Borgahällanilla tuli taas käytyä. Jotkut saattaa ehkä muistaakin viime vuoden menestyksekkään reissun. No joo, tällä kertaa oli ne lumikengätkin mukana. Samoin kylmää vastaan oli puolustauduttu hieman viime vuotta järeämmin. Oli kaksi makuupussia, kaksi untuvatakkia, paksu untuvamakuualusta ja untuvahanskat mallia Everest. Ja Everestillä en tarkoita sitä Stadiumin halpismerkkiä, vaan että ne kestää vitusti pakkasta. Silloin kun on yli -20 pakkasta niin untuva on the shit. Itse asiassa Borgahällanin kylmyys oli hyvin tiedossa. Viimeksi kun luvattiin -5 niin oli -20, nyt kun luvattiin -20 niin...no oli vissiin vielä vähän kylmempää.
Herätyskello soi 3:30 ja hyppäsin sängystä ylös. Ja kyllä, kotoa lämpimästä sängystä. Borgahällanille oli 320 km matkaa, mutta musta oli silti järkevämpää ajaa sinne aamulla kun kärvistellä yö paikanpäällä.
Mä oon tässä viime aikoina alkanu enemmänkin miettimään noita pidempiä reittejä ja miten ne pystyis kiipeämään mahdollisimman järkevästi. Ja sen voin sanoa että pakkasessa valvottu yö ei ole se paras lähtökohta.
Eikä se puoli neljä aikaan herääminenkään ole mikään optimiratkaisu, mutta ihan hyvä kuitenkin. Loppujen lopuksi se on aika sama että herääkö paikanpäältä klo 6 vai kotoa puoli neljä. Eipähän tartte pelleillä pakkasessa omnifuelin kanssa. Samoin kaikki vaatteen on kuivat ja kengät lämpimät. Autossa voi sitten syödä ja tankata nestettä minkä pystyy. Ja jos oikein haluaa optimoida niin voihan sitä vaihdella kuskia ja toinen voi vielä nukkua matkalla.
Tarkoitus oli kiivetä reitti nimeltä ”Rännan” (suom ränni) M4 WI4 tai alppi D. Joka tapauksessa rännimäisyydestä huolimatta, tai juuri sen takia se on aika hemmetin siisti linja. Ns. obvious line.
Parkkikselle saavuttiin ehkä vartti sen jälkeen kun oli tullut valoisaa. Lunta ei ollut juurikaan joten lumikengät sai jäädä autoon. Edellisenä iltana olin kuullut että siellä ei tee camulla tai pitkillä ruuveilla mitään. Ohutta jäätä ja paskaa kiveä. Niinpä räkkiin tilalle tuli peckereitä ja V-hakoja.
Lähestyminen meni aika nopeasti, tai ainakin nopeammin kuin viimeksi. Lumi oli kovaa ja sitä oli helppo kävellä. Pian päästiin ränniin, jonka pohjalla oli loivaa jäätä. Iskettiin köysi kiinni ja jatkettiin simulina. Välillä tuli taas lunta, välillä pieniä jäätöppyröitä, mutta kuitenkin helppoa. Sitten reitti jyrkkeni ja vaihdettin normivarmistukseen. Björn veti ekan köydenpituuden, jossa oli pitkä matka ohutta jäätä kallion päällä. Ruuveja ei juurikaan saanut, eikä hirveästi mitään muutakaan. Borgahällanin kivi on sellasta ihme skeidaa, siinä ei oo halkeamia oikein ollenkaan, tai jos on niin ne on irtokivia. Vähän samaa kamaa kuin Rösås.
Seuraavan köydenpituuden kruksi oli ihmeellinen jyrkkä chimneyn pätkä, jonka keskellä oli iso puikko. Normaalistihan mä olisin iskeny sen puikon palasiksi ja tehny ittelleni tilaa, mutta Björn oli tietysti väsänny ankkurin suoraan sen alle. Aikani liskoiltuni löysin itseni puikon päältä ja taas mentiin.
Kun Björn tuli ankkurille, sanoin että iskee itsensä kiinni ständiin slingillä, jotta saan atc:n vaihdettua saman tien autoblockista pois. Normaalisti mä usein vedän vaan löysät pois ja kakkonen voi nojata köyteen.
No värkkäiltiin siinä kamoja ku yllättäen huomattiin että Björnin kasisolmu ei ole kiinni. Siinä oli se yksikertainen kasisolmu, sitten köysi pujotettu valjaista ja sitten vaan 50 cm narun pätkä. Siis mallia Lynn Hill. Wtf??? Joo oli ristiintarkastettu ja kaikkea ja kyllä sillä se kasisolmu oli lähtiessä kiinni. Tosin sitä ei oltu viimeistelty nätisti, mutta oon pitäny että se on vähän sellaista hifistelyä mitä mä vaan harrastan.
Kursseilla oon aika natsi sen kanssa että kasisolmu on just eikä melkein, mutta jos mun kavereilla on kasisolmu vähän kierteellä ni en jaksa alkaa pätemään. No nyt olis ehkä kannattanu.
Björn oli aika fiiliksissä. Ja niin mäkin, mitä helvetin järkeä on tehdä asiat sinne päin kun ne vois tehdä kunnolla. Ihan sama juttu kun sen grigrin kanssa. Varmistetaan päin helvettiä kun sen nyt vaan sattuu olemaan jotenkin kätevämpää tai jotain. Eikä nää oo vaikeita juttuja, mut silti suurin osa kiipeilijöistä tekee kasisolmun väärin.
No, se siitä, takas seinälle. Seuraava kp oli taas helppoa jäätä, tai oli siinä 5 metriä pystyäkin. Sitten olisi vuorossa helppo lumiramppi ja siitä kävelyä ylös. Tai näin sano jampat jotka otti pakit ennen sitä ”helppoa lumiramppia.”
Aurinko laski ja vaihdettiin yömoodiin. Mä olin vähän elätellyt toiveta että me oltais topattu jo ennen auringon laskua, mut minkäs teet ku ei osaa kiivetä nopeesti. Otsalamppu tulille ja menoksi.
Mä lähdin vetää traversea ja aika nopeesti tuli selväksi mistä on kyse. Loivaa kalliota ja siinä 5 senttiä puuterilunta päällä. Siistiä. Hyvällä lumella sitä juoksis, mutta nyt lumesta oli enemmän haittaa kun hyötyä. Se oli sellasta sokkona raapimista. Homma eteni hitaasti, mutta kun 50 metriä oli hiivitty niin löysin hyvän ständipaikan. Tai siis sain yhden hyvän haan.
Tuolla se homma meni vähän sillain että jos oli kiivenny jossain määrin järkevän matkan ja näytti siltä että sais hyvän piissin ni ständi oikeestaan kannatti tehdä. Niitä hyviä paikkoja ei todellakaan ollut mitenkään tasaisin välein.
Björn veti seuravaan kp:n samaa skeidaa. Loppuvaiheessa sain syöttää köyttä ihan vauhdilla ja aloin jo vähän fiilistelemään että josko Björn olisi jo topissa. Tällä kertaa kp:lta löytyi muutama ihan tiukkakin pätkä. Ihan sellasta mitä sai yläköydessäkin kelailla että miten ihmeessä tästä muka pääsee.
Kiipesin viimeisen jyrkän pätkän yli ja toppifiilistely vaihtui pienimuotoiseen epätoivoon. Näky on jokseenkin lohduton. Samaa kalliota varmaan 100 metriä vielä mutta nyt se oli jo paljon jyrkempää. ”Mistä se reitti menee?” kyseli Björn. Niin, hyvä kysymys. Topon mukaan ”valitse helpoin reitti ylös”. Periaatteessa mistä tahansa pääsee, eikä mihinkaan saa varmistuksia. Valitse siitä sitten oikea linja.
No, mun vuoro vetää. Lähdin tekemään pientä poikkaria jos vaikka kulman takaa löytyisi oikotie onneen. No eipä löytynyt, samaa kivimerta joka paikassa. Parempi vaan kun lähtee puskemaan ylös. Joku piissi olis kuitenkin kiva saada ständin jälkeen. Björnin ständikin oli aikamoinen vitsi, mutta minkäs teet kun halkeamia ei ole.
Pitkän arpomisen jälkeen tajusin että parasta mitä tästä nyt löytyy on irtokivi, minkä takaa oli hyvä huukkailla. Hakkua on vähän huono jättää, mutta jäähaka sai toimia skyhookkina. Siihen pitkä slingi ja tuurilla voi jopa pysyä seinässäkin?
No sitten lähdettiin puskemaan. Oli vaikeeta ja oli herkkää. Mä en oikein tiedä et miten vaikeeta se M4 voi olla mut oli toi ihan jotain muuta ku mitä mä kuvittelin. Mä luulin että se olis ollu niin loivaa että pystyis laittaa piissejä molemmilla käsillä,mutta nyt roikuttiin koko ajan hakun varassa.
Suurin osa ajasta meni siihen että yritti löytää hakuille jotain missä pysyis, jalat oli ihan arpapelillä jossain. Välillä frontpointit pysyi, välillä taas lipsahdettiin kokonaan hakun varaan. Hassua miten sitä normaalisti testailee huukkia ihan loputtomiin, nyt vaan nopea testaus olkapäällä ja saman tien lukko ja uutta hakunpaikkaa etsimään. Kiivettävää oli niin paljon että oli pakko edetä.
Otsalampun teho ei tuntunut riittävän enää joten yritin laittaa sitä tehokkaammalla. Sen sijaan että valoa olisi tullut lisää lamppu sammui kokonaan. Nice. No eipä hätä ole tämän näköinen, mäpäs laitan sen takas päällä. Eipä menny. Edelliseen piissiin oli helposti se 5 metriä ja mulla oli just hyvä peckerin paikka hollilla mut eihän sitä enää nähny. Sokkona kiipeäminen mihin tahansa suuntaan olis aika varma itsemurha. Mun varmistukset ei oikein ollu sellasia mihin voisi pudota. Ainoa mitä näkyi oli 700 metriä alempana olevat Borgafjällin kylän valot.
Ei hemmetti se lamppu on pakko saada toimimaan! Vasen käsi alkoi kramppaamaan, mä olin jo jonki aikaa roikkunu sen varassa. Puristelin otsalamppua joka puolelta jäisillä hanskoilla ja NAPS! Seinä välähti valoon. Arvatkaapas menikö nopeesti peckeri seinään.
Mä en oikein tiedä että miksi se oli niin, mutta mulla kiipeily vaan parani. Tuntu et olis vetäny ku unessa. Ehkä sitä oli vaan liian väsyny että olis tajunnu pelätä. Lumi hehkui punaisena kipinöistä, jalat raapi tyhjää eikä edellistä piissiäkään enää näkyny. Kuitenki sitä uskalsi vaan painaa. Luotti taitoihin joita ei ole.
Mun kp lähesty loppuaan, tai oletin että oon kiivenny jotain 40-50 metriä ja löysin halkeaman. Ei se mikään hyvä ollu, aluksi yritin tasapainottaa yhtä hakkua ja huonoa V-hakaa, mutta pienen insinöörityön päätteeksi mulla tuli siihen lisäksi yksi kiila ja toinenkin hakku viritettynä nättiin verkkoon.
Björn tuli ständille ja kyseli jos mä olisin voinu liidata toppiin asti. ”No joo tietysti mielelläni, mutta ku mä nyt sattumalta tein ständin köydestä ni mee sä vaan...” Hehe, vanha kikka toimii aina. Björn lähti raapimaan mutisten jotain tunnottomista sormista.
Itse asiassa varmistaminen oli paljon pelottavampaa kuin ite kiipeily. Ei meinaan oo kovin kiva kattella kun jampan jääraudat korkkailee 8 metriä suoraan ständin päällä. Ei sinne edelleenkään mitään varmistuksia saanu. Björnillä pysyi kuitenkin homma hallussa ja pian sain syöttää köyttä ihan vaihdilla. Olisko viimeinkin jo toppi?
Ja olihan sen. Harvemmin on toppaus tuntunu yhtä hyvältä. Toppi oli vielä siistin näköinen, ehkä viiden metrin harjanne ja sitten alkoi alamäki toiseen suuntaan. Topissa vedettiin yläfemmat ja pakattiin kamat reppuihin. Alastulo olisi vaan loivaa lumirinnettä mitä voi laskea vaikka persmäkeä. Mä olin google earthista kattonu.
Meikä oli niin liekeissä että juoksin vaan alas niin kova ku pääsin. Lämmin makuupussi kutsui. Mä olin tullu ehkä 400 metriä ku vilkasin taakseni. Kaukana topin lähellä näkyi heikko valo. Mitä?! Björn on edelleenkin topissa? Valo välkehti hieman mutta ei liikkunu. Ei oo todellista, mikä sillä on? Huusin kurkku suorana mutta eihän se mitään kuullu. Siellä se vaan jäkitti. Ei vitsi sillä on salettiin jalka paskana eikä se pysty liikkumaan. Miten mä oon voinu mennä näin pitkään vilkasematta taakseni. Ei hemmetti tässähän mene tunti ennen ku mä pääsen takas toppiin! Apua pitäis varmaan soittaa, mutta enhän mä voi soittaa ennen ku tiedän mistä on kyse. Laitoin otsalampun kiinni ja yritin vähän rauhoittua. Äkkiä ympärille ilmestyi kymmeniä otsalamppuja. Okei meikällä on näköjään kunnon trippi päällä.
Jonkin aikaa meni ennen ku tajusin että ne on tähtiä, myöskin se ensimmäinen. Oon siis jutellu tähdelle. Aika vahvasti menee. Täähän on ku jostain Disneyn leffasta.
No missä se Björn sitten on? Kiipesin vähän matkaa takaisin ylös ja siellähän se tuli 50 metrin päässä perässä. Siinä nyt vaan sattu olee joku harjanne välissä.
Kuitenkin, sen sijaan että rinne olisi loiventunu, se jyrkkeni koko ajan. Oltiin kävelty alaspäin varmaan 500 metriä, kun rinne alkoi olla sen verran jyrkkä että mä en uskaltanu enää liukua alas. Näytti siltä että ehkä 30 metriä jatkuu samana, sitten olisi vieläkin jyrkempää. Ei siellä mitään pudotusta voinu olla, olinhan mä satelliittikuvista kattonu. Toisaalta, jos sitä korkeutta nyppylällä on se 700 metriä, niin joku parinkymmenen metrin pikku pudotus ei ehkä ihan hirveesti erotu.
Kiivettiin siihen mikä näytti olevan pudotus. Ja pudotushan se oli. Ainakin parikymmentä metriä, enempää ei erottanu. Siinä reunalla oli pieni puu, ja alhaallakin näytti olevan puskia, joista vois laskeutua lisää jos tarttee.
Ensimmäisen laskeutumisen jälkeen alkoi jo tuntua siltä että olikohan tää nyt ihan fiksu veto. Täällä ei mitään laskeutumista pitäis olla, ja jos me jostain käsittämättömästä syystä ollaan eksytty seinälle, sitä voi hyvinkin jatkua se 300 metriä. Ja sen mä tiedän että meidän räkki ei siihen riitä. Varsinkaan ku meillä oli vaan yksi köysi joten 35 metriä oli ihan maksimi mitä päästiin kerrallaan alas. No, joskus sitä vaan tekee pieniä virhearviointeja, jotka saattaa johtaa siihen että kohta ollaankin oikeesti kusessa.
Oliskohan se ollut kolmas laskeutuminen kun huomasin että seinä jyrkkenee entisestään, eikä puskiakaan näkynyt enää missään. Luotto oli kuitenkin kova, niin kova etten jaksanu edes prusikkia laittaa. Aina sieltä jotain löytyy. Ja löytyhän sieltä. Jyrkkä seinä. Vähän ku olhavan laatta, paitsi että ilman halkeamia, ja korkeutta sen verran että ku olin laskeutunu köyden päähän maata ei näkyny edelleenkään. No eipä tässä hätää, etsitään joku halkeama ni saan hakoja isketty. Sellanen tuuri sentään oli käyny että kaikki rautakama oli mun repussa. Ai niin mut eihän täällä oo hakeamia. Damn. Yritin lukita atc:tä, mutta köyttä ei ollu tarpeeksi jäljellä. Solmut köyden päissä sai riittää.
Aloin tehdä hirveetä king swingiä jos vaikka joku halkeama löytyis. Eipä löytyny. Ja vaikka löytyis, uskaltaisinko mä yhden huonon haan varassa lähteä jatkamaan? Se oli tässä vaiheessa jo aika selvää että mitään KTO-ständiä ei ollu mahdollista saada.
Pieni puska näkyi kuitenkin kaukana sivulla. Heilautin itteni sen luo ja aloin etsimään jos sillä olis vaikka paksu juuri. Itse oksat oli sormen paksuisia joten niistä ei hirveesti iloa ollu. Ja onni onnettomuudessa, ranteen paksuinen juuri löytyi! SWEET! Tarrasin juuresta kiinni ja nykäisin kovaa jolloin koko juuri repesi irti! Samalla otsalamppu vilkkui kolme kertaa ja sammui. Laitoin sen takas päällä, kesti pari sekuntia, lamppu vilkkui pari kertaa ja sammui taas. Okei patterit loppu. No hyvä että mulla on varapatterit mukana. Siis siellä auton takakontissa.
Roikuin jonkin aikaa pimeässä ja yritin keksiä jotain järkevää ratkaisua.. Hmm... Mitäköhän MacGyver tekis? Mulla pitäis olla yks prusiknaku jossain, ja ehkä mä saisin sen sokkona köyteen ja sitten atc:n vaihdettua autoblockiksi...
Mähän olin käyttäny mun otsalamppua täydellä teholla, siinä on sellanen kunnon valonheitin joka näyttää about 100 m päähän. Se on hemmetin hyvä just tällaisissa tilanteissa ku pitäis nähdä laskeutumisreittiä, mutta toisaalta se syö pattereita vähän eri lailla. Mitäs jos vaihtaisin sen pienimmälle teholle. Ehkä se sit toimis vielä pari minuuttia?
Lamppu välähti päällä, vaihdoin nopeasti himmeään moodiin ja päätin laittaa hösseliksi. Irti lähteneen juuren vierestä löytyi toinen juuri, todennäköisesti samaa kamaa, mutta koska se ei repimällä lähteny irti niin ehkä se jotain kestää. Samoin vierestä löytyi pieni pystyhalkeama, johon sain yhden haan. Lopuksi slingasin vielä juuren toisestakin kohtaa, tasapainotin kaikki ja toivoin parasta.
Suurin osa kuolemaan johtaneista kiipeilyonnettomuuksista sattuu laskeutuessa, enkä ihmettele yhtään. Nytkin olin ollut hereillä jo lähemmäs 20 tuntia, pakkasta reilusti yli -20, kädet (ja pää) jäässä, ja sanotaanko että sellainen pieni perusväsy päällä. Aivot nakutti tyhjää ja lähinnä sitä yritti olla tekemättä mitään niin tyhmää että henki lähtisi. Toisaalta otsalampun patterit oli lopussa ja sekin oli tärkeetä että päästään eteenpäin ennen ku ollaan taas sokeita.
Kaksi laskeutumista myöhemmin oltiin maassa, tai ainakin vahvasti uskottiin niin. Jyrkkää pusikkoa jatkui loputtomiin, mutta mulle oli ihan sama vaikka käveltäisiin aamuun asti.
Autolle tultiin klo 22:30 mutta sen sijaan että oltais laitettu teltat pystyyn päätettiin ottaa ilo irti pimeässä ajamisesta ja lähdettiin ajelee takas Umeåån.
Kello 3:45 tulin takaisin parkkikselle. Aika tasan vuorokauden lenkki.
Borgahällan, Rännan kulkee korkeimman kohdan vasemmalla puolella
Björn lähestymismarssilla, tällä kertaa oli vähän erilaista lunta
Jää alkaa ja köysi isketään kiinni
(c) Björn Lindgren
Björn ja eka varsinainen kp
Ständillä vedetään keittoa ja meditoidaan
(c) Björn Lindgren
Tää kuva on reitin vierestä, mutta siitä saa jonkinlaisen käsityksen lopun mixtahässäkästä.
(c) Björn Lindgren
Topissa on meininki kohdallaan
(c) Björn Lindgren
Kolme tuntia myöhemmin astetta väsyneempi kaveri
(c) Björn Lindgren
No itse asiassa kun tätä google earthia nyt uudestaan katsoo niin kyllähän tossa laskeutumisreitillä vähän tollanen jyrkempikin systeemi näyttäis olevan...
