Vanha sanonta, "Dolomiitella sataa kiviä" pitää edelleenkin paikkansa. Jollei reitti itsessään ole irtonainen, niin toppi on takuuvarmasti yksi iso sepelikasa. Kiivetessä voi yrittää olla tiputtamatta kiviä, mutta ei sillä niin väliä, sillä köysi itsessään repii kiviä irti seinästä. Sitten kun otetaan 10 RCI-kurssilaista ja 5 ohjaajaa säheltämään samalle kalliolle niin kivisade on aikalailla jatkuvaa.
Reittien alapuolella hengailu on järjetöntä, useammankin kerran metrin säteelle tippui nyrkin kokoisia murikoita. Kivet keräävät hyvän vauhdin lähes 200:n metrin matkalta ja pitävät aika vinkeää ääntä lentäessään. Hauskinta on tietysti se että tämän "suhinan" kuulee vain hetkeä ennen kuin kivi on maassa. Eli sopivasti ehtii tajuta että kohta napsahtaa.
Dolomiiteilla oltiin siis RCI-kurssin takia. Suomessa RCI-kokeeseen päästäkseen täytyy käydä neljä moduulia, joista viimeinen on juurikin tämä kahden viikon irtokivihelvetti. Kurssin aikana kiivettiin paljon, mutta ainoastaan helppoja reittejä. Hieman sääli, sillä Dolomiiteilla, kuten lähes kaikkialla muuallakin, greidin noustessa myös kiipeilyn laatu paranee. Irtokivet vähenevät, varmistukset paranevat ja putoaminen on turvallisempaa. Vaikein ja kiipeilyllisesti hienoin reitti oli Tofana I:llä sijaitseva "Aspettando la vetta", joka oli vaikeudeltaan UIAA VII, eli spottiasteikolla noin 6b. Muuten reitit olivat UIAA IV-V eli sellaista suomalaista nelosta. Pituutta reiteillä oli keskimäärin 10-16 kp:ta.
Ei sillä että RCI-kurssilla pitäisi jotain 8a:ta kiivetä (tosin käytiin sitäkin Ennin kanssa yrkkäämässä kun ohjaajat lähtivät sadetta karkuun:), mutta kahden viikon lekasorassa polkeminen alkaa pidemmän päälle käymään tylsäksi. Varsinkin kun kurssi oli sisällöltään suurelta osin ikään kuin "omaa kiipeilyä".
Tosin helpotkin reitit olivat ulkonäöltään mahtavia. Erilaisia töppyröitä tuli kiivettyä vino pino, ja huomattiin sekin että laskeutumisesta tulee helposti reitin kruksi. Toisin kun esimerkiksi norjassa, reiteiltä ei useinkaan pääse kävelemällä pois.
Hauskaa oli joka tapauksessa ja mieli jo tekee takaisin. Varsinkin Tre Cimen pohjoisseinät ovat vaikuttavan näköisiä, harmi että tällä kertaa kiivettiin vaan eteläpuolella.
Ai niin, tuli se Via Finlandiakin kiivettyä! Kiva reitti, ja on sillä Matilla isot booltsit kun on 50 vuotta sitten lähtenyt hakojen ja vasaran kanssa tykittämään. Seinä on nimittäin aika otteettoman näköinen ja jyrkkä.
Kuvia tuli sen verran räpsittyä että niitä tulee nyt useammassa erässä, tässä eka setti:
Dolomiitit!
Tre Cime
Cristallogruppe
Cinque Torri, Via Finlandia kulkee Torre Granden (iso jorma) keskellä olevan leikkauksen oikealla puolella
Via Finlandia, Enni ensimmäisellä köydenpituudella
Eetu pari kp:ta korkeammalla
Viereisellä töppyrällä vietettiin romanttista piknikkiä
Torre Granden topissa, siistin näköistä kun kopteri nousi yllättäen töppyrän toiselta puolelta
Torre Quarta
Torre Grande, Via Finlandia lähempänä olevalla seinämällä
Enni laskeutuu
Iltapäiväkuurot ovat enemmän sääntö kuin poikkeus
Cortina d'Ampezzo
K2:n hakavalikoima laittaa teknokiipeilijän visakortin koville
Koko kaupunki oli viritetty vuosijuhlan takia täyteen oravalippuja, tosin se mitä juhlittiin jäi epäselväksi.
Ovenkahva?
Kamahomoilua leirintäalueella
Campin sulkkarit ovat tunnetusti perseestä, RCI-testlab testasi kuinka syvältä...
Kyllähän se rikki saatiin, mutta miten? Videota odotellessa....
Vuori pilvessä
Jarkko viritti leirintäalueello kaksi slacklinea!
RCI-kurssi alkoi ja heti päästiin kiipeilemään sepelikasassa.
Onneksi alkoi kunnon vesisade eikä tarvinnut könytä toista kolmosen ränniä.
Sen sijaan löydettin luola! Itse asiassa luola meni koko kallion läpi eikä tarvinnut kävellä takaisin vesisateessa.
RCI-kurssiin kuului myös korkeaharjoiterata
Lisko (ei Jaakko)
Tofanagruppe
Aspettando la vetta
Antti ja irtonainen köydenpituus
Vika kp kulki hienolla kantilla
Ja toppaus avaimenreiästä
Reitiltä pääsi pois poikkeuksellisesti kävellen, tosin sekin oli aika ilmavaa kävelyä
Takaisin leirissä, RCI-kokelaan arki on rankkaa puuhaa
