan äkkiä takaisin autolle, mehän päästään autolla perille asti!
Luntahan sitten tuli, kuten arvata saattaa, mutta mua ei tässä vaiheessa paljon kiinnostanut että miten me päästään se Borgalle vievä jyrkkä tie takaisin ylös. Kait se sitä joskus aurataan, olihan se nytkin aurattu?
Enemmän kiinnosti mäen vyörytilanne, tai jos tarkkoja ollaan, ei vielä tässä vaiheessa sekään. Meillä oli nimittäin auto jo jumissa, ja seuraava tunti menikin rattoisasti sitä irroittaessa. Se siitä alppilähdöstä.
No viimein päästiin mäkeen. Lunta oli, ja paikoin paljonkin, mutta se tuntui pysyvän sen verran hyvin seinässä että päätettiin jatkaa. Tuuli taas alkoi epäilyttää, mulla nimittäin on ikäviä kokemuksia lumisateen ja tuulen yhdistelmästä. Mitä ylemmäs päästiin, sitä enemmän alkoi lohkeilla. Leveämpiä siivuja, paksumpia laattoja. Päätettiin pitää reilua välimatkaa, jolloin toinen voisi edes vähän katsoa perään jos isompi laatta nappaa mukaansa. Joo ei me edelleenkään kiivetä piippareiden kanssa. Syytä varmaan olisi.
Jossain vaiheessa lähestymistä tajuttiin, että lunta tulee nyt siihen malliin ettei me voida tulla alas normaalia alastuloreittiä pitkin. Se reitti on nimittäin suoraan vastatuuleen ja salettiin koko rinne pakkautunut täyteen vyöryherkkää lunta. Päätettiin että ennemmin laskeudutaan kiivetty reitti alas ja siitä kävellään samaa reittiä alas mitä ollaan ylöspäinkin tultu.
Parikymmentä metriä ennen reitin alkua, tuli vastaan taas tuulen pakkaamaa lunta. Se ei paljon kosketusta vaatinut kun lumi lähti liikkeelle. Pari askelta lisää ja vierestä lähti toinen laatta, mikä jatkoi sellaisella vauhdilla alhaalla olevaa koivikkoa päin, että tajusin olevani onnellinen etten ole kyydissä.
Palaverin paikka
Meidän suunnittelema reitti kulki tuulelta suojassa, mutta mikäs on tilanne kun päästään toppiin? Sääennusteen mukaan, mikä ainakin toistaiseksi oli pitänyt paikkansa, pitäisi illalla tulla tuplaten se määrä lunta, mitä päivällä. Det vill säga, siinä vaiheessa kun me oltais reitti kiivetty, ei vuorelta ole enää yhtään turvallista reittiä alas.
Tää oli mulla neljäs kerta Borgalla, ja yhden kerran oon siellä jotain topannut. En voi sanoa että olisin ollut pettynyt, tai edes yllättynyt, tätähän tää v***u on.
Ai niin ja jos joku jäi miettimään, että päästiinkö me autolla sitä mäkeä takaisin ylös, ni eipä päästy ei. Liian monen vauhdinottoyrityksen ja parin kaidekosketuksen jälkeen meillä oli paku poikittain keskellä jyrkkää tietä. Aikani mä yritin jollain KTO-viritelmällä sitä taljata irti, mutta hommahan meni niin ettei se rotisko liikahtanut senttiäkään ennen kuin joku paikallinen deeku tuli traktorilla kampeemaan sen irti.
