UKHK:n tärkein karnevaali lienee jokasyksyinen
Blåbergsträff. Jopa seuran pikkujoulut jää ruotsalaisten
alkoholinkäytöllä helposti kakkoseksi. Aikoinaan tapahtuma on ollut hyvinkin suosittu, kuulemma 40 kiipeilijää parhaimmillaan. Mä taas oon yllättynyt siitä että parkkiksella on 7 autoa, mikä lienee viime vuosien jonkinlainen ennätys, siitäkin huolimatta uusia yläköysittelijöitä koulutetaan IKSUssa helposti 10 kpl viikossa. Mä voisin vannoa, että samaan aikaan ku me oltiin Blåbergetillä, IKSUssa oli saman verran jengiä takomassa 8 metrin sisäseinää. Tai boulderoimassa, sehän on nykyään sitä cooleinta shittiä heti parkourin jälkeen.
No, oli miten oli. Aurinko on laskenut ajat sitten ja kiipeilijät ovat kokoontuneet nuotion ääreen. Laihis rakoilee ja seuran tarjoama kalja maistuu. Syön vaaleata leipääkin, vaikka se jos mikä on saatanasta. Äh, ihan sama, laihdutan sit taas ens viikolla...
Mun elämää suurempi bantningsplaneering loppuu kun Petra äkkiä huudahtaa. "Hei missäs herra X ja neiti Y on?!"
Tässä on ollut jo jonkin aikaa pimeää, eikä kukaan oo kuullut niistä mitään tunteihin. Tosin huhujen mukaan kyseinen pariskunta oli kiivennyt aikaisemmin samana päivänä Till Ankia 4+ neljä tuntia, ilman että olisi ollut mitään sen suurempaa ongelmaa. Siis kunhan vaan nyt kiipesi rauhassa. Mun tekis mieli kertoa mihin aikaan mä sen kiipeän, mutta se lienee toissijaista, kunhan kaikille nyt kuitenkin tulee selväksi että mä kiipeän sen ihan v***sti nopeemmin.
"Allt är säkert bra," sanon ja napsautan uuden kaljan auki. Onhan toinen näistä veijareista ollut jopa mun kurssillakin...samalla kurssilla, josta sain palautetta että oli tullut liikaa asiaa, ja olin kuulemma tyly kun jouduin opettamaan samaa asiaa kolmatta kertaa. Joskus mulla tulee alkeiskursseilla sellainen olo, että jos kasisolmua ja varmistamista ei opi neljässä tunnissa, niin ehkä kannattaisi miettiä jotain muuta lajia, kiipeilyä ei ihan oikeasti ole tarkoitettu kaikille.
Puolen tunnin kuluttua päätetään soittaa. Onneksi niillä on sentään puhelimet mukana. Pariskunta roikkuu pimeällä seinällä, köydet jumissa, eikä otsalamppuja kummallakaan. Jos ei itse osaa ratkaista tilannetta, kannattaa soittaa apua. Tosin sekään ei tule kaikille mieleen. Tilanteenhan olisi voinut ratkaista monellakin tapaa, köysi oli nimittäin jumissa ständin alapuolella, joten pelkästään köyden kiinnittäminen ankkuriin solmulla olisi mahdollistanut turvallisen laskeutumisen alas. Vaikeita juttuja.
Jälkikäteen on aina helppo päteä, että näin ja näin olisi homma hoidettu. Siitä huolimatta musta on aivan käsittämätöntä, miten heppoisilla eväillä ihmiset uskaltaa lähteä isoille seinille. No, tällä kertaa oltiin ainoastaan 60 metrisellä seinällä, 90 km kotoa, mutta se riitti siihen että äkkiä olikin aika pirun ikävä tilanne. Ja potentiaalisesti aika vaarallinenkin. Ihan oikeasti, mikä tahansa toinen viikonloppu niin Blåbergetillä ei olisi ollut ketään muuta. Usein ne kännykätkin jätetään sinne repun ylätaskuun kallion juurelle.
Noh, iltanuotiolta lähtee yhden hengen pelastusporukka (en minä, itsellä on se olut kesken) ja pariskunta saadaan turvallisesti alas. Myöhemmin illalla tilanteelle naureskellaan, mutta musta tuntuu että pari tuntia aikaisemmin, pimeällä hyllyllä, ohut fleese päällä +8 asteessa ei paljon naurattanut.
No, oli miten oli. Aurinko on laskenut ajat sitten ja kiipeilijät ovat kokoontuneet nuotion ääreen. Laihis rakoilee ja seuran tarjoama kalja maistuu. Syön vaaleata leipääkin, vaikka se jos mikä on saatanasta. Äh, ihan sama, laihdutan sit taas ens viikolla...
Mun elämää suurempi bantningsplaneering loppuu kun Petra äkkiä huudahtaa. "Hei missäs herra X ja neiti Y on?!"
Tässä on ollut jo jonkin aikaa pimeää, eikä kukaan oo kuullut niistä mitään tunteihin. Tosin huhujen mukaan kyseinen pariskunta oli kiivennyt aikaisemmin samana päivänä Till Ankia 4+ neljä tuntia, ilman että olisi ollut mitään sen suurempaa ongelmaa. Siis kunhan vaan nyt kiipesi rauhassa. Mun tekis mieli kertoa mihin aikaan mä sen kiipeän, mutta se lienee toissijaista, kunhan kaikille nyt kuitenkin tulee selväksi että mä kiipeän sen ihan v***sti nopeemmin.
"Allt är säkert bra," sanon ja napsautan uuden kaljan auki. Onhan toinen näistä veijareista ollut jopa mun kurssillakin...samalla kurssilla, josta sain palautetta että oli tullut liikaa asiaa, ja olin kuulemma tyly kun jouduin opettamaan samaa asiaa kolmatta kertaa. Joskus mulla tulee alkeiskursseilla sellainen olo, että jos kasisolmua ja varmistamista ei opi neljässä tunnissa, niin ehkä kannattaisi miettiä jotain muuta lajia, kiipeilyä ei ihan oikeasti ole tarkoitettu kaikille.
Puolen tunnin kuluttua päätetään soittaa. Onneksi niillä on sentään puhelimet mukana. Pariskunta roikkuu pimeällä seinällä, köydet jumissa, eikä otsalamppuja kummallakaan. Jos ei itse osaa ratkaista tilannetta, kannattaa soittaa apua. Tosin sekään ei tule kaikille mieleen. Tilanteenhan olisi voinut ratkaista monellakin tapaa, köysi oli nimittäin jumissa ständin alapuolella, joten pelkästään köyden kiinnittäminen ankkuriin solmulla olisi mahdollistanut turvallisen laskeutumisen alas. Vaikeita juttuja.
Jälkikäteen on aina helppo päteä, että näin ja näin olisi homma hoidettu. Siitä huolimatta musta on aivan käsittämätöntä, miten heppoisilla eväillä ihmiset uskaltaa lähteä isoille seinille. No, tällä kertaa oltiin ainoastaan 60 metrisellä seinällä, 90 km kotoa, mutta se riitti siihen että äkkiä olikin aika pirun ikävä tilanne. Ja potentiaalisesti aika vaarallinenkin. Ihan oikeasti, mikä tahansa toinen viikonloppu niin Blåbergetillä ei olisi ollut ketään muuta. Usein ne kännykätkin jätetään sinne repun ylätaskuun kallion juurelle.
Noh, iltanuotiolta lähtee yhden hengen pelastusporukka (en minä, itsellä on se olut kesken) ja pariskunta saadaan turvallisesti alas. Myöhemmin illalla tilanteelle naureskellaan, mutta musta tuntuu että pari tuntia aikaisemmin, pimeällä hyllyllä, ohut fleese päällä +8 asteessa ei paljon naurattanut.
Anu & Gugner 7+. Noniin, tähän sitä on tultu. Anu kiipesi reitin nopeammin kuin mitä itsellä meni aikaa, ja boulderoidessakin taotaan nykyään samoja perseennostoja...
Johan & Lambdan loputon sormihalkeama 7+
Mä jostain syystä tykkään tästä kuvasta, vaikka Johanin naama ei näykään. Tai ehkä just siksi.
Johan yrittää toistoa Kanteniin 7b+. Close but no cigar
