Haukkari

Patagonia del 14, Buenos Aires

2012-02-10T09:23:00.003+02:00

El Chaltenin jälkeen aika meni netissä uutisia seuraten. Meidän uusilla kavereilla oli suuria suunnitelmia. Siis sellasia suunnitelmia, mitkä onnistuessaan ns. ylittää uutiskynnyksen. Sääikkuna oli täydellinen. Viikko täysin tyyntä ja mukavan lämmintä. Jos joskus on aikonut kiivetä jotain isoa Patagoniassa, nyt oli se aika. Kiva että oltiin silloin Buenos Airesissa tutustumassa tangoon.

Iltapäivätunnelmia Buenos Airesissa

No, uutisia tuli, vähän enemmänkin ku mitä oltais kuviteltu. Jason ja Hayden kiipes Cerro Torren ja choppas laskeutuessaan Maestrin pulttitikkaat. Colin muuten kirjoitti aiheesta hyvän blogitekstin. Tapaus on herättänyt enemmänkin mielenkiintoa. Supertopon keskustelu on tähän mennessä kerännyt jo yli 1800 vastausta. Keskustelua ei tunnu häiritsevän edes se, että hetkeä myöhemmin David Lama kiipesi reitin vapaasti, ilman Maestrin pulttitikkaita.

Rossiltakin tuli mailia. Se on onnellisesti Kanadassa ja jalka on leikattu. Tässä muuten pieni uutinen pelastuksesta. Ennuste näyttää hyvältä, ja jos oikein hyvin käy, pääsee Ross jo loppukeväästä jäätä nakuttelemaan. Mahtava homma jos näin on, Björnillä meni vähän pidempään ennen kuin se oli taas kaapelin päässä, ja ainakin toistaiseksi homma kulkee vielä siinä turvallisemmassa päässä.

Mulle oli muuten pieni järkytys kun Björn sanoi pari päivää sitten ettei se voi enää koskaan juosta. Jalka ei kuulemma tule koskaan kestämään juoksun aiheuttamaa rasitusta. Ei varmaan erikseen tartte sanoa että boulderointi on myös kiellettyjen lajien listalla. No siinä ei Björn kyllä paljoa menettänyt, mutta käytännössähän toi tarkottaa sitä että nyt joko kiivetään niin jyrkkää, että pudotaan ilmaan, tai sitten niin helppoa, ettei pudota.

Saint-Exupérylla kuolemaan johtaneesta onnettomuudestakin on saatu lisää tietoa. Ei voi kyllä muuta sanoa kuin että tieto lisää tuskaa. Niitä joita kiinnostaa, alla on pari linkkiä, joista selviää mitä vuorella tapahtui.

http://www.alpineclubofcanada.ca/news/Carlyle_Norman_News_Release.pdf
http://www.alpinist.com/doc/web12w/newswire-carlyle-norman
http://blog.mec.ca/2012/01/18/lovely-carlyle-norman-1982-2012/
http://www.lacachania.com.ar/noticia.php?id_nota=192&id_seccion=1

Ei pidä myöskään unohtaa Sloupin laatukeskustelua aiheesta. Asiatuntijoita tuntuu mukavasti riittävän. "Minä olisin tehnyt sitä ja minä olisin tehnyt tätä" No niinpä olisitte varmaan joo. "Näppiksen takaa löytyy kokemusta, taitoa ja rohkeutta tehdä vaikka minkälaisia suoritteita." kirjoitti nimimerkki Lauha. Enpä vois olla enempää samaa mieltä. Lämpimältä kotisohvalta se on aika pirun helppo antaa jälkikäteen oikeita vastauksia ja leikkiä asiantuntijaa.

Kukaan keskusteluun osallistujistahan ei luonnollisesti ole käyny lähelläkään kyseistä reittiä, puhumattakaan siitä että tietäisi yhtään minkälaisissa olosuhteissa siellä on toimittu. Ootteko koskaan kuullu sellasta sanontaa ku "Kun merellä vahinko sattuu, niin kaikki ovat maalla viisaita"? Tää jälkiviisastelu taitaa olla suomalaisilla verissä. Muissa keskusteluissa toivotetaan selviytyneelle jaksamista ja ilmassa on jonkinlaista ns. uhrin kunnioitusta. Suomessa tilanne nähdään mahdollisuutena päteä köysitekniikoilla ja myydä pelastuskursseja.

Loppuun pari kuvaa Rossin onnettomuudesta.

Brian keksi teipata hakut kiinni jalkaan, Tostakin on vielä pikku matka alas jäätikölle.

Aamuyöllä El Calafatessa

Omien sanojensa mukaan Ross viihtyi Calafaten sairaalassa oikein mainiosti.

Patagonia del 13, Media Luna

2012-01-30T14:41:00.004+02:00

Päivät väheni ja kelit huononi. Meillä oli lähtö 16. päivä, ja oli keliä tai ei, piti kamat hakea pois Niponinosta ennen lähtöä.

Meillä oli kuitenkin tuuria matkassa, elämää suurempi sääikkuna oli tulossa ja se näytti alkavan jo 15. päivä! Toisin sanoen, me voitais haikata huonossa kelissä 14. päivä Niponinoon, kiivetä hyvässä kelissä seuraavana päivänä, ja sitten 16. päivä kiireesti takaisin kylään ja bussiin.

Vaikka Anu vannoikin ettei ikinä enää kävelisi maanvyörymän yli, oli se aika helppo houkutella mukaan. Vähän koiranpentuilmettä ja perinteistä “Tajuutsä tää on meidän vika mahdollisuus kiivetä jotain. Vai ollaanko me venattu keliä turhaan?? Hä??”

* * *

Haikki Niponinoon meni gps:in avustuksella yllättävän helposti, löydettiin heti oikea linja eikä tarttenu pelätä kuolemaa jäätiköllä. Sen sijaan tuuli ja vesisade oli jotain ihan käsittämätöntä. Mulla oli sadetakki, mutta ei sadehousuja, joten housut oli saman tien litimärät. Samoin teltan pystyttämisestä ei tahtonut tulla mitään. Tai siis ei tullutkaan, ennen kuin saatiin pari jamppaa auttamaan. Mä olin viime kerrasta viisastuneena ostanu 10 metriä 3 mm prusiknarua, jolla sai vahvistettua telttaa entisestään.

Vaikka oli kuinka kaikki narut pinkeenä niin tuuli repi telttaa niin kovaa, että telttahaat lähtivät jatkuvasti irti. Ne haat oli hyvässä hiekassa ja jokaisen päällä lähes 10 kiloa kiviä, mutta kun se tuuli tarpeeksi kauan heiluttaa niin pikkuhiljaa ne haat vaan irtoili. Mua alkoi taas huolettaa teltan kestävyys.

NAPS! Teltan päällikangasta kiinni pitävä slingi katkesi. Sama katkesi myös muutama narukin. Fuck. Viime kerralla naureskelin Haydenin 7 mm telttanaruille. Enpä naura enää.

Yritin fiksata naruja takaisin kiinni, mutta tuntui että se oli vaan ajanhukkaa. Ne ei tässä tuulessa kestäisi. Pakko keksiä jotain muuta. Teltan siirtäminen ei tuntunut oikein järkevältä vaihtoehdolta, joten päätettiin rakentaa kivistä tuulensuojaa. Eipä meillä parempaakaan tekemistä ollu. Pari tuntia myöhemmin oli metrin korkuinen kivivalli valmis, tai ainakin meille alkoi kivien roudaaminen riittää. Pastat naamaan ja nukkumaan.

Tällä kertaa sai nukkua pitkään, eli puoli kuuteen. Tää oli itse asiassa ihan tietoista taktikointia. Meillä ei nimittäin ollut jäärautoja mukana, ja reitin alkuun pitäisi ylittää pikku pätkä lunta, mikä ei ilman rautoja kovalla lumella onnistu.

Me oltiin siis menossa Media Lunalle, sieltä oli tarkoitus kiivetä reitti nimeltä Rubio y Azul 6c, 350 m. Lähestyminen sujui nopeasti ja pian oltiin lumen reunassa. Lumi oli juuri pehmennyt tarpeeksi auringossa, siinä sai jalan pysymään kun pari-kolme kertaa monotti kovaa. Puoli tuntia aikaisemmin tuskin olisi onnistunut, kerrankin meni ajoitus nappiin!

Reitti alkoi heti kunnon offarilla. Olli sanoi, että ilman nelosen kamua oli aika nihkeä. Meillä oli #3,5 mukana, ja oli silti aika nihkeä. Mä olin kuvitellut että olisin voinut lypsää itelleni yläköyttä, mutta hyvä kun koko kp:ltä löyty pari kohtaa missä halkeama kapeni sellaiseksi mihin sen sai jotenkin järkevästi. Olihan se varmasti parempi kuin kolmonen, joka ei mennyt edes niihin kohtiin, mutta oikeastihan siinä olisi pitänyt olla vitosen ja kutosen kamut jos sen olisi halunnut kunnolla varmistaa.

Mä en oikein edes tiedä miksi, mutta me kuviteltiin että toi reitti olis sellanen että aluksi on se offari, sitten jotain vitosta 300 metriä ja vika kp on kruksi. No, ensinnäkin sitä leveää halkeamaa riitti ihan joka kp:lle. Lisäksi kiipeily oli vaikeaa, tai ainakin paljon vaikeampaa mitä mä olin kuvitellu. Joo ei menty simulina.

“Sitten on ennen chimneytä kaksi sika fittit jees kpta” sanoi Olli. Ja olihan ne aika päheet. Sellaista kuin Bara blåbärin se viides kp, mutta 100 metriä. Ehkä vähän jyrkempää ja vaikeempaa, mutta kuitenkin ihan maailmanluokan jammifesti. Seuraavaksi olikin vuorossa chimney, mikä tuntui melkein liian helpolta. Tai ehkä mä vaan oletin että sekin olis vaikea, kun kaikki muu on tuntunut hemmetin raskaalta.

Äkkiä oltiinkin jo kruksin alla. Ränni näytti juuri niin siistiltä kuin mitä olin kuvitellutkin. Mulla oli kaunis ajastus kiivetä se vapaasti, ja no...sanotaanko vaikka että se myös jäi kauniiksi ajatukseksi. Tässä vaiheessa on muuten pakko antaa respectiä Ollille, joka viime vuonna kiipesi kp:n vapaasti, ja ilman #4 camua, mikä tekee reitistä vähintäänkin jännän. Samoin Björnille, joka kiipesi kp:n ilman #3 camua, mikä tekee noususta käytännössä soolon.

Anu katseli mun rimpuilua ja kyseli että haluanko mä välttämättä käydä ihan topissa. Se meinaan nopeuttaisi aika paljon asioita, jos mä vaan laskeutuisin ankkurilta alas ja jätettäis toppikuvat väliin. Olihan meillä toppikuvia jo viideltä huipulta, ja ottaen huomioon että Media Luna on Mochon (suom. katkaistu, huiputon) näköinen mäki, niin eipä mulla nyt mitään pakottavaa tarvetta ollut käydä siellä.

Negan halkeaman jälkeen seinä loiveni, ja ankkuri näkyi edessä. Sweet. Vaikka mä sanoinkin Anulle ettei mun tartte topissa käydä, olin vähän ajatellut, että olisin sitonut köydet ankkuriin ja käynyt nopeesti topissa ottamassa pari kuvaa. Nyt edessä oli kuitenkin vielä 15 metriä sellaista maastoa, missä selkeesti tarttee köyttä. Anun vastaus tilanteeseen oli kuitenkin reipas “eipä paljon kiinnosta”.

Sama se, me oltiin siinä missä topoon on merkitty vika ankkuri. Pian oltiin jo matkalla alas, eikä toppia sen enempää kelailtu. Vaikka nyt on pakko sanoa, että jos olisin tiennyt miten typerältä tuntuu näin jälkeenpäin selitellä että ei käyty topissa, ”ku ei huvittanut” niin olishan me siellä käyty.

Laskeutuminen Medialunalta on siinä mielessä hieman poikkeava, että siinä ei laskeuduta kiipeilylinjaa, vaan erillistä laskeutumislinjaa. Se taas luo hommaan tiettyä mielenkiintoa, sillä jos köydet jää jumiin, ei niitä välttämättä pysty kiipeämällä hakemaan.

Kaksi ensimmäistä laskeutumista meni kuitenkin hyvin, ei jäänyt köydet jumiin tai mitään. No, mutta me oltiinkin vielä reitillä. Sitten laskeutumislinja erkaantui ja luonnollisesti köydet jäi saman tien jumiin. Tällä kertaa oli onnea matkassa ja ne sai pikku kiipeilyllä haettua.

Seuraava laskeutuminen olikin jo selvästi jyrkempää, eikä siinä ollut halkeamia. Hyvä sen puoleen, että köydet tuskin jäisi jumiin, mutta toisaalta, jos jäisi, niin niitä voisi olla vähän nihkeä lähteä hakemaan.

Seuraavaa ankkuria ei näkynyt, mutta sen pitikin olla kulman takana. ”Ankkurit on tosi helppo löytää” sanoi Olli. Laskeuduin ensin parikymmentä metriä, ja kävin kulman takana. Ei ankkuria. Laskeuduin lisää, mutta ankkuria ei näkynyt missään. Ainoastaan oikealla olevassa rännissä näkyi slingejä. ”Älkää laskeutuko ränniin” sanoi norskit. Vai sanoiko ne että laskeutukaa ränniin? Hemmetti siitä norjasta saa mitään selvää.

Ei, topon ja Ollin mukaan se on vasemmalla, joten sinne suunnataan. Ja sinnehän sitten suunnattiin tasan niin kauan että köyden solmut tuli vastaan. No, eipä ollut eka kerta kun roikun tyhjällä seinällä köyden päissä. Itse asiassa, kun kun olin laskeutunut aivan solmuihin kiiinni, huomasin että seinässä oli yksi jumissa oleva #00 C3. Näytti vähän siltä, etten ollut ainoa, joka ei ollut löytänyt ankkuria.

Tässä oli kuitenkin pieni ongelma. Mä oon 20 kiloa painavampi kuin Anu, joten köydet venyy enemmän mun alla. Mä ylsin juuri ja juuri C3:seen, mutta Anu todennäköisesti ei. Äh, päätin että teen ständin pari metriä ylemmäs, siinäkin näytti olevan jotain halkeamia.

Ja olihan siinä. Ongelma olikin siinä, että kaksi ohutta halkeamaa muodostui irtofleikistä. Toisin sanoen, kun laitoin toisella puolelle camun, painoi se fleikkiä irti toisen halkeaman suuntaan.

Tämän päivän KTO-ratkaisu olikin seuraava: Jos fleikin molemmille puolille laittais pienet kiilat, tasan toistensa tasolle, ni nehän painais molemmat fleikkiä, mutta eri puolilta, jolloin fleikki pysyisi nätisti paikoillaan. Ainakin teorian tasolla.

No, laitoin kiilat (dmm #1 ja joku peanut) seinään ja laatuständi oli valmis. Mutta missäs ne loput ständit oli? Oikeanpuoleisessa rännissä näkyi edelleenkin slingejä, mutta pikku laskeutumisen jälkeen me nähtiin seuraava ständi varsinaisella laskeutumislinjallakin. Eiku sinne.

Loput laskeutumiset meni yllättäen hyvin, joskin köysiä sai repiä irtokivien takaa pois. Sehän taas on sen puoleen jännään hommaa, että ne irtokivet saattaa lähteä kyytiin. Mutta oikeesti, missä se yksi ständi oli? Katoin vielä kerran toposta, ja oon ihan saletti että olin just siellä mihin se ständi oli merkitty. Niin valitettavaa kuin se onkin, se ikävin vaihtoehto on tässäkin tapauksessa se todennäköisin... Ei ne ständit sieltä ilman painoa irti lähde.

Paluumatkalla teltalle tarvitsi jo otsalamppuja. Eipä näköjään oltu ainoat, jotka palaa pimeän aikaan. Vastakkaisella seinälläkin näkyi otsalamppuja. Samoin vierekkäisellä vuorella, eli Mocholla. Me tultiin aika nopeesti alas jäätikölle, mutta molemmilla seinillä olevat lamput eivät liikkuneet mihinkään. Olikohan siellä sattunut jotain? Vaikka joku huutaisikin, pelkästään vieressä pauhaava puro piti siitä huolen, ettei mitään kuuluisi. Näähän on aina ikäviä juttuja, mutta se on vähän huono lähteä pelastamaan ketään sillä perusteella että otsalamppu näkyy seinällä. Ehkä ne bivittää siellä, nythän oli luvassa hyvää keliä viikoksi.

Niponinoa ei kuitenkaan tuntunut löytyvän millään. Ei vaikka oli gps:it ja systeemit. Joskus se liika tekniikkaan luottaminen voi kostautuakin. Me käveltiin tasan siihen pisteeseen, missä Niponinon piti olla, mutta siinä ei näkynyt muuta kuin loputonta kivimerta joka suuntaan. Lisäksi me oltiin mun mielestä liian kaukana viereseltä seinältä. Damn. Paljon hyötyä käyttää gpsiä jos se näyttää mitä sattuu. Me harhailtiin aikamme pimeässä, kunnes tajuttiin, että meidän pitää oikeasti suunnistaa takaisin isolle jäätikölle, sieltähän me ollaan jo pari kertaa tultu Niponinoon.

Jäätikön reuna löytyi. Jossain siinä piti olla iso kivi, mistä me haettiin aamulla vedet. Tässä vaiheessa voin paljastaa, että se jäätikön reuna käsittää aika ison alueen.

”Hei tossa se iso kivi on!”

”Eiku ei...”

Kun Anu oli jo kolmatta kertaa vakuuttunut siitä, että nyt oltiin oikean kiven kohdalla mulla alkoi hiki nousta otsalle. Oikeesti, me saatetaan harhailla täällä koko yö. Ei sillä muuten niin väliä, mutta bussi lähtee tänään!

Kolmas kivi oli kuitenkin se oikea ja löydettiin teltat. Gps oli näyttänyt ainoastaan 100 metriä väärään suuntaan, mutta se riitti. Gps:in tarkkuus näytti olevan neljän metrin luokkaa, mutta joku siinä nyt kuitenkin kusi.

Paksu makuualusta tuntui taas mukavalta. Melkein yhtä mukavalta tuntui laittaa herätyskello soittamaan kolmen ja puolen tunnin päähän...

* * *

Niistä valoista muuten vielä. Mehän käveltiin teltoille autuaan tietämättöminä siitä, että lähestymisellä tapaamamme nainen teki kuolemaa viereisellä seinällä. Irtokivi oli osunut naista päähän, eikä tämä tajuttomana pystynyt itse laskeutumaan alas. Seuraavana aamuna Red Bullin kopteri lennätti neljä maailmanluokan alppikiipeilijää reitin alle, jotka lähtivät pelastamaan naista. Kiviä kuitenkin satoi sen verran, että myös pelastajat joutuivat luopumaan leikistä. Tätä kirjoittaessa naisen ystävät ovat suunnittelemassa uutta nousua, jotta voisivat hakea ruumiin alas seinältä.

Kun rangeri silloin aikaisemmin kertoi, että joku oli telonut jalkansa Niponinolla, niin sehän oli tietysti Ross, toinen niistä kanukeista. Se oli ottanut pannut Innominatan viidenneltä kp:ltä ja murtanut nilkkansa. Siitä on muutama metri ensinnäkin takaisin Niponinoon ja siitä taas lähes parikymmentä kilometriä takasin El Chalténiin. Yli 30 vapaaehtoista lähti pelastamaan Rossia ja kaveri kannettiin koko matkan (maanvyörymää lukuun ottamatta) takaisin kylään. Ottaen huomioon, että jamppa painaa yli 100 kiloa, niin varsin hieno suoritus.

Kiipeily Patagoniassa on vaarallista. Erilailla vaarallista kuin vaikka Alpeilla. Ei se Red Bullin kopteri siellä jatkuvasti pörrää. Lähinnä silloin kun Lama lähettää.

Anu mielipuuhassaan

Se jääsilta mikä viimeksi näytti vähän huteralta, oli nyt romahtanut

Niponinossa taas keli kohdallaan

Jäätiköllä oli hyvä hiekotus

Jäätikkötaidetta

Kivivallia suojasi vähän tuulelta

Mä menin tietysti tiputtamaan kiven sormen päälle

Aamulla oli rapea keli

Media Luna

Hayden ja Jason matkalla historiankirjoihin

Eka kp

Kunnon vääntöä!

Kolmas kp, ihan siistiä leikkausta

Geelitauko reitin puolivälissä

Sitten oli vuorossa vähän jamsprickaa

5o metriä käsihalkeamaa, vähän joutuu rannaamaan vaikka olis isompikin räkki

Sitten halkeama oheni ja jyrkkeni. Oli tääkin ihan pitkä kp.

Lähetyshommissa on tärkeetä että pystyy tekemään montaa asiaa samanaikaisesti. Varmistamisen ohessa voi hyvin syödä, juoda ja ottaa kuvia. Mielellään vielä kahdella kameralla.

No pitäähän niitä toisenkin kameran kuvia esitellä

Kruksi kp, tää kuva on muuten otettu kolmannella kameralla

Kaikki tärkeimmät huiput samassa kuvassa.

Ja loppuun vielä taidekuva

Patagonia del 12, El Chaltén

2012-01-26T18:39:00.001+02:00

”WHAT THE FUCK ARE YOU DOING IN HERE??? THE HOSTEL IS FULL! FUCK OFF!”

Tilanne on siis se, että lähdettiin Niponinosta keliä karkuun ja nyt ollaan täyteen buukatun hostellin respassa. Hostellin omistaja on liekeissä.

”YOU MOTHERFUCKERS!! WHY YOU DO THIS TO ME?! YOU SAID TOMORROW! SO FUCK OFF AND COME BACK TOMORROW!”

Sebastianista on vaikea olla pitämättä. Meitä oli seitsemän kiipeilijää ja yksi tyhjä sänky. Anu sai sängyn ja muut sai mennä pihalla olevaan puolivalmiiseen rakennukseen. Sana puolivalmis antaa ehkä turhan ruusuisen kuvan, mutta oli siinä lattia ja katto. Ja mitäs sitä sängyllä kun on mukava untuvapatja. Sääliksi kävi kavereiden light&fast virityksiä.

Huonoa keliä oli siis luvassa. Me oltiin itse asiassa vähän odoteltukin pidempää taukoa, jolloin voitaisiin käydä Torres del Painesissa. Puisto oli kuitenkin suljettu metsäpalojen takia, joten eipä auttanut kuin viettää aikaa El Chalténissa.

Chad yllytti kuntopiiriin. Meillä ei ollut käytössä muuta kuin pölyinen rakennus. Vedettiin yläasteelta tuttua kuntopiiriä; leukoja, punnerruksia ja vatsoja. Jotenkin tuli Rocky 4 mieleen.

Chad on kyllä hyvä esimerkki siitä miten treenaaminen ei todellakaan oo mistään muusta kuin motivaatiosta kiinni. Tapoja rääkätä kroppaa kyllä löytyy, eikä siihen mitään punttista tarvita. Mä tosin oon alkanut nähdä hyviä puolia punttiksessakin, onhan se nyt ihan eri homma vetää leukoja kun hikiset ruotsalaismimmit venyttelee vieressä.

Nyt oli myös aikaa tutustua paremmin itse kylään. El Chaltén on siitä hieman poikkeava kylä, että se on täysin tyhjästä luotu. Fitz Roy on sen verran päheä vuori, että sekä Chile että Argentiina väittävät sitä omakseen. Monet muutkin huiput on olevinaan molempien omia, joten rajaviiva menee jokseenkin hassusti. Tosin karttoihin piirrettyä rajaviivaa ei kumpikaan maa ole vahvistanut.

Argentiina halusi kuitenkin vahvistaa asemiaan, ja päätti vuonna 1985 perustaa El Chalténin kylän. Näin saatiin vuorten lähelle turistien suosima kylä, joka on luonnollisesti Argentiinan puolella.

Me nähtiin vanha kuva kylästä, jossa oli vain pari hassua taloa. Kuva oli 2000-luvun alusta. Kylässä tuleekin hieman outo tunne kun tajuaa että suurin osa rakennuksista on alle kymmenen vuotta vanhoja.

El Chalténin kylällä ei ole omaa historiaa, kaikki on rakennettu turisteja varten. Kukaan ei ole kotoisin kylästä, eikä monikaan vietä siellä edes talvea. Hostelleja, ravintoloita ja urheilukauppoja. Näin kiipeilyturistin näkökulmasta kaikki toimii, mutta silti jokin on vähän hassusti.

No, se kulttuurista, otetaas taas vähän kuvia.

El Chaltén

Ja kyllä, siellä tuulee

Kylä vähän kauempaa, pari taloa tullut lisää

Ja lisää tulee, varmaan parikymmentä työmaata oli käynnissä

El Chalténin pääkatu

Hostellin varabivi ja punttis

Lomoa!

Amerikkalaiset järkkäsi grillibileet

Chad toimi kokkina

Jätskibaari

Päivän kruksi, mitä makuja ottais?

Hayden keksi, että kun ottaa jätskikupin mukaan niin saa seuraavalla kerralla yhden peson alennusta

Björn lähettää terveisiä Haukkarin lukijoille

Boulderointia. Oikeesti, onhan toi nyt vähän tyhmän näköstä.

Björn meni tietysti vielä hajottamaan sormensa

Sen sijaan että olisin boulderoinut, päätin tyhjentää jätkien keksipussin.

Team Norden

Maisemia

Making of

Livemusaa

Kädenvääntöä

Ja tietysti vastatuuleen kusemista

Patagonia del 11, Niponino

2012-01-20T21:50:00.003+02:00

Tultiin takas kämpille kiipeilymetreihin nähden turhan väsyneinä. Tuntuu että se on sama mitä kiipeää, pelkästään haikit vetää sen verran hapoille että toipumiseen menee päiviä.

Hostellissa ensimmäisenä tuli vastaan norjalaiset, jotka pakkaili innoissaan kamoja. ”Mitä te nyt tulitte alas, nythän tulee just hyvä sääikkuna!!”.

Tää on niin Patista parhaimmillaan, kun meet huonossa kelissä kiipeämään, voit olla varma että missaat hyvät kelit. Tai no, ei me vielä oltu missattu mitään, mutta se että käveltäisiin samantien takaisin vuorille, oli yksinkertaisesti fyysinen mahdottomuus. Jaksamisella on tietyt rajat, ja kävely lähimpään pihviravintolaan oli aika lähellä niitä rajoja.

Kaiken lisäksi me oltiin kannettu kaikki kamat takaisin alas. Alunperin meillä oli tarkoitus jättää kaikki rojut sinne luolaan, jollon seuraavalla kerralla olis kevyt lähestyminen. Se irtokivihelvetti oli kuitenkin jotain sellasta mitä me ei haluttu enää ikinä kokea, joten päätettiin että otetaan kaikki kamat alas ja ens kerralla lähestytään jotain turvallisempaa kautta. Vähänpä tiedettiin miten helpolla oltais päästy jos oltais vaan kiltisti jätetty kamat luolaan.

Kahden päivän sääikkuna oli tulossa, ja ensimmäiseen päivään me ei ehdittäisi millään. Toiseen päivään meillä taas voisi olla jonkinlaiset mahdollisuudet. Se kuitenkin tarkoittaisi sitä, että me levättäisiin ainoastaan päivä, mikä taas on ...noh, ehkä liian vähän.

Käytiin jätksibaarissa ja miettiin vaihtoehtoja. Syötiin lomoa ja mietittiin lisää. Toinen päivä oli huonompi kuin ensimmäinen, mutta tän sääikkunan jälkeen oli tulossa huonointa keliä, mitä on koko aikana ollut, Cerro Torren topissa näytti olevan tuulta 160 km/h. Se voi olla hyvinkin niin, että jos tää ikkuna missataan, on reissun kiipeilyt siinä.

Pakkohan sinne oli takaisin lähteä. Tällä kertaa päätettiin haikata Niponinoon, mikä on Cerro Torren ja Firz Royn massiivien välissä. Sinne pitäisi olla kiva haikki, ei oo ylämäkeä. Ja vaikka lähestyminen kulkeekin osittain jäätiköllä, ei siellä pitäisi tarvita edes jäärautoja.

Mutta se paras juttu on tämä: Jos me vielä kiivettäisiinkin jotain sellaista, missä ei tarvise jääkamoja, voitaisiin jättää hakut, jääkengät ja raudat kokonaan pois matkasta. Tämä taas tarkoittaa kevyitä reppuja, mikä kuulosti enemmän kuin hyvältä.

Matkalla Niponinoon pitää tehdä pieni tyrolean traverse, eli ylittää joki köyttä pitkin. Tätä varten pitäisi taas erikseen käydä ilmoittautumassa rangereiden toimistolla. Me oltiin jo ilmottauduttu reissun alussa, mutta päätettin vielä käydä tarkistamassa.

Rangeri ei ollut kauhean innoissaan matkastamme Niponinoon. Kuuman kelin myötä railot olivat kuulemmat poikkeuksellisen suuret. Lisäksi tuore maanvyörymä oli vienyt osat polusta. Nyt pitäisi kävellä maanvyörymän kohdalta yli, joka rangerin mukaan oli ”very unstable”. Vuoristo-oppaatkin olivat lopettaneet asiakkaiden viennin jäätikölle. Kaiken muun hyvän lisäksi paikalta oli pari päivää aikaisemmin käyty reskuttamassa eräs jalkansa telonut sankari.

”Okei, no mut me mennään sinne, siellä on hyvää kiivettävää”

Rangeri tarkisti vielä että meidän ilmoittautumislaput, tai lähinnä että omaisten yhteystiedot olivat tallessa. Niin tätähän ei moni tiedäkään, mutta Patiksessa pitää aluksi ilmoittautua kiipeilijäksi, jotta ruumiit saadaan toimitettua oikeaan osoitteeseen. Vaikka eipä niitä mihinkään sen enempää rangereiden toimesta toimiteta. Enemmänkin kyse on siitä että omaisille voidaan ilmoittaa että nyt olis raato seinällä. Esim Supercanaletan puolessa välissä on edelleen ruumis, eikä sitä kukaan oo sieltä mihinkään roudaamassa, vaikka reitti kulkee käytännössä äijän selkää pitkin.

Taas oli aika pakata kamoja, mitä tarvitaan mitä ei. Se on oikeesti aika ihmeellistä miten ne reput pienenee joka kerta. Enää ei mietitä että mikä olis kiva, vaan että mitä ilman kiipeily ei onnistu. Tarvitaanko me oikeesti erillistä kuppia mistä syödään? Kaksi lusikkaa? Tarvitaanko me telttaa? Entä vaihtosukkia?

Oltiin kävelty ehkä 15 minuuttia kun alkoi sataa. Goretakkia ei sitten tietenkään ollut mukana, koska niinkuin Pauli sanoi, kevyin varuste on se, mikä ei ole mukana. Mä jotenkin aattelin niin että jos sataa vettä, niin silloinhan ei kiivetä.

Päätettiin kuitenkin jatkaa, eihän sitä tiedä vaikka Torren laaksossa aurinko paistais. Niin varmaan, jokainen joka tuntee yhtään Chaltenin keliä tietää kyllä ettei tasan paista. Cerro Torre on ihan käsittämätön sademagneetti, vaikka kaikkialla muualla aurinko paistaisi, jopa Fitz Roylla, on Torre todennäköisesti sadepilvien peitossa..

Noh, sade loppui, ja päästiin hyvässä kelissä aina jäätikölle asti. Se maanvyörymä oli muuten oikeesti aika syvältä, sitä ei oikein voinut mitenkään varmistaa, ja jos lipeät, niin valut 50 metriä suoraan jäätikön vieressä olevaan lampeen. Ei varmaan tartte erikseen mainita että se vesi on aika vilposta.

Jäätiköllä sitten luonnollisesti taas satoi, mutta vaikka me kastuttais täysin, eikä kiivettäis metriäkään, saatais me kuitenkin tuotua kamat mestoille. Se olis kaikki kotiin päin seuraavaa kertaa ajatellen.

Meillä oli kartta, johon Ole oli piirrellyt jotain merkintöjä. Moreenia siellä ja täällä, kiertäkää vasemmalta. No niinpä me kierrettiin sitten vasemmalta aina kun jotain sen näköistä tuli vastaan.

Pari tuntia myöhemmin oltiin aika ikävässä maastossa. Railot oli isoja eikä niiden välissä meinannut pysyä pystyssä millään. Vaikka ne norskit olis miten kova kiipeämään, ei nekään pystyis siellä ilman rautoja liikkumaan. Niillähän ei ollut edes sauvoja, ja ne sano ettei siellä raudoilla tee mitään. ”Crocseilla pääsee hyvin”

Me oltiin taas eksytty, vaikkei sitä vielä tajuttukaan. No, löydettin onneksi takaisin turvallisempaan maastoon, ihan vaan että voitais eksyä uudestaan, tällä kertaa tosin eri jäätikölle. Nyt muuten hyvä vinkki kaikille; jos ootte joskus eksyksissä, ja löydätte jalanjälkiä, niin se ei tarkoita sitä että olisitte reitillä. Se tarkoittaa tasan sitä että siellä on muutkin eksyneet.

Norskit sanoi, että Niponinoon kävelis neljä tuntia, korkeintaan kuusi. Tässä vaiheessa on hyvä muistaa että ne oli myös sitä mieltä että Blåmannenille lähestyminen kestää korkeintaan tunnin. Me oltiin oltu jo kymmenen tuntia liikenteessä ja multa alkoi huurintaju olla aika finaalissa. Ipodissa oli kuva bivipaikasta, mutta mulla meni aika pitkään ennen kuin tajusin, että se on otettu eri suunnasta kuin mistä me tultiin. Toisin sanoen me oltiin suunnistettu väärää seinää kohden.

Niponinossa oli ns keli päällä. Vettä satoi ja tuuli, ja kaikki tiimit olivat ottaneet pakit. Paitsi yksi, eli meidän kämppikset Anders ja Joel. Niiden oli tarkoitus kiivetä Exocet, mikä sen paremmin kaverien tasoa tuntematta, vaikutti olevan jampoille ihan badass hommaa.

Huoli leirissä alkoi kasvaa. Kun maailmanluokan alppinistit ottaa kiltisti pakkeja, ja meidän toppahoususarjan kaverit on edelleen seinällä niin sen vähän niinkuin tietää, ettei siellä homma mene niinkuin pitää. Olishan nekin tullu jo alas, jos olis voinu? Toisaalta, mitäs tässä sitten pitäisi tehdä, niiden tarkotus oli kiivetä vasta yöllä kun olis kylmempää, ehkä niillä on hyvä luola missä ne venaa keliä? Ehkä ne on vaihtanu reittiä? Meillähän ei ollut edes jääkamoja messissä, joten me ei kovin pitkälle päästäisi edes auttamaan. Eipä voinut muuta kuin odottaa.

Me laitettiin teltta pystyyn, onneksi se kuitenkin tuli mukaan. Juteltiin muiden kiipeilijöiden kanssa mitä ne meinaa tehdä, huomenna pitäisi jo tuulla moninkertaisesti ja silloinhan meidän oli tarkoitus kiivetä...

”If it's possible to walk away tomorrow, we'll get the fuck out of here!”

Ööh, mitäköhän se tarkoitti sillä että ”jos on mahdollista”? Kait sitä nyt pois voi kävellä milloin vaan? Vai miten pahaksi tää keli voi mennä?

Yöllä tuuli ja sade koveni entisestään. Uni ei tahtonut tulla vaikka oli korvatulpat päässä. Niin, kyse ei ollut siitä, että teltta olisi pitänyt vähän meteliä. Telten seinät hakkasivat selkää vasten niin kovaa ettei nukkumisesta yksinkertaisesti tullut mitään. Vaihdettiin Anun kanssa jossain välissä puoliakin, että molemmat saisivat tasapuolisesti Patagonia-spankingia. Tää oli varmaan ensimmäinen kerta, kun mä oikeesti pelkäsin teltan repeävän. Mullahan ei ollut edes sitä sadetakkia mukana. Miten tyhmä sitä voi olla?

Ajatus seuraavan päivän kiipeilystä alkoi kuulostaa huonolta vitsiltä. Maailman kovimmat alppikiipeilijät lähtee keliä karkuun, ja me aiotaan kiivetä? Anu tosin oli kuulemma jo lähestymisellä päättänyt ettei me kiivetä täällä metriäkään.

* * *

Aamulla herättiin auringonpaisteeseen. Ei pilveäkään missään. Tää ei oo todellista, meidän olis kuitenkin pitäinyt vaan lähteä kiipeämään! Vai olisko?

”Joo tälläiselta se näytti eilenkin. Aamulla pilvetön taivas, ja tunnissa keli muuttui”

”No mutta, ootteko te kaikki vielä lähdössä pois täältä?”

”Oh, hell yeah!”

Tänään pitäisi tuulla paljon enemmän kuin eilen, ja mikä pahinta, huomenna alkaisi se kunnon myrsky, jota sitten kestäisi viikon verran.

Joel ja Anderskin olivat tulleet takasin seinältä. Ne oli ottaneet pakit jo lähestymiseltä, ennen huonoa keliä. Exocetin sijaan ne oli päättäneet kiivetä Aguja De l'S:n pohjoisharjanteen, mikä taas oli osoittautunut täydelliseksi valinnaksi. Reitti kulkee sen verran kaukana Cerro Torresta, että kaverit oli päässy kiipeämään täydessä auringonpaisteessa!

Niponino tyhjeni, kaikki lähti takaisin laaksoon ja niin mekin. Vaikka meidän alunperin piti jättää kaikki kamat mestoille, otettiin Anun kamat kyytiin. Maanvyörymä oli ollut sen verran perseestä, ettei Anu halunnut sitä enää ikinä tulla. Ihan ymmärrettävää, oli näköjään maailmanstaratkin siitä kirjotelleet blogeissaan että oli vähän jänskä.

Mutta yhtä varma kuin Anu oli siitä, ettei se enää kävelisi Niponinoon, olin mäkin siitä, että mä tulisin takaisin. Niinpä kiipeilykamat, ja mun bivikamat sai jäädä kivenkoloon odottamaan seuraavaa kertaa. Me laitettiin kamat jätesäkkeihin ja päälle vielä isoja kiviä. Mä oon joskus miettinyt että miksi porukka ei jätä telttaa pystyyn, sehän olis kiva kun se olis valmiina. Syy on se, että jos sinne jätät teltan pystyyn, se ei ole enää siellä kun tuut seuraavalla kerralla. Enkä nyt puhu siitä että joku olisi varastanut sen.

Ai niin, sitten se paras. Koko paluumatka tehtiin tietysti kauniissa auringonpaisteessa, täysin tyynessä. Ihan fiksua käyttää kuukauden paras kiipeilypäivä sauvakävelyyn.

Tyrolean traverse, onnistuneesta suorituksesta sai turisteilta aplodit

Maanvyörymän jäljiltä polku oli vähän nihkeä

Välillä oli pikku pätkä kiipeilyäkin

Jäätikön laidalla, oikeassa laidassa menee iso jääsilta, mikä näytti siltä että siitä olisi helposti päässyt jäätikölle. Se tosin näytti siltäkin että se voisi romahtaa alas ihan milloin vaan.

Jäätikköä

Jaahas, mihis sitten? Varmaan kohti vesisadetta.

Taas eksyksissä, tää jäätikkö oli siitä kiva ettei siinä ollut isoja railoja

Norskit tietää että vaikka keli olis huonoa, niin aina voi vähän hassutella.

Jos sitä itse on joskus vähän täpinöissä reitille lähtiessä, niin on sitä muutkin. Ole jätti jetboilin tohottamaan kun ne lähti kiipeämään.

Ja kyllähän se vähän kärtsäsi.

Aamulla vähän erilainen keli

Niponino aamuauringossa

Joel ja Anders oli ainoat jotka sai jotain kiivettyäkin

Iskettiin koordinaatit gpsiin, jos vaikka ens kerralla löytäis perille.

Niin kauan kun pysyy oikealla linjalla, on lähestyminen tosiaan tehtävissä vaikka niillä crocseilla.

Likaisia vakoja tarjolla, tuli ihan vaasankatu mieleen.

Tällä kertaa shortropetettiin maanvyörymän yli. Meitsillä light & fast valjaat.

Tyrolean toiseen suuntaan

Ehkä maailmankaikkeuden pähein vuori, Cerro torre.

Patagonia del 10, Mojon Rojo

2012-01-14T01:15:00.002+02:00

Herättiin naamat hiekan peitossa. Teltan absidi oli kiinni, mutta sisäteltassa on ainoastaan hyttysverkko naamojen yläpuolella, josta tuulen pöllyttämä hiekka sitten lensi suoraan sisään. Sama hyttysverkko muuten, joka läpi tuli Espanjassa kondensaatiovedet. Light is right, mut paljonko se nyt oikeesti olis painanu jos hyttysverkon päälle olis tehtaalla ommeltu ohut kangas?

Tuuli repi telttakeppejä irti, jotka kilisten lenteli pitkin Piedra Negraa. Mulle oli ihan sama vaikka koko teltta repeis. Täältä sentään pääsi kävellen pois, eikä mua oikein kiinnostanut muu kuin päästä takaisin laaksoon ja jätskibaariin.

Tultiin laaksoon, ja vaikka sitä kuinka väittäis ettei kiipeily kiinnosta, totta kai me ensin kateltiin kelit. Koko tuleva viikko näytti huonolta. Ou jea, ei aikaisia herätyksiä, ei raskaita kävelyitä, ei raskaita rinkkoja, lomoa ja olutta joka ilta.

Tulevan viikon raskaimmat päätökset lienee siinä mitä leffoja kateltais ja mitä makuja valitaan jätskibaarissa. Jätskikuppiin sai nimittäin kolme eri makua ja koskapa mascarpone ja limón oli yksinkertaisesti niin hyviä että ne oli pakko ottaa, oli jäljellä enää yksi maku, ja vaihtoehtoja kymmeniä.

Pari päivää meni mukavasti eri ravintoloita testaillen. Kuitenkin, tarve päästä pelkäämään on jotain mitä ei oikein itsekään tajua. Vuorilla sitä vaan halusi äkkiä pois ja heti kun tuli laaksoon, alkoi horisontissa näkyvät töppäreet taas kutsua puoleensa.

Mä jaksan aika huonosti toimettomana oloa, ja muutaman päivän jälkeen mä olin sitä mieltä että sieltä on nyt sääikkuna tulossa. Ei se oikeesti mikään sääikkuna ollut, keli oli paljon huonompi kuin se meidän eka kerta Guillaumetilla. Mut toisaalta, ollaanhan me ennenkin kiivetty huonossa kelissä.

Brian ja Ross, ne kanadalaiset jotka melkein tappoi meidät, kertoi että ne oli kiivenny Mojon Rojon. Se oli helppoa kiipeilyä, ja sitä pystyi vetämään pienellä räkillä ja kovilla kengillä. Sellaistahan voi kiivetä vähän huonommassakin kelissä, ja mikä tärkeintä, sieltä ei olis montaa laskeutumista alas jos homma alkaa näyttää pahalta.

Lähestyminen Laguna Sucian kautta oli norjalaisten tukkajumalien mukaan vähän nihkeä, jyrkkää irtokiveä. Se oli kuitenkin ainoa tapa päästä vuoren juureen, joten sieltä se oli mentävä. Kanukit taas neuvoi, että kannattaa kiivetä bivikamojen kanssa 500 korkeusmetriä, lähestymisreitin varrella olevaan luolaan, josta olisi enää joku 800 korkeusmetriä reitin toppiin, mikä taas olisi kevyt päivä.

No, siitä huolimatta ettei kukaan muu halunnut lähteä kiipeämään, me pakattiin kamat. Tällä kertaa tulis kevyt reppu.. Räkki oli 5 kiilaa, 2 camua, 2 hexaa, 4 jatkoa ja neljä slingiä. Yksi köysi. Yksi hakku ja yksi jääruuvi per naama jäätikölle.

Lähestyminen kulki enimmäkseen hyvää polkua hienoissa maisemissa.. Ensin n. 15 km tasamaata, jonka jälkeen noustiin jykkää irtonaista kivikkoa bivipaikalle.

Seuraavana päivänä lähdettiin suht myöhään liikkeelle. En mä oikein enää ees muista että miksi. No, ei kait jaksettu herätä aikaisin. Lumi oli kuitenkin vielä hyvää, ja lähestyminen sujui mukavasti, muutamaa pikku railoon putoamista lukuun ottamatta. Railot oli sen verran pieniä, ettei siinä sen kummempaa käynyt. Perse otti kiinni ni ei valahtunu syvälle. Jotain hyvää talvibulkkauksestakin. 30 asteinen lumiramppi johti reitin alkuun. Tai mistä me tiedettiin mistä se reitin alku meni. Topokin oli varsin suurpiirteinen:

”Mojon Rojo. 2163m. East face 150 m 4.”

Joka tapauksessa kiipeily oli sen verran helppoa ettei sillä ollut oikein väliä mistä kiipesi. Jossain oli jyrkempää kuin toisaalla, irtonaista vähän joka puolellla. Helppoudesta huolimatta varmistuksiakin tuli käytettyä, itse asiassa varmaan kaikkia mitä mukana oli. Tääkin on taas yksi juttu mitä ei ehkä kelattu loppuun asti, mutta jos pitää kiivetä 150 metriä nelosta kovilla kengillä (vs Olhiksen Mänty tai Hylly) niin kyllähän sinne muutaman piissinkin saattais haluta. Toisaalta me oletettiin että kiipeily ei oo kovin jatkuvaa jolloin sitä kamaakaan ei niin älyttömästi tarttis.

Pientä raesadetta lukuun ottamatta sää ei tuntunut hirveesti haittaavan kiipeilyä. Tietysti tuuli paljon enemmän kuin viimeksi, muttei kuitenkaan liikaa.

Vaikka Mojon Rojo näyttää kauempaa lähinnä isolta sorakasalta, (ja sitä se onkin) on siinä siisti ja terävä toppi, jonne kiivetään jyrkän länsiseinän kautta. Ja se kova tuuli tuli tietysti lännestä. Saman tien kun siirryttiin länsipuolelle oli toivotonta kommunikoida oikein millään tavalla. Huuto ei kuulunut, ja tuuri repi köyttä joten köyden nykimisetkään ei oikein olleet vaihtoehtoina.

Topissa tuuli oli pahimmillaan. En oo koskaan kiivenny sellaisessa tuulessa, jopa seisominen oli mahdotonta. Mä keksin kuitenkin että jos otan tukea köydestä, voin nousta pariksi sekunniksi että saadaan kuva otettua. Sehän on kuitenkin kiipeilyssä tärkeintä että saadaan hienoa toppikuva.

Anukin pitäisi vielä varmistaa toppiin. Siellä oli fixattu slingihässäkkä, jossa oli yksi vanha slingi ja yksi tuore, molemmat pujotettu ison jorman takaa. Klippasin niihin kiinni, ja allu backupiksi. Jos jotain oon oppinu, niin sen että fixatut ankkurit kannattaa backupata, eihän niistä koskaa tiedä. Tällä kertaa oli kuitenkin selvästi tuoretta slingiä.

Anu tuli ylös ja aloin saman tein virittää köyttä laskeutumista varten. Olin aika tyytyväinen että me laskeuduttais itäpuolelle, siellä oli tyynempää. Slingeihin oli jätetty klipattava sulkkari, mistä pääsisi hyvin alas. Ennen laskeutumista katsoin vielä ankkuria vähän tarkemmin. Yllättäen se tuore slingi ei ollutkaan kiinni. Se oli metrislingiä, jota joku oli yrittänyt sitoa yhteen vesisolmulla, mutta nyt vaan toisessa päässä näkyi vesisolmun alku???

Aikamoista. En tiedä et olisko solmu auennu kun tuuli riepottelee naruja ja solmu hakkaa kalliota vasten. No sama se, tein vesisolmun valmiiksi ja laskeuduttiin alas.

Paluumatka sujui nopeasti, mutta ihmeellisessä säässä. Tuuli loppui ja lämpötilat nousi speedoasteisiin. Järjettömän kuuma, mutta siitä huolimatta rakeita tuli silloin tällöin. Suoraan yläpuolella oli sininen taivas, joten rakeet ilmeisesti tulivat Guillaumetin päällä olevista pilvista, kilometrien päästä. Ihan hyvä ettei lähdetty sinne.

Lähestymismarssilla

10 km jälkeen polku vähän huononi

Laguna Sucia

Jäätikko murenee aurinkon paisteessa. Pitää aika miehekästä ääntä kun jää tippuu 400 metriä alemmas lampeen

Laguna Sucia, kuva 500 m korkeemmalta, bivipaikalta

Tällä kertaa bivipaikkana toimi mukava luola

Anu sai joululahjaksi pimeässä hohtavan Nalgenen

Ja taas lähestymistä

Noniin, reitin alussa

Hyvää maastoa short pitchaukseen

Yhden piissin ständit oli enenmmän säänto kuin poikkeus, tästä mä olin jopa vähän ylpeä

Ja taas klättringkiä

Topissa!

Eteläseinä putoaa Anun jalan alle, reilu kilometri alempana näkyy jäätikkö mistä mennään Niponinolle.

Ja tää kuva taas kyseiseltä jäätikoltä, Mojon Rojo on oikeanpuolimmainen nyppylä

Paluumatkalla keli kehittyy

Ja taas boulderhoppinkia, tällä kertaa epäonnistumisesta seuraa pikku penalty

Loppuun vielä pari taidekuvaa

Patagonia del 9, Guillaumet igen

2012-01-10T22:03:00.001+02:00

Tällä kertaa haikki Piedra Negraan ei tuntunu kovinkaan pahalta. No ei kai kun meillä ei ollut mitään kannettavaa. Siitä huolimatta me käveltiin hitaasti, niin hitaasti ettei väsytä.

Tultiin bivipaikalle hyvissä ajoin. Paikallinen vuoristo-opas sanoi, ettei Guillot oo kiivettävässä kunnossa. Viikkoja jatkunut lämmin keli oli sulattanut kaikki jäät reitiltä. Vaikea uskoa, ottaen huomioon meidän viime reissun parin päivän takaa. Amy Couloir saattaisi tuurilla olla kunnossa. Me päätettiin että käydään vilkaisemassa Amyä, ja jos se näyttää huonolta, kiivetään vierestä Brenner Ridge 6a+.

Syötiin, räkättiin kamat valmiiksi, syötiin lisää ja mentiin nukkumaan. Kaikki oli valmiina. Tällä kertaa me tehtäis tää niinku pitää.

Kello herätti yhdeltä yöllä. Primuksen Jetboil-kopiossa oli vedet valmiina ja pastapussi valmiina vieressä. Me oltiin paistettu kanapalojakin valmiiksi, jotka sitten vaan heitettiin sekaan. Jos jotain safkapuolesta ollaan opittu, ni se on aika pirun tärkeetä, että se ruoka maistuu. Mä oon joskus erehtynyt luottamaan kavereiden ruokavalintoihin, mikä tarkotti sitä, että Chamonix'ssa syötiin pelkkää ylikeitettyä makaronia.

Valmiiksi pakatut reput odotti teltan vieressä. Vaikka meillä oli repuissa ruokaa moninkertainen määrä, oli reput silti paljon kevyemmät kuin viimeksi. Tällä kertaa oli käyty tarkkaan läpi mitä reitillä oikeesti tarttee. Mitä käytettiin viimeksi, mitä ei. Olisko jotain tarvinnut mitä meillä ei viimeksi ollut mukana? Sauvat olis jyrkässä lumessa ollu kivat. Nehän voi jättää reitin alle.

Sauvakävely tuntui kevyeltä. Reppu tuntui kevyeltä. Nyt vedettiin light & fast. Mehän oltiin jätetty pois mm. punkkipihdit ja allergialääkkeet. Mä tiesin että nyt vedetään riskillä. Eihän sitä tiedä vaikka tulis punkkeja vastaan. Samoin nyt oli entistäkin tärkeämpää, etten mä syönyt reitillä porkkanaa tai omenaa sillä ne kutittaa ikävästi kurkkua.

Lähestyessä tuli kuuma. Eikä pelkästään huonon kunnon takia. Ilma oli 20 astetta lämpimämpää kuin viimeksi. Mitä järkeä kiivetä jotain sulanutta ränniä, nyt kun olisi täydellinen keli kiivetä vapaasti? Me päätettiin että unohdetaan Amy ja mennään suoraan Brenner Ridgelle. Siinä olis mukavasti kiivettävääkin, Amy kun on käytännössä kaksi kp:tä 60-asteista jäätä ja sitten ollaankin jo huippuharjanteella.

Meidän piti siirtyä vuoren toiselle puolelle Paso Guillaumetin kautta. Me tiedettiin mistä se suunnilleen meni, ei pitäis olla vaikeeta. ”Ei siinä tartte kiivetä ollenkaan” sanoi norjalaiset. Tää tuli jatkuvasti mieleen kun tein vaikeimpia vapaamuuveja mitä oon raudat jalassa tehny. Mä en ikinä tulis kiipeämään näitä muuveja alas, mutta mä olin silti vakuuttunut että me oltiin oikeessa paikassa. Tännehän meni lumessa jäljetkin. Aika vähän oltiin viime kerrasta opittu.

20 metrin pudotus tuli vastaan ja samalla selvisi ettei me oltu lähelläkään oikeaa paikkaa. Satoja metrejä kivimerta joka suuntaan, mutta eniten mua kiinnosti se miten mä pääsisin takaisin alas. Kaikki kivet oli irti joten en voinut edes jättää kamaa ja laskeutua. Pikku poikkaroinnin jälkeen selvisi sekin mihin ne lumessa näkyneet jäljet johtivat. Kiila ja tuoretta prusiknarua, en ollutkaan ensimmäinen urpo joka ei osaa suunnistaa.

Laskeuduin takaisin lumelle ja alettiin miettiä vaihtoehtoja. Kyllähän se reitti varmaan jostain löytyisi, mutta mulla alkoi huumorintaju loppua. Ensin pitäisi löytää vuoren toiselle puolelle, sitten reitin alku ja meidän tuurilla vedettäisin sielläkin vääriä halkeamia koko päivä. Toisaalta, me tunnettiin Comesaña-Fonrouge varsin hyvin, ja nyt olis vielä hyvin aikaa lähteä sitä kiipeämään.

Päätettiin siis taas vaihtaa reittiä. Tultiin nopeasti reitin alkuun, tai tarkemmin sanottuna laskeutumisreitin alkuun. Mehän ei koskaan kiivettykään reitin oikeaa alkua. Rännistä oli kuitenkin lumet ja jäät sulaneet, joten nykykunnossa se varmaan menis aika helposti.

No, ei muuta ku kiipeilykengät jalkaan. Kiipeily sujui nopeasti, aika iso ero viime kertaan verrattuna. Samaan aikaan vuoristo-opas alkoi kiivetä asiakkaan kanssa reitin oikeaa alkua.

Me kiivettiin ihan hyvää vauhtia, vuorotellen ohiteltiin toisiamme vuoristo-oppaan kanssa. Erona kuitenkin se, että vuoristo-opas linkkasi aina kaksi kp:tä yhteen, eikä laittanut ollenkaan varmistuksia. Mäkin päätin kokeilla. Ja tosiaan, kun ei laita kamaa, pystyy köydenpituuksia yhdistelemään ihan erilailla. Ei tuu köysikitkaa. Hauskinta oli kuitenkin huomata, ettei me viimeksi oltu reitillä ollenkaan. ”Ai voiko tuoltakin kiivetä” kyseli opas kun kiipesin kulman takana offaria. Hyvä puoli tässä oli kuitenkin se, että pystyttiin kiipeämään samaan aikaan kun ei oltu samassa rännissä. Kuitenkin kruksista eteenpäin pitäisi mennä samaa reittiä pitkin, joten annettiin suosiolla oppaalle tilaa. Tästä seurasi paitsi vuolasta kiittelyä, myös anteeksipyytelyä. Hehe, taisi olla eka kerta kun vuoristo-opas pyytelee multa anteeksi että se kiipeää hitaasti.

Opas roudasi varsin isoa räkkiä reitillä, mitä me vähän ihmeteltiin. Kaksi kolmosen kamua? ”Joo ne on asiakkaalle.” Opas siis laittoi vaikeisiin kohtiin metrin välein kamaa, jotta asiakas voisi vetää itsensä ylös. Ihan hyvää asiakaspalvelua.

Opas kiipesi kruksin ilman reppua, mikä vaikutti vähintäänkin hyvältä idealta. Köydenpituus oli negaa, joten reppu ei jäisi kiinni vaikka sen vetäisi ylös myöhemmin. Lisäksi itse kiipeäminen ilman reppua saattaisi olla jopa kivaa. Niinpä me päätettiin haulata molempien reput ja nauttia edes yhden kp:n verran hienosta kiipeilystä.

Ilman reppua, ja edelleen varsin fressinä kruksi tuntui naurettavan helpolta. Kerrankin sellaista kiipeilyä mitä me osataan. Seuraavaksi oli poikkari, jonka jälkeen 40-metrinen dihedraali johtaisi huippuharjanteelle. Vuoristo-opas teki ständin dihedraalin keskelle, mä taas tein ständin dihedraalin alkuun ja aattelin että kiipeän sen yhtenä kp:nä. Periaatteessa ihan kaunis ajatus, mutta kun viimein tulin seuraavalla ständille, mulla ei ollut jäljellä enää yhtään camua tai jatkoa. Onneksi topissa odotti neljän haan ankkurihässäkkä, muuten olis menny vaikeeksi.

Huippuharjanne oli helppoa kiipeilyä, ja pian oltiinkin toppilumella. Me oltiin otettu raudat ja kaksi hakkua toppia varten, mutta todellisuudessa lumi oli sulanut niin paljon, ettei siellä olisi tarttenut edes isoja kenkiä. Toisaalta, kun ne jääkengät oli tänne roudattu, niin kyllähän niitä sitten käytettiin. Jos ei muuhun niin ainakin ne näytti toppikuvissa hyviltä.

Guillaumetin toppi on siisti. Just sellanen terävä töppyrä mistä saa siistejä kuvia. Nyt ei ollut kiire mihinkään. Kun Joel ja Anders kertoi että ne oli topannu Guilloitin pari viikkoa aikasemmin täysin tyynessä t-paitakelissä, me ei uskottu. Nyt kelin puolesta suurin ongelma oli auringon kuumuus, Anu tais saada auringonpistoksen. Mullakin alko tulla huono olo ja päätettiin lähteä alas.

Matkalla alas törmättiin kanadalaistiimiin, joille opas oli neuvonut, että kannattaa ennemmin laskeutua Amy, se on suora linja ja köydet ei jää niin helposti kiinni. Sieltä taas on loivaa alamäkeä takaisin Paso Guillaumettiin, siis siihen mitä me ei aamulla löydetty. Opas oli meidän edellä, joten nyt siellä pitäis olla tuoreet jäljetkin.

Tultiin Amyn yläankkurille, ja tosiaan, alhaalla näkyi jalanjäljet. Eiku alas. Sen sijaan, että mä olisin laskeutunu jäiseen ränniin, oli vastassa sulaneen jään alta paljastunut mätä kivi. Aloin ymmärtää mitä opas tarkoitti sillä, että jäiden sulattua, reittiä ei pysty kiipeämään edes kesäkiipeilykengillä, ”because of the rotten rock.” Ja sitä se nimen omaan oli. Mätää kiveä. Ei sellaista normaalia irtokiveä, mistä voi nostaa yhden kiven pois, vaan koko rännin pohja oli yhtä löysää massaa.

Kun mun jalka osui ensimmäisen kerran seinään, heilui se skeida metrien matkalta. Yllättäen vain muutamia kiviä tippui alas eikä tässä vaiheessa siinä olisikaan vielä niin väliä vaikka koko paska valuisi alas. Mähän roikuin köydessä eikä kukaan ollu alapuolella.Mutta mitäs kun Anu laskeutuu? Mä oon silloin suoraan alapuolella ständissä. Amy on ehkä 1-1,5 metriä leveä, eikä siinä paljon väistellä jos kiviä tippuu.

”KÖYSI VAPAA, ETKÄ SITTEN TIPUTTELE NIITÄ KIVIÄ!!”

Anun laskeutumista oli jännä seurata. Anun oli pakko koskettaa sitä mätää seinää ja jos siitä lähtee kiviä tulemaan, sitä voi tulla 10 tai 1000 kiloa. Anu osasi kuitenkin tulla herkemmin kuin mä, eikä kiven kiveä tullut alas. Nättiä, enää köysi alas ja ollaan turvassa. Mä aloin vetää köyttä, mutta se, että köysi liikkui seinää vasten oli liikaa. Kiviä alkoi vyöryä seinää pitkin ja tippuvat kivet irrottivat lisää mätää kalliota.

Me roikuttiin ehkä 50 metriä alempana, muttei pystytty hirveesti tekemään mitään. Anulla oli pidempi slingi ja se painautui rännin oikeaan laitaan, jossa oli vähän suojaa. Mulla taas oli sen verran lyhyt slingi ettei siinä oikein päässyt mihinkään. Laitoin vasemman jalan vasenta seinämää vasten ja yritin painaa itseäni oikeaan laitaan, ainakin pää oli vähän suojassa. Painoin Anua seinää vasten, vaikka en mä oikein tiedä että kumpi siinä oikeesti suojasi kumpaa.

No, sitten niitä kiviä tuli. Enimmäkseen ne oli sellasia nyrkin kokoisia, suurimmat ehkä puolikkaan jalkapallon kokoisia. Vaikea sanoa paljonko niitä tuli, noin kottikärryllinen. Ehkä 100 kiloa? Joka tapauksessa ihan tarpeeksi. Ensimmäinen osui selkään, mutta reppu suojasi, sitten seuraava osui jalkaan. Tuntu kuin joku olis iskeny vasaralla nilkkaan. Mä olin varma että se oli murtunut, mutta en halunnu avata kiipeilykenkiä. Todennäköisesti en sais niitä enää takas jalkaan. Itkunsekaisen kiroilun jälkeen tajusin, ettei me oltu vieläkään saatu köyttä alas. Se ei ollut edes jäänyt mihinkään kiinni. Se riitti, että se vähän hieroi seinää kun vedettiin sitä alas.

Ei meillä kuitenkaan ollut hirveesti vaihtoehtoja. Köydet oli pakko saada alas. Vedettiin niin hitaasti kuin pystyttiin ja pian köysi tippui nätisti alas ilman kivivyöryä. Bivipaikalle oli kuitenkin vielä pitkä matka, ja vaikka pahin paikka oli ohitettu, oli mätää kivetä vielä yhden kp:n verran tarjolla.

Laskeuduttiin seuraavalle ständille kun ylhäältä alkoi kuulua ääniä. Ei hemmetti se kanadalaistiimi oli meidän perässä, ja ne tietysti oli tulossa samaan ränniin. Huudettiin kurkku suorana että painukaa nyt **ttuun täältä, mutta eihän ne mitään kuullu. Kanukkien köydet valuivat seinää pitkin alas. Kiviä alkoi tippua.

Mä ehdin laskeutua seuraavalle ständille, mikä oli mukavasti poissa rännistä, lumella. Anu taas oli edelleen vielä ylemmällä städillä mihin kivet tulivat suoraan. Huudettiin taas, mutta ei ne nyt selvästikään kuulleet. Parempi keskittyä siihen että Anu pääsee turvaan ennen kuin ne laskeutuu.

Myöhemmin selvisi, että ne oli kuulleet meidän huudot ja luulivat että me oltiin loukkaannuttu. Niinpä ne yritti tietysti mahdollisimman nopeasti tulla apuun.

Anu pääsi turvaan, eikä onneksi yhtään kiveäkään osunut, mutta nyt sääli alkoi olla kanadalaisten puolella. Nillähän oli edessä sama kuin meillä. Viimein laskeutuja näkyi ja päästiin jutteluetäisyydelle. Kanukit tajus homman nimen ja sai vedettyä itsensä takasin ständille. Köydet piti kuitenkin vetää vielä takasin ylös ja sehän tunnetusti irrottaa kiveä. No, ei auta. Mentiin niin suojaan kun pystyttiin ja huudettiin että sen ku vetää köydet. Kivet piti vekkulia ääntä kun ne suhahti pään vierestä, alle metrin päästä. Mitään ei kuitenkaan käynyt ja me jatkettiin lasketumista. Nyt olisi vielä 100 metriä 50 asteista lunta, joka jälkeen ollaan bergschrundin alapuolella ja siitä voiskin jo kävellä, siis jos jalka kestää.

Jalka kesti, lumi ei. Joka toinen askelma upotti vehkeisiin asti. Koko päivä oli ollut järjettömän kuuma ja lumi tietty yhtä hattaraa. Loppuen lopuksi ainoa tapa miten mä pystyin liikkumaan, oli vetää nelinkontin, sillain että kädet, monot ja polvet on samaan aikaan lumella. Silloin lumi kannatti ja mä pääsin liikkumaan.

Paso Guillaumetin ylitys oli tältä puolelta käsittämättömän helppo. Selkeää ränniä alas ja siitä poikkari samalla lumelle missä me oltiin aamulla ihmetelty. Me oltiin aamulla kiivetty ehkä 20 metriä harhaan, mutta siinä tilanteessa tätä selkeää linjaa oli jotenkin ihan mahdoton tajuta.

Länsipuolella lumi oli kovempaa. Mä kävin hakemassa reitin alusta meidän sauvat ja jääruuvit. Sitten oli vielä edessä paluu Piedra Negraan, eli jyrkkää lunta alas, mutta tällä kertaa me vedettiin ihan eri tahtia. Lumi oli pehmeää, mutta ei liian. Varsinkin sauvojen kanssa sitä pääsi nopeasti. Jos olis ollu vähän vielä pehmeempää, olis voinu vaikka liukua alas.

Tultiin teltalle just mukavasti ennen pimeää, kuitenkin kanukeista ei näkynyt jälkeäkään. Mä näin ne viimeksi kun hain sauvat ja silloin ne laskeutu viimeisiä köydenpituuksia Comesaña-Fonrougelta. Niiden pitäis olla ihan meidän perässä.

Aikaa kului, eikä otsalampuista näkynyt jälkeäkään vaikka oli jo täysin pimeää. Me alettiin oikeasti huolestua. Niillä ei ollut kuin yksi hakku, eikä sauvoja. Olisko ne ottanut lipat jyrkällä lumella ja tippunut alla olevaan kivikkoon? Hemmetti pitääkö niitä lähteä ettimään keskellä yötä? Hyvä kun tällä jalalla pystyy ees ite kävelemään.

Hetken päästä nähtiin pari hahmoa pimeässä. Huudeltiin kanadalaisille missä me oltiin että ne osais suunnistaa teltoille.

”Unohtuiko teiltä otsalamput vai mitä kävi???”

”On meillä otsalamput, mutta kun ne on tossa repun ylätaskussa ni ei jaksettu kaivaa.”

No niinpä tietysti.

Päivä oli ollut pitkä, mutta ei me oltu erityisen väsyneitä. Olis sitä voinut hyvin vielä 10 tuntia jatkaa. Siis jos olis pakko, ei sillain etteikö tässä oltu jo ihan tarpeeksi puuhasteltu. Enugeelejäkin oli jäljellä. Camelbakit oli juotu loppuun, mutta koska vettä sai sekä reitin alta, että topista, ei meillä mitään sen kummempaa nestehukkaa ollut. Siitä huolimatta vaaleanpunainen skumppa nousi kivasti päähän. Tarkoitus oli tarjota kanukeillekin, mutta pienen pohdinnan jälkeen mä olin vahvasti sitä mieltä että ehkä me vedetäänkin se vaan ite.

Niin ja se mun jalka. Mä olin jo kävellessä kattellut että mun jääkiipeilykenkä näyttää ikävästi paisuneelta. Todennäköisesti nilkka on niin turvoksissa ettei sillä enää kävellä kun adrenaliini lähtee verestä. Samoin mietin sitä, olisko se avomurtuma, jolloin mulla on koko kenkä yhtä soosia. Toisaalta olin kuitenkin kävelly just tunnin alamäkeen. Sitähän ei murtuneella jalalla tehdä. Vai olisinko mä niin kova jätkä että tekisin?

Noh, otin kengät jalasta, sitten sukat. Ei avomurtumaa, ei haavaa, eikä oikein mitään muutakaan jälkeä. Ei edes pientä mustelmaa. Anu katseli jalkaa ihmetellen.

”Oikeesti, tästäkö sä oot vikissy viimeiset pari tuntia?”

Tällä kertaa ajoissa liikenteeseen

Matkalla Comesaña-Fonrougelle, Anun alapuolelle näkyvä lumiliuska vie Paso Guillaumettiin

Patukkatauko

Team Canada

Anu liekeissä, mennään samaa tahtia ku vuoristo-opas

Siisti poikkari, viimeksi otettiin kuva toisesta suunnasta. Hauska yksityiskohta, molemmat kuvat on vastavaloon.

Pitkä dihedraali

Patiksessa myös haat on light & fast

Anu dihedraalin lopussa

Toppiharjanteella, Amy Couloir toppaa Anun taakse

Maisemia ja viikon kuva-arvoitus, miksi lammet on erivärisiä

Siis nämä, toinen on selvästi sininen ja toinen turkoosi

Harjanteen vikat muuvit, seuraavaksi lumelle

Lumen olis pystyny helposti kiertämään oikealta

Topissa!

Tällä kertaa oli aikaa kuvailla.

Kun köydet oli jumiutuneet kaksi kertaa, päätettiin loppu harjanne kiivetä alas

Alppikiipeilyä auringonpaisteessa. Paisti paistuu, muttei ota kipinää.

Amy Couloir

Amyn alla oleva bergschrund

Matkalla Paso Guillaumetiin, Brenner Ridge on oikealla näkyvä harjanne

Takaisin teltalla! Pastaa ja vaaleapunaista skumppaa

Guillaumet, Mermoz, Fitz Roy (vas - oik)

Patagonia del 8, tillbaka till byn

2012-01-08T18:04:00.000+02:00

Harmitti. Ja ihan isolla V:llä. Mä en oo kauheen hyvä häviäjä enkä oo tottunu pakittamaan. Varsinkaan reitiltä jota topo suosittelee ”perfect choice for a first climb in the area.”

Jos meillä vaan olis ollut topo. Tai oltais lähdetty aikaisemmin liikkeelle. Tai oltais kiivetty Guillot. Jos vaan halkeamat ei olis ollut jäässä. Tai meillä olis ees ollu kevyemmät reput...

Vaikka homma tuntu kusevan vähän joka osa-alueella, yritin selitellä itselleni, että jos edes joku näistä olis menny oikein, me oltais hyvinkin voitu topittaa. No, jos jotain hyvää pakeista pitää hakea, niin ainakin niistä voi oppia jotain. Silloin kun kaikki tuntuu sujuvan, tulee harvemmin mietittyä, olisiko homman voinut hoitaa jotenkin järkevämmin.

Uutta yritystä ei kuitenkaan tehnyt mieli edes miettiä. Lähinnä teki mieli polttaa kamat ja lähteä takaisin Pichilemuun surffaamaan. Siellä ei lähde henki vaikka ei osaiskaan. Ainakaan jos malttaa pysyä siinä rannalla missä turistit käy iltauinnilla.

Kuitenkin me päätettiin jättää kamat Piedra Negraan, sillä vielä typerämpää olis kantaa ne takasin El Chalteniiin. Eiköhän tässä kuitenkin vielä jotain kiivetä ja jos kamat jätetään tänne, niin onpahan ainakin kevyempi haikki takaisin kylään. Ja toisaalta, mikä vieläkin tärkeämpää, ens kerralla lähestyminen ei oo yhtä raskas.

Itse asiassa kun asiaa rupesi enemmänkin miettimään, ei ne jäiset halkeamat tai topottomuus olleet muita kuin hyviä tekosyitä. Okei, oltais me varmaan topattu jos olis ollut topo mukana tai paremmat olosuhteet, mutta toppia tai ei, musta tuntu että tää peli oli hävitty jo ennen ku edes noustiin teltasta.

Ensinnäkin se haikki. Se oli aliarvioitu sekä pituuden, ajan että raskauden osalta, ja lopputulos oli se, että mä olin ihan loppu jo kun päästiin bivipaikalle. Toinen virhe oli se, ettei me syöty kunnolla. Me vedettiin pastat illalla kl 18, mutta todennäköisesti nukahdin vasta joskus 23 aikoihin. Oli ihan hemmetisti järkeä pyöriä sängyssä nälissään. Ne reittieväät oli taas oma lukunsa, neljä 25 g myslipatukkaa ja kaksi enugeeliä? Oikeesti, mähän syön normaalisti enemmän kun katon jakson Family Guyta.

Seuraavana aamuna herättiin hostellista ja katsottiin säät. Uusi sääikkuna oli ikävästi tulossa. Jos meinattiin ehtiä siihen, pitäisi lähteä takaisin vuorille jo seuraavana aamuna. Arvatkaapa paljonko kiinnosti.

Grillilihalla on hyvä lohduttautua

Joel, Anders & Anu

Meikä sai vähän silmää paikallisilta

Hyvää keliä tulossa, takas vuorille

Patagonia del 7, Guillaumet lite närmare

2012-01-06T03:16:00.000+02:00

Tiedättekö kun joskus kiipeily kulkee vähän niinkuin itsestään. Muuvit tuntuu helpoilta, kaikki piissit on pommeja, on hyvä vauhti päällä. On vähän niinku flow päällä.

Sitten taas joskus on sellasta kiipeilyä, jolloin kiipeilystä ei vaan yksinkertaisesti tunnu tulevan yhtään mitään. Muuvit on liian raskaita, kamaa ei saa mihinkään, reppu painaa ja koko ajan ollaan tekemässä kuolemaa. Nämä tunnelmat ovat tyypillisesti jo lähestymiseltä.

Mun alppikiipeilykokemukset on pääsääntöisesti tätä jälkimmäistä osastoa, ja mulla oli vahvasti sellanen olo, että Guillaumet jatkaisi samaa osastoa.

Guillaumetille muuten lähestytään varsin alppihenkisesti, eli taksilla. Toisin sanoen, ensin taksilla Rio Electricolle, siitä 6 km haikki leirintäalue Piedra del Frailesiin ja siitä taas parin kilometrin ja 1000 korkeusmetrin kävely bivipaikalle eli Piedra Negraan. Tästä sitten on vielä se Blåmannenin haikkia vastaava lähestyminen itse reitin alkuun.

Koskapa polku kulkee leirintäalueen läpi, on omistaja keksinyt, että sehän on kätevä tapa rahastaa turisteja. Toisin sanoen, jos leiriydyt Frailesissa, se maksaa 50 pesoa (7,5 €), jos taas kävelet vaan paikan läpi, se maksaakin 75 pesoa. Aika reilua.

Me oltiin kuitenkin vähän aateltu ettei maksettaisi, ei sitä kukaan muukaan kiipeilijä ollut maksanut. ”Otatte vaan siitä toisen polun, joka kiertää leirintäalueen”

No, me oltiin haikattu se 6 km ja nähtiin leirintäalue. Vähän pakkia ja pikkupolkua pitkin metsään. Hetken päästä polku johti kuitenkin aukiolle, josta leirintäalue näkyi taas, samoin se, että joku pullukka tuli ovesta ulos ja lähti kävelemään suoraan meidän suuntaan. Fuck! Meillä oli kuitenkin parin sadan metrin etumatka, joten lähdettiin saman tien puskemaan jotain polkua pitkin ylämäkeen. Hetken päästä polku loppui ja oltiin eksyksissä. Yritettiin tehdä poikkaria pusikossa, kuitenkin niin ettei tultaisi enää aukiolle, josta se tankki näki meidät.

Metsä vaihtui jyrkkään kivikkoon ja aateltiin että ollaan turvassa. Paskan marjat. Se leirintäalueen punkero oli oikeesti päättänyt että meiltä otetaan rahat ja puski perässä ylämäkeen. No ihan sama, meikän kunnolla tollaset ihraperseet ei kauaa perässä pysy. Ei ku takas ylämäkeen ja vauhti päälle. ”***tu mä hapotan sen”, niinku Kelso sano Dolomiiteillä.

No eipä paljon hapotettu, viiden minuutin sisällä oli omat reidet tukossa ja yksi leirialueen omistaja jutteluetäisyydellä.

Siihen ei paljon iloiset ”Holat” sun muut ”No hablo inglesit” auttanut, pian oltiin matkalla takaisin leirintäalueelle jossa siis piti ”rekisteröityä” eli maksaa se 2 x 75 rahaa että saatiin jatkaa matkaa. Tekis mieli sanoa, että otti päähän, mut oikeesti, se pullukka ansaitsi joka peson. Ei meinaan tullu ihan helpolla.

Pari tuntia myöhemmin oltiin Piedra Negrassa. Vastaan tuli pariskunta, joka oli juuri ottanut pakit Amyltä, joka siis on helpoin reitti Guillaumetille. Oli kuulemma liian huono keli. Ja olihan se. Lunta satoi, tuuli ja mulla oli kaikki vaatteet päällä mitä olin mukaan ottanu. Silti olin ihan jäässä, ja mikäli keli jatkuisi samanlaisena, ei vuorelle ollut asiaa. No, tulipahan ainakin bivipaikka nähtyä jos ei muuta. Vedettiin pastat naamaan ja mentiin nukkumaan.

Kl 4 tuuli repi telttaa ja oli kylmä. Liian kylmä kiivetä. Kuitenkin lumisade oli jo loppunut ja taivas kirkas, ehkä tästä vielä tulisikin hyvä päivä? Päätettiin nousta, syödä aamupala ja katsella vähän tilanteen kehittymistä. Sitä tilanteen kehittymistä sitten ihmeteltiinkin kolme tuntia ja kl 7 aloitettiin lähestyminen. Guillottia (Amyn viereistä ränniä) ajatellen oltiin jo myöhässä, sillä itäseinä on auringossa jo kl 6 ja lumi pehmenee. Toisaalta, länsiseinän kallioreittejä ajatellen oltiin ihan hyvissä ajoin liikkeellä. Topon mukaan haikki Piedra Negrasta reitin alkuun on tunti, mutta mä oon aika vahvasti eri mieltä. Tai pitäis vissiin harrastaa tätä lumessa kävelyä ihan tosissaan, että topojen ajat olis mitenkään järkeviä.

Päätettiin siis vaihtaa reittiä Comesaña-Fonrougeen 6b+. Kolme tuntia myöhemmin oltiin reitin juurella, tai niin ainakin luultiin. Topot oli luonnollisesti unohdettu telttaan, mutta miten vaikeeta sen reitin löytäminen nyt voi olla. Mulla ei tässä vaiheessa tullut mieleen, että Guillaumet on kuitenkin lähes Prestenin kokoinen töppyrä, eikä mulla tulis mieleenkään lähteä Prestenille ilman topoa kiipeämään yhtään mitään.

Sama se. Askeleet johti halkemaan juureen joten siitä se reitti meni. Mä muistelin että alussa piti olla jotain kolmosen ränniä, joten lähdin kiipeämään kovilla kengillä. Parin metrin jälkeen oli pakko vaihtaa kiipeilykengät jalkaan. Reitti oli yksinkertaisesti liian jyrkkää ja vaikeaa.

No eipä se kiipeilykengillä mennyt yhtään sen paremmin. Edellisen päivän lumisade tarkoitti tietysti sitä, että joka rako, missä lumi saattaisi pysyä, oli sitten lumen peitossa. Teknosin eteenpäin, mutta jotenkin musta alkoi tuntua että ollaan vähän off route. Anu ehdotti viereistä linjaa, joka näytti helpommalta. Joo olihan sen helpompi, mutta sinne taas ei saanut kamaa.

Homma eteni, mutta aivan liian hitaasti. Jalat oli välillä polvia myöten lumessa. Tuntui turhalta yrittää kuivata kenkiä, ne olis kuitenkin läpimärät heti seuraavan muuvin jälkeen. Toisaalta mun mankkapussikin putosi jo ekalla kp:lla joten milläs kuivaat. Se oli kyllä vähän harmi, mä olin sen pussin ite tehnyt ja se oli kevyt. Ainoa light & fast varuste mitä mä omistin.

No, enpä mä mankalla olis mitään tehnytkään. Jammit oli joko lunta tai jäätä vasten. Jopa hanskat kädessä oli kylmä. Erityisesti jäässä oleva chimney oli kiva kiivetä kitkakengillä. Mun isot kengät luonnollisesti roikkui nyt valjaissa ja raudat painoi persettä vasten. Mun muistaakseni topossa ei ollut mitään mainintaa chimneystä, mutta koska yksi fiksattu ankkuri oli jo tullut vastaan, me oltiin salettiin reitillä. Mä olin jo yhden itkunsekaisen poikkarin tehnyt siinä toivossa että viereinen ränni olis helpompi, ainoastaan todetakseni, että ennen poikkaria olinkin ollut vain parin metrin päässä seuraavasta ständistä.

Tunnit kuluivat, metrit vähän hitaammin. Ankkureita tuli silloin tällöin vastaan, joten kyllä me reitillä oltiin, ainakin jossain reitillä. Ongelma olikin juuri se että periaatteessa mistä vaan pääsi ylös, jostain se vaan oli vähän vaikeempaa kuin toisaalta. Mä olisin ihan mielelläni lukenut toposta, että mikä on se helpoin linja.

Yhden offarin jälkeen tajuttiin, että me oltiin selvästi kierretty yksi jyrkempi köydenpituus mikä saattoi hyvinkin olla kruksi. Ja kruksin jälkeen piti tehdä poikkari dihedraaliin! Ja kyllä, edessä näkyi selvä poikkari. Kiipesin poikkaria mitä aluksi pystyi hyvin varmistamaan, mutta käsiotteet ja jalkaotteet tuntuivat loittonevan entisestään. Seinä oli negaa ja mulla ei enää jalat yltänyt hyllylle. Anulla olis varmaan kivaa tulla perässä. Ei, ei, ei... tän piti olla helppo kp! Pari metriä alempana meni toinen hylly, ehkä sitä pitkin pääsisi dihedraaliin?

Tällä kertaa poikkari oli helpompi, mutta siihen ei oikein saanut piissejä. Hyllyllä oli pari senttiä lunta ja se vietti ikävästi alaspäin. Anu ei ikinä tulis tätä perässä isoilla kengillä. Niin, Anu tosiaan kiipesi jääkiipeilykengät jalassa, reppu kun muutenkin oli ihan tarpeeksi painava.

Pääsin viimein dihedraaliin ja totesin ettei taideta olla reitillä. Dihedraalin piti olla vitosen kiipeilyä, mutta vaikka olis kuinka kovat greidit, nyt oltiin jossain ihan muualla. Pakitin poikkarin takaisin Anun luo ja tajuttiin että Anullahan oli puhelimessa kuva reitistä. Siitä selvisi nopeasti, että ainakin reitin alku oli kiivetty ihan omia linjoja. Samoin poikkari tehtiin yksi kp liian aikaisin, eli meidän piti nyt olla kruksin alla. Mutta missä se hemmetin jyrkkä halkeama oli? Vieressä näkyi vain dihedraali, jonka pohjalla oleva halkeama näytti olevan ummesssa. Tässä vaiheessa topo olisi ollut kätevä, koska siinä sanotaan varsin selvästi: ”...steep 25 m long dihedral which is the crux”

Pienen ihmettelyn jälkeen menin takaisin dihedraaliin ja löytyihän sieltä lopulta se halkeamakin. Tässä vaiheessa olin niin väsynyt etten edes yrittänyt kiivetä vapaasti. Haukkarit kramppaili kun vetelin piisseistä. Pari pakollista vapaamuuvia tuntui ylivoimaisilta, varmaan jotain vitosen muuveja. Siitä huolimatta ne oli nyt liikaa, mä en ollut hirveesti syönyt, eikä mulla toisaalta ollut hirveesti ruokaakaan. Neljä myslipatukkaa ja pari energiageeliä. Tän piti olla nopee keikka.

Anu jumaroi kp:n suosiolla ja viimein päästiin oikean poikkarin kimppuun. Se oli itse asiassa siistiä nelosen kiipeilyä, eikä seuraava dihedraalikaan näyttänyt pahalta, siis muuten kuin että se oli täysin jäässä. Lisäksi dihedraali oli jo varjossa, mikä tarkoitti sitä, että lämpötila oli saman tien pakkasen puolella. Toisaalta, tää oli vika varsinainen kp, tän jälkeen olis enää toppiharjanne, minkä pitäisi olla helppoa kiipeilyä. Pitäis ja pitäis, koko päivähän tässä on kiivetty ”helppoa”.

Kiipesin muutaman metrin ja kädet meni saman tien tunnottomiksi. Aloin olla fyysisesti ja henkisesti aika finaalissa. Anu kysyi että mitä me tehdään. Mä sanoin että me kuollaan tänne. Tää ei ollut ensimmäinen kerta kun sanoin sen, mutta tällä kertaa olin enemmän tosissani.

”Jaa, no siinä tapauksessa me lähdetään alas.”

Ja olihan Anulla ihan hyvä pointti. Jos haluttiin alas valoisassa, niin se tarkoitti että lähdetään saman tien alas. Toisaalta, me saatettaisiin tuurilla päästä valoisassa toppiin, (siis jos pysyttäisiin reitillä) mutta se taas tarkoittaisi että koko seinä pitäisi laskeutua pimeässä. Sekin oltiin jo opittu, että Patagoniassa jää köydet jumiin aina, joten siihen kannattaa ihan oikeasti varata pari tuntia aikaa. Mitä enemmän asiaa mietti, oli pakit ainoa järkevä ratkaisu.

Niin paljon kuin tekikin mieli toppiin, vielä vähemmän sitä halusi tilastoihin. Hyvät pakit on parempi kuin tylsä toppaus.Niin varmaan, kaikkea sitä yrittää selittää itselleen ettei vituttaisi niin paljoa. Kuitenkin, jos mä olisin tiennyt että tässä oli edessä vielä 7 tunniksi äksöniä, olisin varmaan vähän enemmän keskittynyt siihen että päästään elävänä pois seinältä kuin siihen onko pakit siisti juttu vai ei.

Kolme ja puoli tuntia ja liian monta jumiutunutta köyttä myöhemmin oltiin viimein taas lumella. Aurinko oli juuri laskemassa ja iskettiin saman tien otsalamput päälle. Jos me oltais jatkettu kiipeilyä, oltais nyt ehkä topissa. Ehkä ei. Joka tapauksessa mä olin aika tyytyväinen et oltiin siellä missä oltiin. Edessä oli kuitenkin vielä 50 asteista lunta, mikä piti kiivetä alas. Tässä vaiheessa voitaneen paljastaa, että tää oli eka kerta kun Anu kiipesi jyrkkää lunta, tai oli ylipäätään alppikiipeilyn kanssa missään tekemisissä. Hyvä mesta treenata jyrkällä liikkumista. No tulipahan ainakin kerralla reilusti metrejä jos ei mitään muuta.

Jos lähestyminen oli päivänvalossa vähän sekavaa, ei se pimeässä ollut yhtään sen helpompaa. Meillä oli kunnon valonheitin, millä näki 100 metrin päähän, gps ja jalanjäljet joita seurata, ja silti oli koko ajan vähän hakusessa minne pitäisi mennä.

Puoli kahden aikaan tultiin takasin teltalle. Sveitsiläisten piti lähteä näihin aikoihin kiipeämään, mutta nekin oli lähteny keliä pakoon. Mun ylipainava untuvatäytteinen makuualusta tuntui hyvältä, mutta luulen että uni olis saattanut tulla muutenkin.

Rio Electrico

Lähestymispolulla

Anu ja hassu puu

Piedra del Frailes, polku kulkee puron vasemmalla puolella. Turha muuten kuvitella että ylämäki loppuu tohon horisonttiin.

300 m korkeammalla, 2/3 osaa jäljellä, reidet tykkää

Patagoniassa kelit vaihtuu nopsaan

Vuoret usvan peitossa, vasemman puolimmainen on Guillaumet

Piedra Negra

Lauri opetti että goretakki pitää laittaa untsan päälle, pitää paremmin tuulta.

Sveitsiläiset nauttii kelistä

Lähestymisen alku

Lumi jyrkkenee

Sitten vähän irtokiveä

Vähän ylempänä

Lähestyminen on jyrkimmillään 50 asteista lunta

Anu ja Skimbaaja-lasit

Reitin alku, tai niin me ainakin luultiin

Pari kp:ta korkeammalla

Urpoilua hyvissä maisemissa

Hienoja halkeamiakin löytyi, tässäkään ei tosin olla reitillä

Vaihteeksi taas reitilllä

Kruksi kp

Anu testailee jääkenkien kitkaominaisuuksia

Me ollaan hävitty tää peli

Kauas on pitkä matka

Takaisin lumella auringon laskiessa

Ja sitä lunta sitten riittikin muutama tunti

Patagonia del 6, Guillaumet

2012-01-01T21:42:00.000+02:00

Pari ensimmäistä päivää meni keliä ihmetellessä. Vuorille ei ollut asiaa, itse asiassa me ei oltu edes nähty Fitz Royta. Töppyrät oli pilvien peitossa ja tuuli nostatti hiekkaa ilmaan mikä sitten tunkeutui joka paikkaan. Tuulta vasten oli hauska nojailla ja aika nopeasti tuli selväksi miksi Patagoniassa laskeudutaan usein yhdellä köydellä ja silloinkin niin että köysi on vyyhdättynä mukana.

Patagonian tuuli on jotain sellaista, mitä ei oikein pysty tajuamaan ennen kuin sen on kokenut. Kyllähän mä tiesin että täällä tuulee, mutta että koko ajan. Tässä kelissä ei olisi saanut edes telttaa kasaan, ja me oltiin 15 km päässä pelipaikoilta, El Chaltenin kylässä. Ja mä en todellakaan halunnut olla siellä ”where the magic happends”.

Pienen odottelun jälkeen mieli kuitenkin muuttui ja mäkeen oli päästävä. Ihan sama vaikka tulis pakit, turha sitä on kylässä ihmetellä millasta se olis. Ennemmin sitä käy kokeilee, tuleepahan selväksi mikä on homman nimi.

Säätiedotus lupasi pientä sääikkunaa, joka ei kuitenkaan ollut erityisen hyvä. Kuitenkin, jos Patiksessa haluaa kiivetä, pitää joskus kiivetä vähän huonommassakin kelissä. Toinen vaihtoehto on ottaa reilusti lomaa, ja kiivetä silloin kun on oikeesti hyvää keliä.

Cerro Torren topissa oli -18 astetta, ja ottaen huomioon, että Guillaumetin toppi on 500 m alempana, oli vähän sellainen olo että sielläkin saattaisi olla ihan rapsakka keli.

Amerikkalainen alppistara istui sohvalla ja totesi ettei keli ole tarpeeksi hyvä. Helppo sanoa jos viettää kylässä viisi kuukautta.

Meillä oli siis tarkoitus kiivetä Guillaumet 2575 m, mikä on tunnettu hienosta topista. Reitiksi oltiin ajateltu Guillottia, mikä on neljä kp:tä mikstaa jonka jälkeen ollaan toppiharjanteella, mikä taas on 3 kp:tä helppoa kaltsia, pienellä vitosen halkeamakruksilla varustettuna. Tästä taas siirrytään 30 asteen lumiharjanteelle, josta on vielä 100 metriä toppiin.

Kuitenkin, paljon tärkeämpää kuin reitin kruksi, oli lähestyminen, sekä reitin kokonaispituus. Jokainen varmaan ymmärtää että se on vähän eri hommaa kiivetä pari kp:tä mikstaa jos pohjille on vedetty kilometrin verran jyrkkää lunta. Tai mahdollisesti vielä 12 km haikki kylästä.

El Chaltenissa usein kiivetäänkin niin, että ensimmäisenä päivänä viedään kamat ylös vuorten lähelle bivipaikalle. Siitä on sitten vielä 1-3 tunnin ja 600 korkeusmetrin lähestyminen itse reitille. Vertailun vuoksi, matka vastaa aika hyvin Blåmannenin lähestymistä. Seuraavana yönä sitten lähdetään kiipeämään. Lähestyminen kannattaa tehdä kovalla lumella (eli yöllä) ja (kallio)kiipeily taas auringonpaisteessa. Sitten teltalle tai lumiluolaan taas yöksi ja seuraavana päivänä lähdetään takaisin laaksoon, ellei jostain syystä ole pitkä sääikkuna ja ruokaa päiviksi. Seuraavalla kerralla sääikkunan tullessa onkin helppo lähestyminen bivipaikalle, sillä teltta, makuualustat, kiipeilykamat sun muut on jo valmiiksi paikan päällä.

”Ostakaa kevyimmät kamat mihin rahkeet riittää” neuvoi Olli. Sampsa neuvoi palelemaan. Kaiken kaikkiaan kaikki Patagonian kävijät tuntuivat olevan sitä mieltä että light & fast on homman nimi.

Meidän reput oli kaikkea muuta kuin light & fast. Anun reppuun tungettiin kaikki rautakama. Siitä huolimatta mun 85 litrainen reppu painoi liikaa, eikä sinne edes mahtunut kaikki kamat, punkkukin jäi matkasta.

Vaikka Piedra Negran bivipaikalle piti olla suht helppo haikki, herättiin silti aikaisin. Syötiin aamupala ja lähdettiin ulos. Hostellin työntekijä katseli ulos ikkunasta, ”Too many clouds, I think it's bad”.

Patagonia del 5, Ruta 40

2011-12-30T01:04:00.000+02:00

Tulivuoresta tulleen tuhkan vaikutukset tulivat vähän viiveellä. Aluksi ihmisten hengityssuojaimet naurattivat, mutta parin päivän jälkeen alkoi kaduttaa ettei itse sellaisia käytetty. Nenä ja keuhkot tukossa, oireet muistutti pahaa siitepölyallergiaa. Autot oli tuhkan peitossa, eikä ulkona oikein tehnyt mieli liikkua. Tietysti sisällä hostellissa oli parempi ilma, vaikka jostain syystä järjettömän kuuma. Tai ei mitenkään ”jostain syystä” vaan tasan siitä että ulkona oli se +30 astetta, ja hostellissa joka huoneessa sellainen kaasulla toimiva lämmitin, joka puski liekkiä vaikka kuinka pienelle käänsi. Pyysin omistajaa sammuttamaan lämmittimen, mutta sitähän ei tietenkään voinut sammuttaa. Sen sijaan vinkiksi annettiin ikkunan avaaminen. No, ikkuna avattiin ja yön jälkeen oli sänky tuhkan peitossa.

Tässä välissä muuten hyvä kikka helteessä nukkumiseen: kun kastelee lakanat ennen nukkumaan menoa (vedellä), niin pystyy nukkumaan hyvin kuumassakin. Märät lakanat jäähdyttää mukavasti..

Joka tapauksesssa alkoi olla aika vaihtaa maisemaa. El Chalteniin oli matkaa vielä joku 1400 km ja sinne pääsi kahdella tavalla; joko otetaan 28 tunnin bussimatka Calafateen, jossa taas otetaan toinen bussi El Chalteniin, tai sitten lähdetään tunnetulle turistireitille nimeltä ”Ruta 40” . No ei se niin tunnettu ollut että mä olisin siitä kuullut, mutta kyllä sitä joka matkatoimisto hehkutti. Turistireitissä oli kuitenkin se hyvä puoli, että se kulki suoraan El Chalteniin, ja hintaan sisältyi hostelliyöt sekä matkan varrella, että El Chaltenissa.

Eräs kiipeilijä tosin varoitti, että kyseistä turistireittiä käyttää nimen omaan ainoastaan tyhmät turistit. Kukaan täysjärkinen ei lähtisi kahdeksi päiväksi ajamaan pientä hiekkatietä kälyisessä bussissa, jossa ei ole edes vessaa.

No, oli vessaa tai ei, meille se oli nopein, helpoin ja halvin tapa päästä El Chalteniin.

Itse asiassa bussi oli ihan ok, oli vessakin, jossa tosin ei saanut käydä paskalla. Taukoja pidetttin sopivasti ja mukava matkanjohtaja hauskuutti huonolla englannilla. 2 x 12 tunnin bussinmatka pienellä hiekkatiellä oli just niin siistiä kuin se vain voi olla.

Matkan edetessä myös tuuli yltyi. Kusella käydessä sai olla tarkkanna mihin suuntaan tähtää, kyse ei ollut pelkästään siitä, ettei kannattanut kusta vastatuuleen, vaan katsoa vähän oliko porukaa jossain kauempana tuulen alla.

Kun El Chalteniin oli enää 500 km matkaa, ei tehnyt enää mieli mennä ulos. Aurinko paistoi ja lämpötila oli vieläkin jotain 20 astetta, mutta tuulessa ei pystynyt olemaan oikein hetkeäkään ilman lämmintä takkia. Tuuli repi bussia hiekkatien laidasta toiseen, ja etelämerikkalainen bussikuski alkoi kikattamaan aina kun tuuli nappasi kiinni.. Mulle jäi epäselväksi että oliko tää normaalia vai ei. Joka tapauksessa oli vaikea keskittyä Family Guyhin.

60 km ennen El Chaltenia loppui auringonpaiste. Bussikuskit veti goretakit päälle ja vuorten ympärillä pyörivät mustat pilvet tekivät selväksi että loman luonne oli muuttumassa. Mieleen tuli First Ascentista tuttu kommentti: ”the worst weather on the planet”. Bussi pysähtyi hostellin eteen ja me hypättiin ulos vesisateeseen. Koko Etelä-Amerikka on ollut yhtä auringonpaistetta ja tää on salettiin ainoa paikka 1000 kilometrin säteellä missä on takuuvarmasti huonot kelit.

Miksi ihmeessä me edes tultiin tänne?

Bariloche, tassa kohtaa oli viimeksi hieno vuoristomaisema

Autot tuhkassa

Myos Argentiina on katolilainen maa

Ja aborttikannanottoja oli sitten seinat taynna

Sairaalaa unohtamatta

Myos tyttorakkautta mainostettiin, jostain syysta vastaavia miessymboileilla varustettuja versioita ei ollut seinilla.

Anun taidekuva numerokyltista

El Chaltenista ei kuulemma saa oikein lahetysevaita, joten ostettiin Barilochesta valmiiksi

Ruta 40 alkamassa, "Nalle puh" -aiheiset 80 litran pussukat oli katevia kamojen kuljetuksessa

Ja tata maisemaa sitten riitti

Reissun jonkinlainen antikliimaksi, matkanjohtaja kaivoi bussista tiemerkin, jotta turistit voivat kuvat kuinka he ovat kuuluisalla reitilla.

Puolessa valissa bussi vaihtui vessattomaan ja matkanjohtaja jai pois matkasta

Maisemassa ei onneksi suuria muutoksia tapahtunut

Anu tutustuu Patagonian tuuleen

Pissatauko

Taidekuva vessan kaytavasta

Taa oli mahtava, leirintaalue keskelle eramaata

Samasta talosta sai myos pizzaa ja voileipia

Sellaista eramaata ei olekaan, etteiko pokeria saataisi toimitettua

El Chalten lahestyy, ja keli vetaa umpeen

El Chalten

Patagonia del 4, Frey

2011-12-19T14:24:00.001+02:00

Neljän tunnin haikin jälkeen oltiin Freyn majalla, mistä sai kylmää kaljaa. Oli aika jees 30 asteen helteessä. Iskettin teltta pystyyn ja käytiin majalla ihmettelemässä topoja. Edellinen painos oli myyty loppuun, ja uusi painos tuli luonnollisesti heti sen jälkeen kun oli lähdetty mäkeen. No, majalla oli kopsut joista otettiin kuvat. Itse asiassa Pataclimbistakin löytyy topo, joskin paperiversio on tietysti kätevämpi.
Freyn kiipeilyä verrataan usein El Chaltenin mäkiin. Erotuksena on helpommat ja lyhyemmät lähestymiset, ei jäätikköä, lämpimämpi ja parempi keli (ei sadetta tai tuulta), ja asuminenkin Barilochen hostelleissa on halvempaa kuin El Chaltenissa.

Bariloche on siis lähin kaupunki, josta pääsee bussilla lähestymispolun juurelle. Siitä taas on 10 km haikki ylös majalle, mistä saa sitä kylmää kaljaa. Saa sieltä vissiin ruokaakin. On vessat ja systeemit. Voihan siellä tarvittaessa vaikka bivittää, jos ei jaksa kantaa telttaa ylös. Meillä oli teltan lisäksi aika paljon muutakin kamaa. Ei mitään turhaa, mutta molempien rinkat oli silti aika turvoksissa. Tai turhaa ja turhaa, kait sen vinkun olis voinu jättää pois, mutta musta se on aika sama että painaako se rinkka 23 vai 24 kiloa. Enimmäkseen siellä kuitenkin oli sitä kiipeilyrojua.

Polku Freyn majalle on myös suosittu trekkauspolku, mikä tarkoitti sitä, että lähestymisellä riitti sauvakävelijöitä. Tätä mä en oo aikasemmin tajunnutkaan, mutta jos ei kiipeä, vaan ainoastaan kävelee kävelyn ilosta, niin sitä voi ottaa kaikenlaista kivaa mukaan. Yksi aussimimmi oli roudannut erilaisia kosteusvoiteita, mm kasvoille erillinen päivävoide ja yövoide. Oli salettiin kiinteä iho. Olis kantanu samat rinkat ku meillä ni olis kiinteä persekin.

No, takas aiheeseen. Usein homma tuntuu menevän niin, että ensin sitä lähdetään El Chalteniin yrkkäämään Fitz Royta tai jotain, ja sitten kun hermot menee huonoon keliin, lähdetään Freylle jossa sitten varsinaisesti kiivetäänkin jotain.

Paikasta tuli ensimmäiseksi mieleen Dolomiitit ja Lofootit sillä erotuksella, että topit täällä on oikeasti teräviä, eikä mitään jalkapallokentän kokoisia sorakasoja kuten Dolomiiteilla. Myös runsas hakojen käyttö tuo mieleen Dolomiitit. Itse kiipeily ja halkeamat tuovat taas mieleen Lofootit. Kivenlaatu Freyllä on parempaa kuin Dolomiiteilla, mutta ei yhtä hyvää kuin Lofooteilla.

Mä en oo lukenut paikasta yhtään esittelyä, joissa ei olisi mainittu greidien kovuudesta. Omalla kohdalla se tarkoitti sitä että sain vetää piisseistä vitosen halkeamareiteillä. Jouduin myös turvautumaan voimasanoihin, joita käsittääkseni ainoastaan Fat-O käyttää.

Kovista greideistä huolimatta paikka on vähän turhankin siisti, mutta myös tässä paratiisissa on pari käärmettä. Ensinnäkin siellä on paarmoja. Joo, onhan niitä Lofooteillakin, ja itkeminen paarmoista on aika neitimäistä, mutta niihin menee oikeesti hermot. Itse kiivetessä ne ei häiritse, mutta muuten, varsinkin lähestymisillä niitä pörrää jatkuvasti ympärillä. Toinen ongelma oli kuumuus, ”hyvä keli” voi olla liiankin hyvää, ja ainakin itse aloin pikkuhiljaa kaivata niitä kuuluisia Patagonian tuulia. Suurempi ongelma oli kuitenkin tulivuoresta tuleva tuhka, mikä tarkoitti sitä, että välillä kiipeily oli kuin pilven sisässä, paitsi, että maisema olikin tuhkan peitossa. Kiivetessä tuhka ei haitannut, mutta telttapaikalla oli kaikki paikat pölyn peitossa. Ei varsinaisesti astmaatikoille suositeltavaa.

Telttapaikalla tutustuttiin saksalaiseen jamppaan, joka oli jo kolmatta kertaa Freyllä kiipeämässä. Myös El Chalten oli tuttu, mutta Freyn kelit ja homman helppous veti enemmän puoleensa. Myös eräs jenkki oli sitä mieltä, ettei aio El Chalteniin lähteä kiipeämään, vaikka ajallisesti olisi siihen hyvät mahdollisuudet.

Niin, miksi sitten edes mennä El Chalteniin jos Freyllä on kaikki niin hyvin? No, varmaan samasta syystä kun kiivetään Trango Towerilla vaikka Yossessa paistaa aurinko. Freyn kiipeilyn suurin ongelma on nimen omaan se, että se ei ole badass.

Lähestymispolun alku

Taidekuva puusta

Ekat töppyrät näkyy jo!

Lähestymispolun loppupuolella, 10 km ja 700 korkeusmetriä myöhemmin. Ilman paarmoja ja rinkkaa varmaan ihan kiva trekkausreitti.

Freyn maja!

Josta saa kaljaa! Mä en tajua miten ne saa pidettyä ne kylminä

Anu ja joku Freyn klassikkoreitti

Lisää halkeamaa (c) Anu

Sama paikka, mutta kiipeilijän näkökulmasta

Anu Freyn topissa, on muuten terävämpi toppi kuin mitä kuva antaa ymmärtää

Laskeutumisreitillä, taustalla alueen korkein töppyrä Aguja Principal 2405 m

Köydet jumissa neljättä kertaa, Anun vuoro lähteä hakemaan

Viereinen töppyrä, Frey taustalla

Anu leveän halkeaman kimpussa

Vielä vikat fistaukset

Ei tääkään toppi huono ollu

Lähesrtymispolku Principalille, matkalla näki ihan houkuttelevia töppäreitä

c) Anu

Pikku tiiseri Fat-O:lle

Boulderjätkiä unohtamatta

Toinen “Boulder with a view”

Lähestymisen vikat metrit. Tuli tässäkin 600 korkeusmetriä noustua

Anu offaripitchin alla

Tässä ollaan jo vähän korkeemmalla

Principalin toppi

Anu ottaa topissa panoraamakuvaa

Ja itse kuva

Paluumatkalla ihmetellään harmaata lunta

Lunta ja tuhkaa

Taidekuva joen mutkasta, Frey taustalla

Pakollinen “Principal ja lampi” -combo

Taiteilijan näkemys aiheesta

Home sweet home

Maistui se huurteinen alastulonkin jälkeen

Haikin jälkeen jalat tuhkassa. Toisaalta toi raja vois selittyä silläkin että mulla oli gorekalvolliset lenkkarit jalassa. Ne ei ihan kauheesti hengitä.

Patagonia del 3, Söderut

2011-12-17T05:50:00.000+02:00

Kun Anu muutti Santiagoon mä aattelin että sehän on kätevää kun Patagonia on siinä vieressä. Fitz Royn töppyröihin on kuitenkin matkaa yli 2000 km, ja jos tarkkoja ollaan, ei ne edes ole Chilessä, vaan Argentiinassa. Yhtä kätevää on asua Helsingissä kun Dolomiitit on siinä vieressä.

Onneksi Chilessä pääsee paikasta toiseen aika helposti. Lentokoneet tietysti lentää, ainakin silloin kun tulivuoret on hiljaa, mutta silloin jää paljon näkemättä. Lisäksi lentokoneissa on ikävästi rajoituksia kantamusten kanssa. Tässä vaiheessa voitaneen paljastaa, että ylimääräistä gearia on syksyn aikana pikkuhiljaa kuskattu Chileen Anun työkavereiden sun muiden kuriirien laukuissa.

Lentokoneiden lisäksi on muitakin liikkumismuotoja. Busseilla pääsee hyvin pidempiä matkoja, ne on samaa osastoa kuin Thaimaassa, vähemmistötarjoilijaa myöten. Niitäkin on luonnollisesti useampaa mallia. ”Semicama” tarkoittaa sitä, että penkin saa takakenoon vähän samalla lailla kuin lentokoneessa. ”Cama” taas tarkoittaa sitä, että penkit on selkeästi isompia, ja ne menee lähes vaakatasoon. Jos ottaa yöbussin, kannattaa sijoittaa muutama peso hyvään penkkiin.

Lyhyemmät matkat sujuu helpoiten taksilla. Niitäkin on erilaisia. Keltamustat on ns. perinteisiä takseja, jotka menee sinne minne käsketään. Kuitenkin paljon halvemmalla pääsee, kun ottaa collectivo-taksin (valkoinen taksikyltti katolla). Nää on käteviä, ne periaatteessa kulkee tiettyä linjaa pitkin, vähän niinku bussit Helsingissä, ottaa väkeä kyytiin sen mitä mahtuu. Vaikka ne periaatteessa kulkeekin tiettyjä reittejä pitkin, niin ainakin meidän kohdalla ne on heittäneet tasan sinne minne ollaan haluttu. Hinta on vähän yli puolet halvempi verrattuna perinteiseen taksiin.

Pichilemun pysäkillä, harmi että huomasin vasta lähtiessä että nää järjestää seksitoureja

Bussia odotellessa ehtii päivittää Haukkaria

Anulla oli vaikeuksia saada tavaroita selkään, vanhempi pariskunta katsoi tilannetta huolestuneesti jolloin sanoin että parempi olis saada kamat liikkumaan, mullakin oli nimittäin jonkin verran kannettavaa. Mies vastasi: "This is a vacation, not an army!"

Yöbussin odottelua, sitten onkin enää yksi vaihto ja ollaan Argentiinassa

Deeku bivittää San fernandon yössä

Argentiinan puut on vähän harmaampia

Chilen tulivuori Puyehue puski tuhkat Argentinan puolelle

Bariloche! Jostain syystä toisissa kaupungeissa viihtyy ja toisissa ei. Täällä tuli saman tien sellanen olo ettei ole enää kiire mihinkään.

Jotenkin tuli San Francisco mieleen.

iPhone tai vastaava vekotin on kätevä karttojen kopiointiin

Barilochen kiipeilykerholla on ihan prameet tilat

Päivän kulttuuriannos, Patagonia-museo

Tarkoitus oli laajentaa kulttuurikierrosta paikalliseen kiipeilykauppaan, mutta Pedrot oli lähteneet siestan viettoon

Anu lohduttautuu punaviinijäätelöllä

Patagonia del 2, Pichilemu

2011-12-12T06:49:00.000+02:00

Chilen surffipääkaupunki. Niin ainakin joka kadunkulmassa lukee. Pichilemua on muutenkin hehkutettu vähän joka paikassa, ja kieltämättä ensinäky on aikamoinen. Rauhallista pikkukaupunkia ympäröi hiekkaranta, johon murtuvat aallot kuuluvat hotellihuoneeseen saakka. Rannalta löytyy useita surffivuokraamoita, mutta jotenkin mua alkoi epäilyttää. Missä kaikki projätkät on?

Jos oikeasti puhutaan yhdestä Etelä-Amerikan parhaasta surffipaikasta, voisi kuvitella, että siellä on muutama Pedrokin vedessä. Nyt ranta-aalloissa polskutteli alle kymmenen aloittelijaa, jotka yrittivät epätoivoisesti saada puolen metrin aaltoja kiinni. Eikä kyse ollut pelkästään aaltojen koosta tai surffaajien taidoista, vaan siitä, että aallot olivat yksinkertaisesti huonoja. Ne olivat hitaita, murtuivat miten sattuu, eivät pysyneet muodossa pitkään jne. Samaa paskaa mitä Poriin tulee kun tuulee 15 m/s.

Ensimmäisen päivän jälkeen olin vakuuttunut siitä että tässä kusi jokin muukin kuin mun surffitaidot. Netistä löytyi tietoa paikasta hieman molempiin suuntiin. Osassa hehkutettiin, toisissa sanottiin suoraan että paikka on ”for super-beginners”. Lopulta selvisi, että varsinainen laatusurffaus on ihan eri rannalla, n.7 km päässä. Siellä taas ei ollut surffivuokraamoita tai mitään muutakaan, kivikkoinen ranta ja isoja aaltoja. Vaikka mä periaattessa tykkään kun on vähän do or die-meininki, sain ihan tarpeeksi kun katselin parempien surffaajien taistelua rantakivikossa. Mutta niille jotka osaa, paikan nimi on Punta de Lobos ja paikan päälle pääsee helposti ottamalla taksin kylästä.

Pichilemun kylä oli Santiagon jälkeen mahtava paikka, ja olisi sitä vaikkei surffaus kiinnostaisikaan. Hiekkarantaa ja aurinkoa ilman englantilaisia turisteja tai tulipallonpyörittelijöitä. Vaikea olla tykkäämättä.

Hotellin sisäänkäynti. Nettivarausta tehdessä mainittiin että ainostaan yksi huone on jäljellä, joten kannattaa kiirehtiä! Käsittääkseni olimme ainoat asukkaat koko paikassa.

No väliäkö sillä kun etupihalta avautuu tälläinen maisema

Pichilemu

Surffivuokraamo

Pantomiimisurffaajat

Paskaa aaltoa

Punta de Lobos

Pedro rantakivikossa

Sinne meni

Kyllä niitä jotkut sai kiinnikin

Score!

Anu ja aalto

Anu ja kangaskauppa

Anu ja pirtelöbaari

Kaupunkinäkymää

Lähiötaidetta

Myös Chilessä pidetään kadunvarsilla penkkejä

Pepsin huippuvuosista on aikaa

Tää oli kyllä niin läppä. Viimeksi tilasin pihvin kanssa salaatin ja valitsin kurkkusalaatin, jolloin salaatti oli tasan sitä kurkkua. Noh, tällä kertaa pistin pesoja haisemaan ja tilasin hieman kalliimman version, johon kuului kuvassa näkyvä "salaattimix"

Pisco sour! Chilen kansallisjuoma. Tätä löytyy joka ravintolasta, joskin muuhun hintatasoon nähden niin kallista että kannattaa hakea iso pullo lähimarketista.

Päivän kulttuuriannos, paikalliset kulkueessa

Käsittääkseni tässä juhlittiin neitsyt Mariaa, Chilehän on vahvasti katolilainen maa. Pappien puhetta tykitettiin suht kuuluvasti auton katolta.

Kulkueen lopussa Pedrot kansallistamineissa

Patagonia del 1, Santiago

2011-12-08T23:47:00.000+02:00

Reissun ensimmäinen pysähdyspaikka oli Santiago, Chilen pääkaupunki. Kaupungissa ratkottiin kiipeilyn Chilen mestaruus samana päivänä kuin saavuin paikalle. Olis ollut kiva itsekin osallistua, mutta karsinnat oli jo edellisenä päivänä. Kisat ei kuitenkaan ollut se pääsyy pysähtyä Santiagoon, vaan hakea Anu kyytiin. Sehän on olllut täällä koko syksyn tahkoamassa ulkomaista päivärahaa. No joo, ei se hotellin uima-allaskaan ollut kauheen ikävä 30 tunnin lentomatkan jälkeen.

Mä en hirveästi isoista kaupungeista tykkää, ja Santiago on 6 miljoonan asukkaan kanssa aika iso. Paikasta toiseen pääseminen kestää, vaikkei se metron ja bussin yhdistäminen nyt niin kauheasti eroa Helsingissä liikkumisesta. Muutama mielenkiintoinen havainto jäi kuitenkin mieleen.

Ensinnäkin chileläiset on kääpiöitä. Mä oon pitäny Anua aika tappina, mutta Anukin on melkein päätä pidempi näitä. Täydessä metrossa sitä tuntee olevansa iso, mutta jostain syystä mun huikea 180 senttinen vartaloni ei ole se miksi päät kääntyvät kaduilla, metrossa, tai oikeastaan ihan missä vaan. Jostain syystä mun parrassa on jotain ihmeellistä, ja sitä sitten tuijotetaan ja osoitellaan sormilla. Kahden päivän jälkeen mä aloin ymmärtää hyvin jotain filmitähtiä. On meinaan aika perseestä kävellä kaduilla kun jokainen vastaan tuleva silmäpari tuijottaa epäuskoisen näköisenä takaisin.

Jotain hyvää kuitenkin:

-Santiagossa aurinko paistaa. Ja on lämmintä. Tää oli enemmän kuin tervetullutta Ruotsin syksyn jälkeen.

-Ruoka on törkeen hyvää, ja varsinkin liha halpaa. Kaljakaan ei paljoa maksa.

-Santiagossa on ostoskeskus, mikä on erikoistunut ns. extreme-lajeihin. Kiipeilykamaa, maastopyöriä, surffausta, skeittausta jne jne.. keskellä ostaria on vielä n. 20 metrinen kiipeilyseinä, jossa siis järjestettiin kiipeilykisat.

-Chileläiset tervehtivät toisiaan poskisuudelmalla, paitsi miehet, jotka kättelevät. Ollaan kuitenkin Etelä-Amerikassa, jossa vallitsee hieman macho-kulttuuri ja miesten väliseen pussailuun ei suhtauduta yhtä suopeasti kuin vaikkapa Helsingissä. Anun mukaan poskisuudelmassa ei varsinaisesti anneta pusua poskelle, vaan enemmänkin pussataan ilmaan. Omien kokemuksieni mukaan, chileläiset naiset ottavat kyllä ihan kunnolla kontaktia.

-Ihmiset on mukavia, vaikka ne on pieniä.

Ja kuvia:

Santiago

Hissillä mäen päälle. Täähän on alppikiipeilyssä tyypillinen lähestymismuoto.

Hääpukukauppa, oma suosikki on vasemman alakulman joulukuusimalli

Santiagon puistoista löytyy paitsi kymmeniä toisiaan nuolevia rakastavaisia, myös ilmaisia kuntolaitteita.

Chileläiset olutmerkit on vielä hakusessa, mutta onneksi jopa pizzerissa on mahdollisuus maistella eri merkkejä ennen tilausta.

Mallsport, maailman pähein ostari.

Kiipeilykisat

Ostarin seinä pieksee aika monta kaupallista kiipeilyseinää. Vasemmalla seinällä pyöri samaan aikaan aloittelijoiden yläköysisarja.

Katossa menee vielä seikkailurata.

Ääriliikkeiden aatelia, Speedokauppa.

Aaltokone

IKSUkin voisi kentien laajentaa tähän suuntaan, kuinka paljon tollanen systeemi voi maksaa? Tuskin enempää kuin niiden 3D-golfhässäkkä

Skeittiparkki

Purjeveneiden testinurkkaus

Tää on oikeesti hyvä! Lapset voi iskea muovipalloihin siksi aikaa kun vanhemmat käy ostamassa uutta alamäkipyörää.

No on tässä alppikiipeilyssä puolensa

DIY Handbagage

2011-12-02T00:03:00.000+02:00

Jos on tarkoitus lentää kiipeilykohteeseen, joutuu ainakin hieman elämään lentoyhtiöiden sääntöjen mukaan. Kilot tulee vastaan vaikka kuinka olis kaikki takit päällä ja taskut täynnä sukkia. Tämä taas koskee tietysti ainoastaan köyhiä, sillä kyllähän rahalla saa lisäkiloja, tai jopa ylimääräisen laukun.

Koska mulla ei oo rahaa, eikä intoa kantaa ylimääräistä laukkua, tuli järkevimmäksi vaihtoehdoksi tehdä käsimatkatavaralaukku, joka olisi mahdollisimman iso (20x40x55) mutta toisaalta mahdollisimman kevyt ja mahdollisimman pieneen tilaan menevä.

Laukku on helpoin tehdä ompelemalla se suoraan oikean kokoisen laukun päälle

Tadaa! tilavuutta laukussa on n. 40 litraa, ja ilman kantoremmejä painoa 188g. Pakkautuukin melkein nyrkkiin. Kestävä kangas ja mun laatuompeleet kestää helposti sen 100kg, joten tollahan kantaa ihan mitä vaan.

Tää idea tuli vasta loppumetreillä, mutta kannattaa tietysti ottaa mahdollisimman pieni läppäri, ja mahdollisimman iso läppärilaukku. Taustalla näkyy vanha laukku, uuteen laukkuun menee läppärin lisäksi mukavasti sälää. Käsittääkseni sama koskee myös kamerapuolta, eli pokkari mukaan, ja sille iso kameralaukku :)

Novemberdraget 2011

2011-11-29T16:14:00.000+02:00

Boulderkisat kinkkuboulder-hengessä. Täähän on sellaista kivaa mistä ei oikein voi olla tykkäämättä. Ei vaikka kuinka vihaisi boulderointia.

Tällä kertaa oli myös B-finaaliin hieman panostettu. Ruokapuoli oli hoidettu siten, että jo ilmoittautumisen yhteydessä sai tilata pizzaa, joka sitten toimitettiin suoraan juhlapaikalle. Aika kätevä systeemi. Lisäksi järjestäjien puolesta oli tarjolla naposteltavaa ja juomista.

Ainoa pieni vastoinkäyminen koettiin kun sauna kieltäytyi lämpenemästä. Eipä sekään tainnut muita kun mua harmittaa.

Hermostunutta ihmettelyä ennen torven soittoa

Tänä vuonna ei ollut kuin reilut 60 kisaajaa, mutta sekin oli ihan riittävästi täyttämään iksun kiipeilyseinän.

Pari pakollista kiipeilykuvaa

Team Luleå oli varustautunut asiaan kuuluvilla paidoilla

Fjodden mantteli sai keskittymään

Jonas ja Jimmy saivat samat pisteet karsinnoissa ja pääsivät finaaliin.

Hampusta ei haittaa vaikka finaalipaikka jäi väliin.

Finaali!

Tuomaroinnista vastasi Linus ja Magnus

Team Luleå kannustamassa kavereita

My personal hero. Urban on niitä harvoja jätkiä, joiden ei tarvitse osallistua kisoihin todistaakseen olevansa vahvin.

Lovisa sai toiseksi parhaat pisteet sekä karsinnoissa että finaalissa.

Jimmy veti samaan kuin Adam, mutta tällä kertaa se ei riittänyt voittoon.

Adam veti potin kotiin karsintojen erotuksella.

Best of the best: Jonas, Jimmy, Adam, Linn, Lovisa ja Åsa

Linn flashasi ainoana naisten finaalireitin ja sai palkinnoksi padin. Terveiset muuten Sundsvalliin, hoitakaa sinne teidän kisoihin tänä vuonna kunnon palkinnot. Jotain joka liittyis kiipeilyyn olis kiva.

Hyvät rallit! Myös järjestäjät ovat tyytyväisiä.

Tulokset: Adam Evanne	H	90
Jimmy Sundin	H	84
Jonas Wiklund	H	84
Oscar Björkquist	H	82
Robin Bouleu	H	75
Robin Forsberg	H	75
Markus Isaksson	H	73
Erik Burström	H	72
Johan Hasslow	H	72
Patrik Landberg	H	72
Hampus Perhamn	H	69
Per Burström	H	61
Robert Jacobsson	H	61
Alfred Sahlen	H	60
Ru Zarin	H	59
Kalle Narfström	H	55
Denis Brezhniv	H	53
Johannes Svensson	H	52
Laban Berglund	H	52
Olof Rydberg	H	52
Fredrik Lönn	H	51
Klas Fahlgren	H	51
Lars Skalman	H	51
Petter Forsmark	H	51
Johan Reinhold	H	45
Johan Norén	H	44
Kuba Elstner	H	43
Jonas Lindh Morén	H	41
Viktor Holmkvist	H	40
Jonas Pelli	H	38
William Rosenbaum	H	38
Fredrik Zeising	H	35
Emil Jansson	H	34
Johan Nilsson	H	34
Robert Eriksson	H	34
Pjere Persson	H	33
Emil Arvidsson	H	32
Anton Eriksson	H	30
Mikael Samuelsson	H	27
Markus Carlborg	H	23
Per Lundstöm	H	23
Johan Vinroth	H	19
Nippe Flemström	H	14
Bobby Isaksson	H
Rickard Storm	H

Linn Björ	D	58
Lovisa Hedberg Nilsson	D	53
Åsa Björkman	D	44
Jenny Johansson	D	36
Petra Rantatalo	D	27
Maria Pelli	D	24
Emma Lundström	D	15
Elenor Brunnsell	D	14
Sophie Forsberg	D	12
Emmy Lindgren	D	5
Lisa Rantatalo	D	2
Maria Hägglund	D	1
Clara Rantatalo	D

Blöta Kalsonger

2011-11-20T22:06:00.002+02:00

Noniin, tän jutun julkaiseminen Sloupin keskustelun jälkeen näyttää jopa kornimmalta kuin Joonaksen ja krapulaisten tyttöjen kiipeilypäivä Perskalliolla. Kuitenkin, koska mä nyt kiipesin tän reitin ennen Sloupin kädenvääntöä, niin aattelin että ehkäpä tästä nyt voisi jotain kirjottaa.

Eli pari kuukautta sitten, edellisen kallionsuojelusession lomassa huomasin vieressä menevän ohuen halkeaman, jolla oli mittaa jopa enemmän kuin Våt Drömillä. Tämä taas johtuu siitä, että viisto halkeama tekee huomaamatta poikkaria 15 metriä.

Seuraavana viikonloppuna olin sitten yksin Lilla Väggenillä, teknoreleet repussa. Iskin V-haan fleikin taakse ankkuriksi, ja lähdin kiipeämään. Alkuun ei saanut oikein mitään parempaa, mutta aattelin että rakentelen sitä ständiä sitten kun on sellasia piissejä jotka oikeasti pitää. Hetken päästä hyviä piissejä taas sai, mutta ne ei tuntunut kestävän vetoa ylöspäin, enkä muutenkaan halunnut uhrata kauhean montaa piissiä ankkuriin. Yksi 0,75# camu oli hyvä, kesti vetoa ylöspäin. Siihen siansorkka ja ständi oli valmis. Ja olihan siellä edelleen se mun laatuhaka backuppina.

Seuraavat metrit oli helppoa kauhomista, kivaa C1-kiipeilyä, joka olis ollut vielä mukavampaa jos kallio olisi ollut kuiva. Nyt valumavedet pitivät huolen siitä että olin läpimärkä, vaikka olin kiivennyt vasta viisi metriä. No, pikkuhiljaa meno vaikeutui ja peckerit tulivat mukaan kuvioihin.

Kiipeily oli just sopivan jännää. Tai ehkä pikkusen liian, koska huomasin että aloin jossain vaiheessa jäätymään kun liikkuminen hidastui. Mielenkiinto kuitenkin pysyi hyvin yllä kun yritti laskea että kuinka pitkälle uskaltaa puskea vikan kunnon varmistuksen päälle. Jos toi, toi, toi ja toi rippaa niin onko se vielä ok? Seinä on kuitekin vähän negaa. No, kohta saan allun fleikin taakse, joka salettiiin kestää, siis jos fleikki kestää.

Mun nousu oli kestäny jo neljä tuntia, vaikka en ollu ku vasta puolessa välissä. Enimmäkseen hitaus johtui siitä, että mun piti jatkuvasti back-cleanata peckereitä. Moneen koloon meni tasan se peckeri, eikä mitään muuta.

Märät vaatten ja kylmä ilma piti huolen siitä että käsistä alkoi tunto lähteä. Mä en kuitenkaan halunnut laskeutua ennen kuin saan sellasen piissin mikä oikeasti pysyy seinässä. Ei mua varsinaisesti se laskeutuminen pelottanut, vaan tuleva jumarointi. Fleikkiä seurasi huono #0 C3, huonompi knifeblade, #1 peckeri ja viimein pommi ball-nut! Siistiä! Iskin siasorkan ball-nutin sulkkariin ja lähdin saman tien alas. Sen verran paha perushorkka oli päällä, että alkoi olla kiire. Mä en myöskään halunnut tasapainottaa ball-nuttia minkään paskan peckerin kanssa.

Mulla oli autossa kuivia vaatteita, mutta sinne oli vielä pitkä matka. Heitin teknorojut maahan ja lähdin saman tien juoksemaan autolle, pakko saada kroppa lämpimäksi. Nuotiopaikalla oli onneksi muitakin, nythän olikin se Blåbergets träff ja Stora väggenillä oli kuulemma ollut enemmänkin väkeä. Tommyn ja Johanin kanssa istuttiin iltaan nuotion ääressä, ja viime vuosista viisastuneena kävin hakemassa omat kaljat.

Seuraavana aamuna olin taas Lilla väggenillä, tällä kertaa kuivat vaatteet päälle. Tai no, olihan mulla viimeksikin kuivat vaatteet ennen ku lähdin kiipeämään... Jumarointikamat oli jääny kotiin, mutta tip-lock ja ATC-guide -yhdistelmä toimi hyvin. Aurinko oli alkanut paistaa, ja mä olin vakuuttunut että edellisen päivän umpikuja (niin joo, ei ne märät vaatteet ollu ainoa syy laskeutumiseen...) olisi auringonpaisteessa helposti ratkaistavissa.

Ja niinhän se olikin, yllättäen tein seuraavan muuvin kauas sivulle, ja melkein metrin alaspäin. Keskellä sileää seinää oli kolo, mihin sai ison peckerin. Siitä ylöspäin oli taas vähän heikompaa piissien kannalta, mutta kolme jänskää peckerimuuvia johtivat hyvään halkeamaan johon pikku tärinässä sitten tungin camuja parinkymmenen sentin välein.

Vaikka hyvää kamaa oli kerrankin alla ja paljon, oli edessä taas pieni peckerihelvetti. Täytyy kyllä sanoa, että huonotkin peckerit tuntuu aika paljon paremmilta silloin kun oikeesti voi pudota. Ja toisaalta, silloin kun ei saa pudota, ei mikään tunnu riittävän.

No, viimein oltiin topissa, ja oli kyllä aika voittaja olo. Vähän jotain samaa fiilistä kuin Rännänin topissa, Se että pystyy ylittämään itsensä henkisellä tasolla on vaan niin paljon hienompaa kuin joku onnistunut tiukka muuvi.

Reitin putsaaminen laskeutumalla ei ollut ihan helppoa, johtuen poikkarista. Toisalta mulla oli ankkuri edelleen siellä alhaalla, ja pystyin siitä vetämään itseni aina seuraavalle piissille. Vähän samalla tavalla kun jatkoja putsataan negalta reitiltä. Kun otin vikan piissin ennen ankkuria irti, otin taas pikku heilurin ankkuria vasten. Tai niin luulin. Kallio alkoi vilistää silmissä kun kiihtyvällä vauhtilla lensin kalliota pitkin sivuttaissuunnassa. Selkä kohti menosuuntaa, luonnollisesti.

Mun laatuankkuri, sekä se back-up haka oli molemmat lähteny irti, ja tilannehan oli siis se, ettei se laskeutumisankkuri ollut mun päällä, vaan 15 metriä mun oikealla puolella, mikä taas epäsuorasti johti 30 metrin pikku keinuun. Joka taas tuntui aika paljon ikävämmältä, kuin miltä se nyt kuuulostaa.

Kyllähän mä tajusin että kohta lyödään seinää vasten ja kovaa, siinä kun ei valitettavasti ollu 30 metriä vapaata keinumistilaa. Yritin kääntää kropan niin että saisin jalat vastaan ennen kun osuu. Ja kyllä mä niitä jalkoja vähän vastaan sainkin, mutta sain silti hyvän muistutuksen siitä että kyllä se kivi on aika pirun kovaa.

Noh, eipähän tarttenu enää ankkuria putsata.

Reitin nimeksi tuli "Blöta kalsonger", mikä ei kerro ainoastaan reitin märkyydestä. Se, että kiipeilyyn sai kulumaan yli kymmenen tuntia kertonee osaltaan myöskin jostain. Enimmäkseen tietty siitä että pitäis ehkä teknota vähän useammin... No, mutta oli se ihan tiukka linja. Vaikeutta reitillä, (jos on hemmetisti peckereitä, ballnutsit ja kaikki C3:set,) on jotain A2+/A3 tasoa. Iso räkki on siis pakollinen ja mä luulen että reitti ei olis ollut mahdollinenkaan ilman perckereita. Kolot oli monesti sen verran pieniä ettei niihin edes rurpit menny. Vaikka jos ihan tunteettomasti tilannetta katsotaan, ei niitä "only body weight" piissejä ollut koskaan enempää kuin neljä peräkkäin. Kuitenkin ne fleikkien takana olevat "pommit" kamat oli myöskin vähän arveluttavia, johtuen kiven laadusta. Henkisesti huomattavasti vaikeampi kuin esim Heart of Stone A3+, jonka vaarallisuus taas tulee siitä että se on niin matalalla. Samoin kun The sky is cryin' A3. Mun reitillä taas oli tilaa pannutella. Eli vaikka periaatteessa olisin sitä mieltä että A2+ voisi olla ihan ok greidi, oli se kokemuksena ihan eri planeetalta kuin yksikään A2+ mitä mä oon kiivenny. Olkoot siis A2+/A3, mitä se ikinä tarkoittaakaan.

Blöta Kalsonger

Kuvasta näkyy myös aika hyvin mihin heiluri pysähtyi

Enkä edes kastunu kokonaan

Novemberdraget teaser

2011-11-11T20:22:00.000+02:00

Kisat lähestyy, tällä kertaa on jopa saunalla varustettu B-finaali!

Köyden keskikohdan merkitseminen

2011-11-02T22:55:00.002+02:00

Nonniin, nyt olisi luvassa jotain historiallista, eli Haukkarin ensimmäinen vierailija-bloggaus! Seuraava niksi on Pauli "Gynther" Salmisen käsialaa.

* * *

Köyden keskikohdan merkitseminen helpottaa köyden käsittelyä ja nopeuttaa toimintaa esimerkiksi laskeutuessa ja näin ollen tekee köysitoiminnasta turvallisempaa. Keskikohdan voi merkitä kahdella tavalla, erityisellä köyden merkitsemiseen tarkoitetulla merkintätussilla tai kirkkailla langanpätkillä. Tussimerkintään verrattuna merkkaamiseen käytetyt langat on helpompi havaita kuluneesta tai tummasta köydestä. Langat myös näkee paremmin hämärässä tai otsalampun valossa. Toisin kuin tussimerkinnät, langat voi myöhemmin poistaa tai niitä voi siirtää, jos köyttä esimerkiksi lyhennetään toisesta päästä ja keskikohdan paikka muuttuu.

Tarvikkeet:
Kirkasta apunarua (samaa materiaalia kuin kiipeilyköysi), neula, pujotin narun laittamiseen neulansilmään, sakset

Kuva 1 Kirkasta apunarua (samaa materiaalia kuin kiipeilyköysi), neula, pujotin narun laittamiseen neulansilmään, sakset.
Aloita merkkaaminen irroittamalla apunarusta noin kymmenen senttiä pitkiä säiekimppuja jotka mahtuvat neulansilmästä. Etsi köyden tarkka keskikohta.

Kuva 2 Pujota neula ja merkkausnaru köyden manttelin säikeiden alta. Älä pujota ytimen läpi, koska se estää mahdollisen ytimen ja manttelin välisen liikkeen.

Kuva 3 Pujota merkkausnarua neulalla hieman siksakkia ja mielellään hieman köyden pituussuuntaan. Tällöin merkkausnaru pysyy parhaiten paikoillaan.

Kuva 4 Laita köyteen 3-5 merkintänarua. Jätä narujen väliin hieman välimatkaa niin köysi luistaa hyvin varmistuslaitteen lävitse.

Kuva 5 Katkaise langat sopivan mittaiseksi ja merkintä on valmis.

Kuva 6 Keskikohta on helppo havaita.

Kuva 7 Hämärässä langat on helppo havaita verrattuna tussimerkintään. Tämä merkintä toimii hyvin myös puoliköysissä ja tarvittaessa myös staattisessa köydessä, kuten haulausköydessä.

Pauli Salminen 3.8.2011

Googledocs och mental förberedning

2011-10-31T22:12:00.005+02:00

Niille jotka eivät tiedä mikä googledocs on, niin sehän on sellainen netissä säilytettävä tiedosto, yleensä exceltaulukko, jota pääsee kaikki reissuun lähtijät muokkaamaan. Isompia reissuja ajattellen googledocs on aika kätevä tapa hoitaa yhteydenpitoa reissuun lähtijöiden kesken. Sinne kirjoitetaan ylös kuka ottaa mitäkin mukaan, mitä tarttee ostaa, mistä löytyy topot, linkit reissukertomuksiin ja fiilistelyvideoihin jne jne. Toisin sanoen, kaikki mahdollinen tieto, mitä reitille tai reissuun lähtiessä pitää ottaa huomioon, löytyy yhdestä paikasta. Aika kätevää.

Vaikka docsit onkin näppärä tapa hoitaa käytännön asioita, on sen suurempi anti nimen omaan henkisellä puolella. Kun päivittäin kelailee minkalaisissa olosuhteissa sitä tullaan kiipeämään, ja on mahdollisimman realistinen käsitys siitä mitä kiipeily tulee olemaan, on paikanpäällä huomattavasti vahvempi. Ja nimen omaan henkisesti vahvempi. 24 tuntia kiipeilyä ei oo niin paha, jos etukäteen jo tietää että sen verran siinä menee. Sen sijaan 24 tuntia kiipeilyä voi tuntua aika pirun raskaalta, jos kuvittelee että reitti menee kymmenessä tunnissa.

Reissukertomukset on hyvä tapa saada jonkinlainen käsitys siitä miltä reitti tulee tuntumaan. Vaikeinta onkin saada selville, että minkälaisessa kunnossa kertomuksen kirjoittaja on ollut. Jokainen varmaan ymmärtää että esim kommetti "kiivettiin reitti lepopäivänä tyttöystävän kanssa" voi tarkoittaa oikeastaan ihan mitä vaan, riippuen vähän siitä onko kommentin takana viime vuonna kiipeilyn aloittanut Erkki Keravalta, vai Tommy Caldwell.

Tietysti jos joku tuttu tai puolituttu on kiivennyt jo reitin, kannattaa lypsää kaikki mahdollinen tieto. Isoilta reiteiltä yritän saada myös selville mahdollisimman tarkasti, kuinka reitiltä pääsee pois; voiko mistä tahansa laskeutua, vai onko jossain vaiheessa ohitettu ns. "point of no return" jolloin pakit tarkoittaa sitä että reitiltä poistutaan yläkautta. Tässä mielessä helpoimpia on tietysti reitit, jotka laskeudutaan lopuksi kiipeilylinjaa pitkin alas. Ständit on yleensä valmiina ja kiipeilyä voi jatkaa niin kauan kun hyvältä tuntuu. Aina pääsee alas.

Onnettomuustilanteita varten kannatta jo etukäteen vähän miettiä että miten selfrescutus hoidettaisiin eri paikoissa. Ja myöhemmin itse reitillä, usein kun varmistan, yritän jo valmiiksi miettiä että miten pelastus hoidettaisiin, jos liidaaja pannuttaisi itsensä tajuttomaksi, juuri nyt.

Vaikka tää nyt kuulostaakin siltä että pelastushommia pitäisi miettiä enemmän kuin itse kiipeilyä, jonkinlainen fakta lienee se, että aika harva kelailee pelastautumista pätkääkään. Luotetaan siihen ettei mitään satu. Tai jos sattuu ni kopteri hakee. Greidiä katotaan ja mietitään meneekö saittina, siinäpä usein valmistautumiset isoille reiteille.

Tulevan reissun exceltaulukko koostuu kuitenkin pelastusharjoitusten sijaan ylisuuresta ostoslistasta. Koska kaikkea ei voi saada, päätettiin että ensin kirjoitetaan ylös kaikki, mikä olisi kiva saada. Ensin ostetaan pakolliset (mitä ilman reissu ei onnistu) ja sen jälkeen voidaan katsoa mihin jää rahaa jos jää.

Hommahan alkoi niin että alkuvaiheessa toivelistalle ilmestyi uusi objektiivi kameraan. Ja, koska reissu on pian, se myös tilattiin saman tien, siis ennen kuin lista oli edes valmiina. Pakolliset ostokset on jostain syystä jäänyt hoitamatta, mutta mulla on nyt uudet jääraudat, ja Anulla uusi kypärä. Olishan se vanhakin kypärä toiminut, mutta tässä on tribaalikuviot.

Borstdag på Blåberget

2011-10-23T13:32:00.005+03:00

UKHK järjesti taas vuotuiset harjaustalkoot Blåbergetillä. Idea on aika yksinkertainen, seura tarjoaa teräsharjat, fikapullat ja päivän päätteeksi hampurilaiset nuotion äärellä. Lisäksi kaikkien paikalle saapuneiden kesken arvotaan köysi.

Uusi 70m kiipeilyköysi (ovh 175€) on kyllä ihan hyvä houkutin, muttei näköjään tarpeeksi hyvä, sillä paikalla oli vain kuusi talkoolaista. Ottaen huomioon että UKHKn facebookryhmässäkin on 180 jäsentä, olisi voinut kuvitella että talkoot olisivat keränneet hieman enemmän väkeä.

No, pienelläkin porukalla saa ihan mukavasti aikaan, seuraavat linjat tuli harjattua:

Till Anki
Vikingasvärdet
Skiljelinjen (bortsett från insteg)
Lodlinjen (delvis)
Steneld
Fallikruxus
Hugin
Mumin
Nästan bara blåbär

Björniltä löytyy talkoohenkeä vähän enemmänkin, kaveri väsäsi uudet penkit Blåbergetille!

Penkit paikoillaan ja ensilumi maassa

Björn hommasi viilan Blåbergetille, ei ollenkaan huono idea ottaen huomioon että laavulta löytyy kolme tylsää kirvestä.

Kalle räkkää

Näkymä Till Ankin topista

Björn & Steneld

Kalle & Vikingasvärdet

Till Anki & 30 kg multaa. Kiva putsata kun skeida tietysti siirtyy suoraan alemmille otteille.

Blåbergetillä kukaan ei ole turvassa. Tiputin kaksi isoa (30-50kg) irtokiveä ja molemmat sinkosi suoraan kohti Björniä.

Johan notskin kimpussa, Björn terottelee kirvestä

Vesikanisteri ja notsi on vähän huono yhdistelmä

Polttopuitakin syntyi iso kasa!

Taidekuva pihveistä

Talkooväki hampurilaisella, kuvan etualalla näkyy arpajaispalkintona oleva köysi.

Förbeställning

2011-10-17T15:27:00.000+03:00

Vielä viimeinen muistutus, ennakkotilaus lähtee huomenna (tiistaina) illalla, eli jos kalenteria tekee mieli, kannattaa nyt saman tien laittaa tilausta tulemaan. Mä tilaan niitä kyllä muutaman ylimääräisen, eli vielä ennakkotilauksen jälkeenkin niitä saa hetken aikaa, mutta otan tosiaan vaan pienen erän. Sen verran että saan ne varmasti marraskuun aikana myytyä. Joulu-tammikuun oon reissussa joten ennen sitä pitäis saada kalenterit pois jaloista. Ja helmikuussa alkaa sitten olla jo vähän myöhäinen ajankohta ottaa uutta painosta.

Eli jos kalenteri kiinnostaa niin nyt kannattaa tilata.

Mä otin vähän mittoja paidoista, jos helpottaa koon valitsemista:

Hyvä idea muuten kuvata mustaa paitaa mustaa taustaa vasten. No ehkä tosta nyt tajuaa mitä mä oon mittaillu.

XL: Lev. 59 cm Pit. 79 cm
L: Lev. 54 cm Pit. 75 cm
M: Lev. 52 cm Pit. 73 cm
S: Lev. 45 cm Pit. 71 cm

Haukkari-kalender 2012

2011-10-11T23:39:00.001+03:00

Noni, sen verran on tullut toivomuksia Haukkarikalenterista, että vuodelle 2012 olis sellainen nyt tulossa. Kalenterin koko on A4, (tai avattuna A3, kuvat siis A4) ja kieli englanti. (tammikuu => January jne) Kuitenkin, johtuen sattuneesta ulkomaanreissusta, yritän tilata kalenterit jo hyvissä ajoin, eli toisin sanoen viikon päästä. Ja koskapa se on aika pirun vaikeeta tietää kuinka monta niitä nyt pitäis tilata, ni aattelin tehdä niin että otetaan tässä vaiheessa pikku ennakkotilaus.

Toisin sanoen jos nyt viikon sisällä laitat tilausta tulemaan niin saat kalenterin hintaan 20€, mikä siis on huomattavasti halvempi hinta kuin normaali 25€. Hintaan lisätään myös postikulut mikäli tarttee lähetellä.

Samaan pakettin kannattaa tietysti tilata myös Haukkari-Paita! Mikäli sisälläsi asuu pikku downgreidaaja, "Brave and Humble"-paita voisi kenties kuvastaa hienoa luonnettasi. Kokoja löytyy S, M, L ja XL, joista L-koko on Speedomiehelle (180cm/76kg) mukavan löysä, ei kuitenkaan mikään teltta. Sama diili, nyt 20€, myöhemmin 25€.

Postit Suomeen (ja muuallekin Eurooppaan), tuotteesta riippumatta:

1-2 tuotetta 5€
3-4 tuotetta 15€
5-9 tuotetta 20€
10 tuotetta tai enemmän => Speedomies maksaa postit.

Tuotteet lähtee matkaan 1-2 viikon päästä ennakkotilauksesta

Elikkäs sellasta tällä kertaa, tilaukset osoitteeseen: korosuo(å)gmail.com

Perässä pari teaserikuvaa...

*******************************************************

Och samma på engelska.

It seems that it is time for a Haukkari-Calendar 2012. Size of the calendar is A4 (photos are A4) and it is in English. However, since it is pretty damn hard to know how many calendars I should order, I think it is time for a little pre-order.

So, if you order the calendar now (within a week) , you can have it in 200 kr which is a much cheaper price than the normal 250 kr. Postage will be added, if needed.

It is also possible to order a Haukkari-T-shirt. If there is a little downgrader inside of you, the "Brave and Humble" -T-shirt might be just for you :). Sizes are S, M, L, XL. Same prices as calendar, 200 kr now, 250 kr later.

Postage within Sweden, regardless of product:

1-2 products 40kr
3-4 products 50kr
5-9 products 80kr
10 products or more => 0 kr.

Postage to Europe, regardless of product:

1-2 products 50 kr
3-4 products 150 kr
5-9 products 200 kr
10 products or more => 0 kr.

Products will be sent about 1-2 weeks after the pre-order.

Orders directly to korosuo(å)gmail.com

Haukkari-kalenteri

Miss January Kalle N.

Miss July John N.

"Brave and Humble"-paita.

Lättare leder till Rösås

2011-10-08T18:47:00.000+03:00

Aurinko ja akateeminen vapaus. Rösåkselle tuli tällä kertaa pultattua hieman helpompaa osastoa. Den lätta kanten (6a+) ja Screaming trees (6c) löytyvät Ravinen-sektorin vasemmasta laidasta. Molemmissa saa greidiin nähden ilmavaa kiipeilyä. Reiteistä varsinkin Screaming trees on hyvä lämppäri, 20 metrinen kahvamaratoni ilman vaikeita muuveja.

Johan ja suosiotaan kasvattava "6-1" (7a+)

1) Den lätta kanten (6a+)

2) Screaming trees (6c)

3) Djungelvrål (7a)

27cragsin topo löytyy täältä.

Tekno rules

2011-10-02T16:39:00.000+03:00

Mun piti itse asiassa kirjoittaa juttu mun uudesta teknoreitistä Blåbergetillä. Kuvasin siitä oikein videonkin, mutten oo ehtiny editoimaan ku kaikki aika näyttää menevän Sloupissa pätemiseen.

Asiaan liittyen, Perskallion vapauttamisesta tuli mieleen Falkkareiden vapauttaminen. Kalliohan on vanha teknokallio, jossa tehtiin tämä “kulttuuriteko”.

Porukka helsinkiläisiä kiipeilijöitä siis päätti, että nyt teknoilut loppuu ja kalliosta tehdään sporttikallio. Reitit pultattiin, riippumatta siitä, olisiko niitä voinut päästä luontaisilla varmistuksilla. Tämä taas johtunee siitä, että kalliolta löytyy vain muutama halkeamalinja, joten onhan se nyt kohtuutonta vaatia että näiden parin reitin takia kannettaisiin trädiräkkiä mukana. (Lähestyminen kalliolle oli tuolloin noin. 5 min.)

No, tänä päivänä kallion ongelmat ovat varmasti kaikkien tiedossa. 200 pulttia kallion kyljessä houkuttelee aikamoisia kävijämääriä, ja kallio lieneekin yksin suomen suosituimmista sporttikallioista. Otteet täyttyy mankalla, tikkimerkkeja on seinät täynnä, muusta roskaamisesta ja huutamisesta nyt puhumattakaan. Kuitenkin ne todelliset jäljet ovat vasta tulossa. Kuvitellaanpa tilanne 100 vuoden päästä. Moni tässä vaiheessa naurahtaa, mutta kyseessä on kuitenkin vain hieman yli ihmisen keskiverto elinikä. Ja kyllä niitä kiipeilijöitä vielä sadankin vuoden päästä riittää.

Vuonna 2111 kallio on pahasti lasittunut. Kyllä se graniittikin lasittuu, ja kyseisen kallion kävijämäärät huomioon ottaen varmasti nopeamminkin kuin sadassa vuodessa. Tämän lisäksi, sadan vuoden aikana pitää myös pultit vaihtaa. Itse asiasssa parikin kertaa. Toisin sanoen, kalliolla on tuolloin 600 pultinreikää ja pultit, jotka alkava olla jo kypsiä kolmatta retropulttausta varten. (voihan toki olla että lähitulevaisuudessa keksitään pultit, joka kestävät ikuisesti, mutta sitä odotellessa…) Se mitä muuta paikalle on tapahtunut suurten kävijämäärien myötä on tietysti vain turhaa spekulointia. Ei se nyt ainakaan “luonnonläheisemmäksi” ole muuttunut.

Noh, mulla tuli tällainen hassu ajatus mieleen: Mitäpä jos olisikin käynyt niin että kallio olisi pyhitetty teknokiipeilylle? Tämähän ei sinänsä ole ollenkaan mahdoton ajatus, ottaen huomioon että kallio oli alunperinkin teknokallio. Pinscarit olisivat kyllä varmasti suurentuneet, ainakin sen pari milliä että camhookit ja ballnutsit menee sisään. Sen jälkeen tekno olisi muuttunut kliiniksi, eli vasarat olisi jätetty pois. Vaikka myös clean aid kuluttaa kalliota jonkin verran, on jäljet huomattavasti pienemmät kuin vapaakiipeilyssä. Myöskin se, että teknokiipeilijöitä eli ole kovin montaa (ainakaan suhteessa vapaakiipeilijöihin), säästää osaltaan kalliota. Pultteja ei olisi yhtään, eikä niitä myöskään tarvitsisi uusia.

Oma vaatimaton mielipiteeni on, että 100 vuoden päästä kallio olisi huomattavasti lähempänä alkuperäistä kuntoa jos se olisi jätetty teknokäyttöön. Muutaman pinscarin suurentuminen on hyvin pientä verrattuna nykyiseen vaihtoehtoon, vaikka tämä vapaakiipeily onkin saanut tällaisen “puhtaan” maineen. Kyllä se vapaakiipeilykin kalliota raiskaa, jäljet vain tulevat viiveellä.

Lopuksi ajattelin vielä julkaista nämä järkyttävät kuvat Perskalliolta.

Pinscar joka on suurentunut clean aidiin sopivaksi.

Raiskattu vapaakiipeilyote.

Mun ei varmaan tarvi laittaa kuvia lasittuineista otteista ja Ton Sain pulteista, kaikki tietää mistä mä puhun. Ton Saillahan on kiivetty alle 20 vuotta ja suurin osa kiipeilystä tapahtuu joulu-helmikuun välillä…

ps. Kommentointi omalla nimellä.

Våt Dröm A2 med yxor

2011-09-20T12:16:00.002+03:00

Hakkumuuvien testailua Blåbergetillä. Vahvasti näyttäis siltä että vanha teknoreitti Våt Dröm olisi mahdollinen myös mixtana. Talvella reitin alkuun tulee n. 10 metrinen jääpilari ja loppuunkin tulee jonkin verran ohutta jäätä. Sen kyllä saattais arvata videostakin, toi on nimittäin valumavettä mitä siinä sataa.

Haukkari Holds

2011-09-09T18:14:00.000+03:00

Pientä tiiseriä sateiseen syksyyn! Speedomiehen otetehdas alkaa hitaasti, mutta varmasti olla todellisuutta...

Haukkari Holds!

Norge del 5, Flatanger

2011-08-30T21:39:00.004+03:00

Niille joille Flatanger ei sano mitään, kannattaa ehkä alkuun lukea viime vuoden hehkutukset. Samalla kannattaa pitää mielessä ettei pidä uskoa kaikkea mitä netistä lukee.

Valtteri nimittäin uskoi ja osti lentoliput Umeåån. Meillä oli reilu viikko peliaikaa, mutta koska ensimmäiseksi päiväksi oli luvattu sateita Flatangeriin, päätettiin ajaa ensin päiväksi Rösåkseen. Se oli itse asiassa aika näppärä veto, aurinko paistoi ja ajomatka Flatangeriinkin lyheni sadalla kilometrillä. Muutenkin oli kiva esitellä Rösåsta ja saada lisää toistoja reiteille. Valtsullakin oli omat syynsä tulla Rösåkseen. Mikäs sen kivempaa ku downgreidata Sakun softit reitit.

Mullahan ei ole mitään tarvetta tehdä pilkkaa toisten epäonnistumisista, joten ei nyt mennä sen tarkemmin Valtterin downgreidaus-missioon. Sanotaan nyt kuitenkin että jos niitä reittejä meinaa downgreidata, olishan se kiva jos siellä pääsisi edes yhden reitin ylös. Tai edes yhdestä reitistä kaikki muuvit. (Käytiin muuten Rösåksella myös paluumatkalla, mutta silloin oli “liian märkää” ja “polvi kipeä”)

No, illalla jatkettiin matkaa. Parin tunnin ajamisen jälkeen pysähdyttiin Strömsundiin pizzalle. Valtteri teki peliliikkeen ja alkoi kiskoa 5.3% starköliä, mikä tarkoittaa Ruotsin 0,2 promillerajalla ja Valtsun elopainolla sitä, ettei olla ihan heti kuskia vaihtamassa.

Seuraavana aamuna herättiin Flatangerista ja vähän jännitti. Kallio valutti sieltä täältä ja muutenkin oli vähän syksyä ilmassa. Muistin kyllä viime vuodesta miten hyvää kiipeily oli ollut, mutta tulikohan kuitenkin hehkutettua liikaa? Valtterihan olis samalla rahalla lentänyt vaikka Espanjaan.

Parin reitin jälkeen oli molemmilla naamat virneessä. *”#*€& mitä kiipeilyä!! Jyrkkiä reittejä, isoja otteita, hienoja muuveja. Sporttikiipeilyä parhaimmillaan. Kuitenkin Flatangerin reitit ovat jotain ihan muuta kuin Espanjan tai Kalymnoksen tufamaratoonit. Reiteillä on luonnetta. Oikeastaan kaikki reitit mitä kiivettiin tuntui erottuvan massasta, se ei ollut pelkää tylsää kahvamaratonia. Siellä täällä oli halkeamia ja se miten perinteiset sporttimuuvit yhdistyivät sormilukkoihin oli vaan jotain vähän liian siistiä.

Tätä hehkutusta nyt voisi jatkaa taas parin A4:sen verran, mutta kaikille varmaan tuli jo selväksi että kiipeily Flatangerissa on edelleenkin aika pirun hyvää.

Kun viime kerran jälkeen vähän valitin ettei reittejä ole montaa, niin tänä vuonna on pora laulanut. Petzlin “Rocktrip” pidetään Flatangerissa ensi vuonna joten reittien määrä on jo nyt tuplaantunut, ja viimeinkin myös isoon kattoon on pultattu mahtavia projekteja. Kallion reunoillekin on pultattu nippu helppoja linjoja, mikä taas tarkoittaa että nyt kaikille löytyy tekemistä. Aikaisemmin helpoin reitti oli 6c/+, ja seuraavaksi helpoin olikin jo 7a+.

Flatangerissa oli myös muita kiipeilijöitä, ensin tavattiin pariskunta Tukholmasta, ja heidän lähdettyään hollantilaiskaksikko pärähti luolaan.

“WHOHOOOUU!” –huudoista päätellen kaverit olivat ensimmäistä kertaa paikan päällä. Ensimmäisen tunnin jampat vaan ihmettelivät kattoa, ja sitten tulivat kallion vasempaan laitaan, missä vanhat reitit kulkevat.

“Hi, is this your first time in Flatanger?”

“Oh yes, this place is amazing!”

“Are you looking for a certain route?”

“Hmm… do you know some good warm-ups?”

“Well it depends… how hard do you climb?”

“Hard enough”

Selvä. Mä näytin kavereille missä se paikan lämppärinä toimiva 6c on, mutta toisaalta, kaikki reitit mitä me oltiin kiivetty oli sen verran tasaisia, että oikeastaan mikä tahansa 7b:n reitti olisi periaatteessa hyvä lämppäri.

Yllättäen jampat lähti kiltisti sille 6c:n reitille, ja olin vähän fiiliksissä siitä että joutuu ne kovatkin jätkät lämppäämään kutosilla.

No, kaveri kiipesi ankkurille, eikä yllättäen ollu hirveesti pumpussa. Huusin sille että siitähän voi jatkaa vielä 15 metrin extensionin, mikä tekee reitistä 7b+:ssan. Hetkeä myöhemmin jamppa oli seuraavalla ankkurilla. 7b+:ssan saitti lämppäriksi oli vasta alkua. Kaksikko tikkasi reittejä liukuhihnalta. Kun 8a:tkin meni heittämällä, tajusin että nää ihan oikeesti vasta lämmittelee kattoa varten.

Ja sitä kattoahan ne hieroi sitten koko illan. 30 metriä oli jo pultattu mutta toisaalta, silloin kun kiivetään oikeesti kovaa, niin se 30 metriä kattoakin voi tuntua lyhyeltä.

Seuraavana päivänä hilti lauloi, ja jampat teki reittiin 40 metrin extensionin. 70 metriä kattoa! Senkin voisi vielä mainita että jo ensimmäiset 10 metriä teki reitistä 8b+:n, ja viimeiset metrit, siis siellä jossain 67 metrin kohdalla, oli “aika vaikeita muuveja”. Tarkemmin sanottuna 8a:n boulderi.

Illalla katseltiin vielä kun jampat työsti kattoa auringon laskiessa. Välillä pää kääntyi niille reiteille mitä itse työstin. 20 metriä ja 20 asteen negaa… Omat projektit tuntui lähinnä huonolta vitsiltä sihen nähden mitä Flatanger pystyi tarjoamaan. Pitäis vaan olla siinä 9a-kunnossa…

Flatanger!

Maisemia lähestymiseltä

Valtsu ja Eventyrblanding 8a, tekis mieli onnitella, mutta Valtterin taidonnäytteet Rösåksella sai enemmänkin epäilemään greidiä. Onhan se tietysti saattanu jatkostakin vetää.

Jörg veti lämppäriksi Flaggermusmannenin 8a

Team Hollanti katon kimpussa

Tästä saa vähän paremman kuvan katon koosta. Tosin tässäkin näkyy vain puolet. Bongaa kiipeilijä.

30 metriä kattoa ei riitä

Lähetysmiehillä onkin aina hilti messissä että saadaan reiteistä tarpeeksi pitkiä. Palatakseni vielä taannoiseen Granitgrottanin pulttaukseen, kuvasta näkyy aika hyvin miten pienellä jäkityksellä saadaan pultteihin pidempi kuin se 50 cm väli. Ja jos tarkkoja ollaan, Jörg ei asenna mitään 10mm lehtihaallista kiila-ankkuria, vaan etenemiseen käytetään ainoastaan painon kestäviä 6 ja 8mm pultteja, jotka lyödään saman tien sisään. Ja näitäkin vain siinä tapauksessa mikäli mikään muu ei toimi. Jörgillä oli kattava valikoima huukkeja, mikrokiiloja, sekä tietysti setti Camuja.

70 meriä kattoa saattaa tuntua pitkältä reitiltä, mutta Flatangerissa sillä ei päästä edes puoleen väliin. Jörg kuvassa pari metriä ankkurin alla.

Köysikitka saattaa tietysti olla pikku ongelma pitkällä reitillä. Tässä vedetään köyttä pois pulttauksen jälkeen. Vähän veikkaan että Rocktrippiin hoidetaan aavistuksen verran pidemmät jatkot

Ja ei ku yrkkää ottamaan!

Reittiin meni yli 30 jatkoa, mutta se ei tarkoita että ne olis metrin välein.

Viimeiset 15 metriä jäi edelleen projektiksi. Toinen väliankkuri asennettiin siis 55 metrin kohdalle, ja siihen asti reitti tunnetaan nimellä Nordic Flower 9a.

Jotenkin mun projektoima Andre Höyre 7c ei vaikuta enää jyrkältä

Valtsu lohduttautuu marjamehulla

Uutta voimaa haetaan taas Moffatin kirjasta

Ja taidekuvaosasto...

Luola

Kukkia

Kukista lensi jotain ihme untuvaa, jota olikin sitten kaikki paikat täynnä

Piikikäs kukka

Vaaleanpunainen skumppakin loppui ennen aikojaan

Hämis teki pesän telttaan

Pelto

Ilta-aurinko värjäsi luolan punaiseksi

Strömsundin pizzeria! Niin hyvä että piti pysähtyä paluumatkallakin. Arvatkaapa kumpi veti tällä kertaa starköliä?

Norge del 4, Stora Blåmann igen

2011-08-28T21:30:00.001+03:00

Sen verran on nyt tullut yhteydenottoja Sloupin Blåmannen-postauksen jälkeen että tehdäänpä tää nyt ihan selväksi.

Ei paskottu Ultima Thulelle, ei tukittu reittiä, eikä käytetty vasaraa. Se ei ehkä noista edellisistä viesteistä tullut selväksi, mutta me siis yritettiin sitä vapaasti.

Zacharias ja Lars eivät kaki seinälle.

Norge del 4, Norsk klättring

2011-08-18T14:53:00.001+03:00

Tarina jatkuu. Herättiin taas auringonpaisteeseen, tällä kertaa sirkusteltasta Blåmannenin parkkikselta. "Wtf just happened?" Turpaan oli tullut, tai ehkä enemmänkin isku vyön alle, mutta sen tarkemmin ei oikein itsekään tiennyt että miksi me oltiin jo alhaalla. Ei sit yhtään enempää viittitty yrittää?

No päivä meni kamoja välpätessä, sormia parannellessa ja loppureissua suunnitellessa. Uusi yritys Blåmannenille ei ollut enää realistinen, iso sadealue oli edelleen tulossa.

Laurikin oli tietysti sopivasti sairastunut, joten mihinkään ei ollut kiirettä. Käytiin kalassa ja tuore savukala olikin reissun parasta antia. Illalla parkkikselle ilmestyi toinenkin auto. Olikohan joku lähtenyt seinälle?

Muutaman tunnin päästä paikalle tuli vanhempi pariskunta kiikareilla ja kertoivat että seinälle tosiaan lähti juuri porukka kiipeämään. Seinä oli taas pilvessä, eikä kiikareilla nähnyt mitään. Kerroin että olimme juuri yrittäneet Ultima Thulea vapaasti, mutta oli liian kylmä kiivetä vapaasti. Vanha mies vastasi: "No, it's ok for free climbing." Selvä. Pariskunta lähti ja me mentiin nukkumaan.

Aamulla kolme kiipeilijää palasi takaisin autoille, kaikilla naurettavan pienet reput selässä.

"Moi, pääsittekö kiipeämään jotain?"

"Joo kiivettiin Atlantis"

"Eikö siellä satanut?"

"No vähän joo, mut vasta lopussa, ja se vika pitchi oli vaan 7-"

"Niin siis kiipesittekö te vapaasti??"

"No joo, mulla loppu työt eilen seitsemältä illalla ni tultiin sit töiden jälkeen kiipeilee"

"Ööh me yritettiin Ultima Thulea vapaasti...onks toi Atlantis helpompi"

"Ei ku Atlantis on vaikeampi ku Ultima Thule"

"Niinpä tietysti..."

"Joo nyt on ollu hyvä kesä kiivetä, oon kiivenny Blåmannenilta jo neljä reittiä vapaasti, seuraavaksi pitäis kokeilla vapaasti sitä suomalaisten Lost&Foundia, tunnetteko te niitä ketä sen kiipes?"

Sillä lailla. Norjalaiset käy vähän illalla kränkkäämässä. Vaihdettiin vielä puhelinnumerot ja jampat lähti nukkumaan. Me taas yritettin keksiä että mihin sitä menisi. Laurilla oli lomaa kuitenkin vielä reilu viikko, joten ihan vielä ei viitsisi kotiinkaan lähteä.

Sääennusteet näyttivät parhaalta Lofooteilla, joten päätettiin ajaa sinne. Lauri oli kuitenkin sen verran huonossa kunnossa, ettei edes autossa istuminen ollut vaihtoehtona. Jäätiin siis parkkikselle telttailemaan, Blåmannen taustalla muistuttamassa ikävästi omasta kiipeilytasosta.

Parin päivän ihmettelyn jälkeen lähdettiin viimein Lofooteille. Siellä pystyy ainakin jotain tekemään vaikka kelit olisi perseestä. Lauri oli paremmassa kunnossa, mutta mä taas aloin olla huonommassa. Ilmeisesti sama tauti, mutta pari päivää myöhässä. Ei ehkä olis pitäny juoda Laurin camelbackistä.

Lofooteilla oli tosiaan vähän erilainen keli. Aurinko oli kuulemma paistanut viikon putkeen. Vettä tosin alkoi sataa jo heti seuraavana yönä, mutta lyhyet sääikkunat pystyy Lofooteilla käyttämään huomattavasti paremmin kuin Blåmannenilla.

Mä aattelin käyttää sääikkunat Butter Armsin (7c+) työstämiseen. Menin reitin alle mutta joku hemmetin rimpula viritteli samaan aikaan köyttä ylhäältä päin. Jamppa alkoi laskeutua, mutta huusin että tulee sekin vaan ihan rohkeasti kiipeämään alhaalta päin. Reitti on sen verran negaa että reitin työstäminen liidaamalla on ihan oikeasti helpompaa. "Okej", huusi norjalainen ja veti itsensä takaisin kiven päälle.

No, mä aattelin näyttää norskille että miten sitä kiivetään. Kiipesin helposti alun 7- osuuden, esittelin vielä näppärää no-hand kneebaria, mutta sen jälkeen kiipeily olikin yhtä "OTA SIIHEN" ja "MITEN ******* TÄÄ MENI" ähisemistä. Olin siis kerran aikaisemmin kokeillut reittiä ja uskoin että se olisi ihan mentävissä. Sain itseni viimein toppiin, johon iskin pari camua ja ehdotin norskille, joka seurasi nousuani, että jos jätän camut seinään niin pystyn putsaamaan reitin helpommin, ja vastaavasti sillä on pari piissiä valmiiksi, mitkä saattaa auttaa työstämistä.

Tulin alas, ja norski lähti kiipeilemään. Käveltiin jo poispäin kalliolta kun vilkaisin taakseni ja näky oli jokseenkin käsittämätön. Norjalainen juoksi reittiä ylöspäin, ilman että mikään muuvi olisi näyttänyt vaikealta. Reitin lopussa oli mun jättämä piissi, jonka norski aluksi klippasi, mutta sitten alkoi miettiä että sehän ei ehkä olekaan ihan sopivaa. Niinpä se laittoin ihan viereen oman piissin, että menee varmasti kaikkien taiteiden sääntöjen mukaan. Siitä vielä pari vetoa ja norjalainen oli topissa.

Tää sama kaveri, jolle mä huutelin että tulee vaan ihan rohkeasti liidaamaan, siis fläshäsi 7c+:n trädireitin, ilman että siinä olis ollu mitään vaikeeta. Motherfucker.

Seuraavina päivinä mulla olo edelleenkin huononi ja loppureissu menikin käytännössä Laurin varmistushorona.

Sellanen reissu.

Aamulla kuivallaan vaatteita

Ei sit menny

Terveet nivelet tuntee siitä että niistä tulee aamuisin keltaista mössöä

Viikon psykologinen testi, mitä näet kuvassa?

Pocket shower!

No, Norjassa voi ainakin kalastaa!

Eipä sekään ihan nappiin mennyt

Vähän jesaria ja taas mennään

Hyvän kalastajan tuntee siitä että kalat eivät varsinaisesti yritä syödä viehettä vaan ovat vatsasta kiinni

Tai selästä

Tai silmästä

Meitsihän tyhjensi koko lammen, meritähtiä myöten

Savustuspönttö

Ja illallinen on valmis!

Norjalaisia lähetysjumalia. Itse asiassa keskimmäinen jamppa taitaa olla tsekki, oon törmänny siihen pari kertaa aikasemminkin. Vasemmanpuoleinen taas ei varsinaisesti kiipeile, kunhan nyt lähti töiden jälkeen ulkoilemaan.

No ei ne Lofootitkaan mikään Kalifornia ole

Kaikkia ei tihkusade nappaa

Onneksi meidän oma cowboy ei olekaan sokerista tehty!

Svenske Diedret 6+

Dosethrissetkin (7) meni saittina

Lofooteilta löytyy myös hyvää boulderointia

Norski flässäsi Butter Armsin (7c+)

Minnesrissettiä työstämässä (8a).

On muuten päheimmän näkönen halkeama mitä oon ikinä nähny

Taidekuva kivistä

Lapinportti

Niemiselissä saunomassa

Laurin taidekuva kuusta