Patagonia del 5, Ruta 40

Tulivuoresta tulleen tuhkan vaikutukset tulivat vähän viiveellä. Aluksi ihmisten hengityssuojaimet naurattivat, mutta parin päivän jälkeen alkoi kaduttaa ettei itse sellaisia käytetty. Nenä ja keuhkot tukossa, oireet muistutti pahaa siitepölyallergiaa. Autot oli tuhkan peitossa, eikä ulkona oikein tehnyt mieli liikkua. Tietysti sisällä hostellissa oli parempi ilma, vaikka jostain syystä järjettömän kuuma. Tai ei mitenkään ”jostain syystä” vaan tasan siitä että ulkona oli se +30 astetta, ja hostellissa joka huoneessa sellainen kaasulla toimiva lämmitin, joka puski liekkiä vaikka kuinka pienelle käänsi. Pyysin omistajaa sammuttamaan lämmittimen, mutta sitähän ei tietenkään voinut sammuttaa. Sen sijaan vinkiksi annettiin ikkunan avaaminen. No, ikkuna avattiin ja yön jälkeen oli sänky tuhkan peitossa.

Tässä välissä muuten hyvä kikka helteessä nukkumiseen: kun kastelee lakanat ennen nukkumaan menoa (vedellä), niin pystyy nukkumaan hyvin kuumassakin. Märät lakanat jäähdyttää mukavasti..

Joka tapauksesssa alkoi olla aika vaihtaa maisemaa. El Chalteniin oli matkaa vielä joku 1400 km ja sinne pääsi kahdella tavalla; joko otetaan 28 tunnin bussimatka Calafateen, jossa taas otetaan toinen bussi El Chalteniin, tai sitten lähdetään tunnetulle turistireitille nimeltä ”Ruta 40” . No ei se niin tunnettu ollut että mä olisin siitä kuullut, mutta kyllä sitä joka matkatoimisto hehkutti. Turistireitissä oli kuitenkin se hyvä puoli, että se kulki suoraan El Chalteniin, ja hintaan sisältyi hostelliyöt sekä matkan varrella, että El Chaltenissa.

Eräs kiipeilijä tosin varoitti, että kyseistä turistireittiä käyttää nimen omaan ainoastaan tyhmät turistit. Kukaan täysjärkinen ei lähtisi kahdeksi päiväksi ajamaan pientä hiekkatietä kälyisessä bussissa, jossa ei ole edes vessaa.

No, oli vessaa tai ei, meille se oli nopein, helpoin ja halvin tapa päästä El Chalteniin.

Itse asiassa bussi oli ihan ok, oli vessakin, jossa tosin ei saanut käydä paskalla. Taukoja pidetttin sopivasti ja mukava matkanjohtaja hauskuutti huonolla englannilla. 2 x 12 tunnin bussinmatka pienellä hiekkatiellä oli just niin siistiä kuin se vain voi olla.

Matkan edetessä myös tuuli yltyi. Kusella käydessä sai olla tarkkanna mihin suuntaan tähtää, kyse ei ollut pelkästään siitä, ettei kannattanut kusta vastatuuleen, vaan katsoa vähän oliko porukaa jossain kauempana tuulen alla.

Kun El Chalteniin oli enää 500 km matkaa, ei tehnyt enää mieli mennä ulos. Aurinko paistoi ja lämpötila oli vieläkin jotain 20 astetta, mutta tuulessa ei pystynyt olemaan oikein hetkeäkään ilman lämmintä takkia. Tuuli repi bussia hiekkatien laidasta toiseen, ja etelämerikkalainen bussikuski alkoi kikattamaan aina kun tuuli nappasi kiinni.. Mulle jäi epäselväksi että oliko tää normaalia vai ei. Joka tapauksessa oli vaikea keskittyä Family Guyhin.

60 km ennen El Chaltenia loppui auringonpaiste. Bussikuskit veti goretakit päälle ja vuorten ympärillä pyörivät mustat pilvet tekivät selväksi että loman luonne oli muuttumassa. Mieleen tuli First Ascentista tuttu kommentti: ”the worst weather on the planet”. Bussi pysähtyi hostellin eteen ja me hypättiin ulos vesisateeseen. Koko Etelä-Amerikka on ollut yhtä auringonpaistetta ja tää on salettiin ainoa paikka 1000 kilometrin säteellä missä on takuuvarmasti huonot kelit.

Miksi ihmeessä me edes tultiin tänne?

 Bariloche, tassa kohtaa oli viimeksi hieno vuoristomaisema

 Autot tuhkassa

 Myos Argentiina on katolilainen maa

 Ja aborttikannanottoja oli sitten seinat taynna

 Sairaalaa unohtamatta

 Myos tyttorakkautta mainostettiin, jostain syysta vastaavia miessymboileilla varustettuja versioita ei ollut seinilla.

 

 Anun taidekuva numerokyltista

 El Chaltenista ei kuulemma saa oikein lahetysevaita, joten ostettiin Barilochesta valmiiksi

 Ruta 40 alkamassa, "Nalle puh" -aiheiset 80 litran pussukat oli katevia kamojen kuljetuksessa

 Ja tata maisemaa sitten riitti

 Reissun jonkinlainen antikliimaksi, matkanjohtaja kaivoi bussista tiemerkin, jotta turistit voivat kuvat kuinka he ovat kuuluisalla reitilla.

 Puolessa valissa bussi vaihtui vessattomaan ja matkanjohtaja jai pois matkasta

 Maisemassa ei onneksi suuria muutoksia tapahtunut

 Anu tutustuu Patagonian tuuleen

 Pissatauko

 Taidekuva vessan kaytavasta

 Taa oli mahtava, leirintaalue keskelle eramaata

 Samasta talosta sai myos pizzaa ja voileipia

 Sellaista eramaata ei olekaan, etteiko pokeria saataisi toimitettua

 El Chalten lahestyy, ja keli vetaa umpeen

El Chalten

Patagonia del 4, Frey

Neljän tunnin haikin jälkeen oltiin Freyn majalla, mistä sai kylmää kaljaa. Oli aika jees 30 asteen helteessä. Iskettin teltta pystyyn ja käytiin majalla ihmettelemässä topoja. Edellinen painos oli myyty loppuun, ja uusi painos tuli luonnollisesti heti sen jälkeen kun oli lähdetty mäkeen. No, majalla oli kopsut joista otettiin kuvat. Itse asiassa Pataclimbistakin löytyy topo, joskin paperiversio on tietysti kätevämpi.
Freyn kiipeilyä verrataan usein El Chaltenin mäkiin. Erotuksena on helpommat ja lyhyemmät lähestymiset, ei jäätikköä, lämpimämpi ja parempi keli (ei sadetta tai tuulta), ja asuminenkin Barilochen hostelleissa on halvempaa kuin El Chaltenissa.

Bariloche on siis lähin kaupunki, josta pääsee bussilla lähestymispolun juurelle. Siitä taas on 10 km haikki ylös majalle, mistä saa sitä kylmää kaljaa. Saa sieltä vissiin ruokaakin. On vessat ja systeemit. Voihan siellä tarvittaessa vaikka bivittää, jos ei jaksa kantaa telttaa ylös. Meillä oli teltan lisäksi aika paljon muutakin kamaa. Ei mitään turhaa, mutta molempien rinkat oli silti aika turvoksissa. Tai turhaa ja turhaa, kait sen vinkun olis voinu jättää pois, mutta musta se on aika sama että painaako se rinkka 23 vai 24 kiloa. Enimmäkseen siellä kuitenkin oli sitä kiipeilyrojua.

Polku Freyn majalle on myös suosittu trekkauspolku, mikä tarkoitti sitä, että lähestymisellä riitti sauvakävelijöitä. Tätä mä en oo aikasemmin tajunnutkaan, mutta jos ei kiipeä, vaan ainoastaan kävelee kävelyn ilosta, niin sitä voi ottaa kaikenlaista kivaa mukaan. Yksi aussimimmi oli roudannut erilaisia kosteusvoiteita, mm kasvoille erillinen päivävoide ja yövoide. Oli salettiin kiinteä iho. Olis kantanu samat rinkat ku meillä ni olis kiinteä persekin.

No, takas aiheeseen. Usein homma tuntuu menevän niin, että ensin sitä lähdetään El Chalteniin yrkkäämään Fitz Royta tai jotain, ja sitten kun hermot menee huonoon keliin, lähdetään Freylle jossa sitten varsinaisesti kiivetäänkin jotain.

Paikasta tuli ensimmäiseksi mieleen Dolomiitit ja Lofootit sillä erotuksella, että topit täällä on oikeasti teräviä, eikä mitään jalkapallokentän kokoisia sorakasoja kuten Dolomiiteilla. Myös runsas hakojen käyttö tuo mieleen Dolomiitit. Itse kiipeily ja halkeamat tuovat taas mieleen Lofootit. Kivenlaatu Freyllä on parempaa kuin Dolomiiteilla, mutta ei yhtä hyvää kuin Lofooteilla.

Mä en oo lukenut paikasta yhtään esittelyä, joissa ei olisi mainittu greidien kovuudesta. Omalla kohdalla se tarkoitti sitä että sain vetää piisseistä vitosen halkeamareiteillä. Jouduin myös turvautumaan voimasanoihin, joita käsittääkseni ainoastaan Fat-O käyttää.

Kovista greideistä huolimatta paikka on vähän turhankin siisti, mutta myös tässä paratiisissa on pari käärmettä. Ensinnäkin siellä on paarmoja. Joo, onhan niitä Lofooteillakin, ja itkeminen paarmoista on aika neitimäistä, mutta niihin menee oikeesti hermot. Itse kiivetessä ne ei häiritse, mutta muuten, varsinkin lähestymisillä niitä pörrää jatkuvasti ympärillä. Toinen ongelma oli kuumuus, ”hyvä keli” voi olla liiankin hyvää, ja ainakin itse aloin pikkuhiljaa kaivata niitä kuuluisia Patagonian tuulia. Suurempi ongelma oli kuitenkin tulivuoresta tuleva tuhka, mikä tarkoitti sitä, että välillä kiipeily oli kuin pilven sisässä, paitsi, että maisema olikin tuhkan peitossa. Kiivetessä tuhka ei haitannut, mutta telttapaikalla oli kaikki paikat pölyn peitossa. Ei varsinaisesti astmaatikoille suositeltavaa.

Telttapaikalla tutustuttiin saksalaiseen jamppaan, joka oli jo kolmatta kertaa Freyllä kiipeämässä. Myös El Chalten oli tuttu, mutta Freyn kelit ja homman helppous veti enemmän puoleensa. Myös eräs jenkki oli sitä mieltä, ettei aio El Chalteniin lähteä kiipeämään, vaikka ajallisesti olisi siihen hyvät mahdollisuudet.

Niin, miksi sitten edes mennä El Chalteniin jos Freyllä on kaikki niin hyvin? No, varmaan samasta syystä kun kiivetään Trango Towerilla vaikka Yossessa paistaa aurinko. Freyn kiipeilyn suurin ongelma on nimen omaan se, että se ei ole badass.

 

Lähestymispolun alku

Taidekuva puusta

Ekat töppyrät näkyy jo!

Lähestymispolun loppupuolella, 10 km ja 700 korkeusmetriä myöhemmin. Ilman paarmoja ja rinkkaa varmaan ihan kiva trekkausreitti. 

(c) Anu 

Freyn maja!

 Josta saa kaljaa! Mä en tajua miten ne saa pidettyä ne kylminä 

(c) Anu

  Anu ja joku Freyn klassikkoreitti

 

Lisää halkeamaa (c) Anu

 

Sama paikka, mutta kiipeilijän näkökulmasta

Anu Freyn topissa, on muuten terävämpi toppi kuin mitä kuva antaa ymmärtää

 

Laskeutumisreitillä, taustalla alueen korkein töppyrä Aguja Principal 2405 m

 

Köydet jumissa neljättä kertaa, Anun vuoro lähteä hakemaan

  Viereinen töppyrä, Frey taustalla

Anu leveän halkeaman kimpussa

 

Vielä vikat fistaukset

 

Ei tääkään toppi huono ollu 

(c) Anu

Lähesrtymispolku Principalille, matkalla näki ihan houkuttelevia töppäreitä 

c) Anu

 

Pikku tiiseri Fat-O:lle 

(c) Anu

Boulderjätkiä unohtamatta

Toinen “Boulder with a view”

 

Lähestymisen vikat metrit. Tuli tässäkin 600 korkeusmetriä noustua

 

Anu offaripitchin alla

Tässä ollaan jo vähän korkeemmalla

  

Principalin toppi

Anu ottaa topissa panoraamakuvaa

Ja itse kuva  

(c) Anu

Paluumatkalla ihmetellään harmaata lunta

Lunta ja tuhkaa

Taidekuva joen mutkasta, Frey taustalla

 

Pakollinen “Principal ja lampi” -combo

Taiteilijan näkemys aiheesta

Home sweet home

Maistui se huurteinen alastulonkin jälkeen 

(c) Anu

Haikin jälkeen jalat tuhkassa. Toisaalta toi raja vois selittyä silläkin että mulla oli gorekalvolliset lenkkarit jalassa. Ne ei ihan kauheesti hengitä.