Haukkari: Saxnäs

Viikon takaisesta loskan taputtelusta viisastuneena päätettiin suunnistaa hieman pidemmälle pohjoiseen. Saxnäsin suurin putous, 90 metrinen "Brudslöjan" WI5 on houkutellut koko talven, ja nyt kesäkausi näytti lähestyvän sillä vauhdilla että ajateltiin käydä kokeilemassa. Saxnäsissa on kuitenkin noin 10 astetta kylmempää kuin Uumajassa, joten jäät pitäisi olla vielä ihan iskussa.

Lähtöä edeltävänä iltana joutui vielä miettimään viikonloppusuunnitelmia, sillä Niemisel oli jo kiipeilykunnossa, ja aurinkoinen viikonloppu tulossa... Viimekertaisesta boulderointireissusta viisastuneena ajateltiin kuitenkin pitäytyä jääkiipeilyssä. Salettiin sataa vaan lunta jos lähdetään Niemiseliin ajelemaan.

Seuraavana aamuna tehtiin aikainen startti ja samalla uusi kisaennätys; ovesta ulos 6.15! 330km ja vajaa neljä tuntia myöhemmin oltiin Saxnäsin parkkiksella. Enää pieni 20 min lähestyminen ja päästään kiipeilemään auringonpaisteessa. Eräs tuttu oli muistuttanut että lähestymisessä tarvitsee sitten lumikengät tai sukset, mutta eihän me mitään sellaisia jaksettu etsiä. Päin vastoin, sain kuningasidean että otetaan hullusti kaikkea kivaa retkeilykamaa ja isketään ne haulbägiin (+pariin isoon reppuun) ja vedetään pulkilla perässä!

Ei tarttenut montaa askelta ottaa kun tajuttiin että kusessa ollaan. Ensinnäkin mäki on jyrkkä, niin jyrkkä ettei siinä mitään sikaa vedä perässä. Toisekseen, lunta oli kainaloihin asti, mikä tarkoittaa sitä että pelkkä eteenpäin kävelykin on aika lailla mahdotonta.

No siinä sitä oltiin, parin sadan metrin päässä putouksesta eikä päästy oikein mihinkään. Päätettiin jättää sika siihen tien varteen ja yrittää reput selässä eteenpäin. Pienen itkupotkuraivarin siivittämänä päästiin pikkuhiljaa eteenpäin, ja pari tuntia myöhemmin oltiinkin jo putouksen juurella!! Vähänkö hienoa. Paitsi että täyteen ahdettu sika odotteli vielä siellä tien varressa. Eli uutta keikkaa vaan tekemään.

Vähän viisaampi kaveri olisi tietty ottanut ekalla kerralla vaan kiipeilykamat, käyny kiipeilemässä ja tullut telttailemaan siihen tien varteen. No, me nyt päätettiin raahata kaikki rojut siihen ylös. Ja olihan siinä putouksen juuressa tietty kivan tasainen telttapaikka. Just siinä mihin jäät tippuu.

Auringon laskuun oli vielä aikaa, joten päätettiin lähteä kiipeilemään. Suoraan sanottuna koko putous näytti samalta kuin Maltbrännanin yläosa viime viikolla. Eikä tarttenut montaa hakun iskua antaa kun huomattiin millasta paskaa pitäisi kiivetä: päällä 20cm loskaa ja sitten löytyy sellaista epämääräistä puoliksi sulanutta puikkoa. Aluksi piti hakata/kaivaa hakku poikittain isoimmat loskat, sitten otettiin kaavin ja yritettiin sillä löytää kiinteää jäätä. Jokaista hakun paikkaa sai duunata minuutin verran, ja senkin jälkeen näytti vähän epävarmalta hakun pysyminen. Kiipesin kuitenkin ruhtinaalliset viisi metriä jonka jälkeen jorma otsassa alkoi puskea kypärän läpi. Suurin osa räkistä oli 13 ja 16 cm ruuveja, mikä tuntui lähinnä huonolta vitsiltä. Kiipesin alas ja päätin laittaa jääkamat myyntiin slouppiiin.

Aikaa auringon laskuun oli edelleenkin ja lähistöllä pitäisi olla muitakin putouksia. Jos vaikka olisivat paremmassa kunnossa. Topon mukaan 200-300 metriä vasemmalle pitäisi löytyä seuraava putous. Sinne siis. Eipä meillä edelleenkään ollut niitä suksia, mutta nyt otettiinkin vaan kiipeilykamat mukaan niin homma sujui hieman paremmin. Matka tosin oli ehkä lähempänä 600 metriä, mutta eihän nää svedut oo sitä niin tarkkaa laskenut ku on käytännössä päässy laskettelemalla seuraavalle putoukselle.

Siinä se sitten oli: Mellanfallet WI3. Jyrkkää loskaa. Eikä oikeastaan edes niin kovin jyrkkääkään. Kiipeilytekniikan Kari olis tykänny. No, sitä nyt ainakin voi kiivetä, eikä haittaa vaikkei ruuveja saisikaan, ei meinaan oo mahdollista kovin isoja lentoja ottaa. Deadman on muuten varmaan suunniteltu just tuollaiseen kiipeilyyn.

Päätin tietty etsiä vähän jyrkemmän aloituksen.

Jos vaikka saisi pari metriä pystysuoraa kiivettyä. Ja ettei päivän kiipeilysuoritus olisi tullut liian helpolla, päätti toinen BD:n luottoraudoista lähteä irti. Aika lailla samoihin aikoihin huomasin että kiipeän käytännössä vain ohutta kuorta pitkin. Hakun terä menee läpi, mutta varsi ei. Ja sitten kun laittaa painoa hakulle, se sillain kivasti valuu alaspäin kuorta leikaten. Kuoren alla oli toki hieman parempaa jäätä, mutta siinä välissä oli 15 cm ilmaa. Kivaa kiivettävää siis. 60 metrin kiipeilyn jälkeen oltiin topissa ja sloupin myynti-ilmoitus aika lailla valmiiksi mietittynä.

Mielessä kävi sekin että lähdettäisiin saman tien ajelemaan takaisin kotiin. Mutta kun niitä tavaroita oli aika monta tuntia sinne putouksen juurelle kannettu, niin kyllä niitä siellä sitten käytetäänkin. Pastat tulille ja telttailemaan siis. Nukkumatti ei meinannut tulla millään, mietiskelin vain ylhäällä roikkuvia jääpuikkoa ja millä nopeudella ne osuisivat pudotessaan telttaan. Puikothan yleensä katkeavat kovalla pakkasella. Ja pakkasta oli tietty sen reilut 20 astetta.

Keskellä yötä teltta tuntui kasvaneen isommaksi. Yleensä mahdun telttaan vain juuri ja juuri, mutta nyt oli tilaa vaikka muille jakaa. Olin näköjään viisaana jättänyt teltan suun auki ja liukunut puoliksi pihalle. Toinen muistikuva yöstä: kusihätää ei kauheasti lämmitä kusipullo, joka on jätetty kymmen metrin päähän pihalle haulbägiin.

No tulihan se aamu viimeinkin. Seuraavaksi oli vuorossa jäätyneiden kiipeilykenkien sovittelua. Autolle jätettiin tietty ne kengät jossa olisi ollut irrotettava sisäosa. Varsinkin Anun kengät näytti hyviltä. Edellinen päivä ilman geitereitä oli sulattanut vettä litratolkulla kenkiin, jotka olivat nyt yhtä jääpuikkoa. No, ei auta, kylmät kengät jalkaan ja kamat kasaan. Kovasta pakkasesta huolimatta Brudslöjankin oli samaa sohjoa kuin ennenkin.

Matka autolle sujui yllättävän helposti, saatiin jopa kannettua kaikki kamat kerralla. Sitten kuivat vaatteet päälle ja kotia kohti. Paitsi että oli ihan pakko käydä vilkaisemassa vielä kolmatta putousta, jos vaikka näkyisi tielle. Ja näkyihän se: Byfallet WI4 sijaitsee mukavasti kallionleikkausten välissä, joten sinne ei aurinko pääse juurikaan paistamaan. Kaunis sininen jää hehkui tielle asti. Hetken aikaa mietin jos vielä kerkeisi putoukselle, mutta eipä meillä edelleenkään ollut niitä suksia tai lumikenkiä, eikä parin tunnin lumessa kahlaamiseen ollut yksinkertaisesti aikaa. Jonkin verran harmitti.

Vahingonilo on parasta iloa, joten lähetin tekstarin Niemiselissä käyneille, jos vaikka sielläkin olisi ollut ikävää. Tällainen viesti tuli takaisin:

"Det var helt perfekt. Årets bästa dag. Synd att du missade det."