Novemberdraget 2011

Boulderkisat kinkkuboulder-hengessä. Täähän on sellaista kivaa mistä ei oikein voi olla tykkäämättä. Ei vaikka kuinka vihaisi boulderointia.

Tällä kertaa oli myös B-finaaliin hieman panostettu. Ruokapuoli oli hoidettu siten, että jo ilmoittautumisen yhteydessä sai tilata pizzaa, joka sitten toimitettiin suoraan juhlapaikalle. Aika kätevä systeemi. Lisäksi järjestäjien puolesta oli tarjolla naposteltavaa ja juomista.

Ainoa pieni vastoinkäyminen koettiin kun sauna kieltäytyi lämpenemästä. Eipä sekään tainnut muita kun mua harmittaa.

 Hermostunutta ihmettelyä ennen torven soittoa

© Linus Malm

 Tänä vuonna ei ollut kuin reilut 60 kisaajaa, mutta sekin oli ihan riittävästi täyttämään iksun kiipeilyseinän.

© Linus Malm

Pari pakollista kiipeilykuvaa

Team Luleå oli varustautunut asiaan kuuluvilla paidoilla

Fjodden mantteli sai keskittymään

© Linus Malm

Jonas ja Jimmy saivat samat pisteet karsinnoissa ja pääsivät finaaliin.

© Linus Malm

Hampusta ei haittaa vaikka finaalipaikka jäi väliin.

© Linus Malm

Finaali!

Tuomaroinnista vastasi Linus ja Magnus

Team Luleå kannustamassa kavereita

My personal hero. Urban on niitä harvoja jätkiä, joiden ei tarvitse osallistua kisoihin todistaakseen olevansa vahvin.

Lovisa sai toiseksi parhaat pisteet sekä karsinnoissa että finaalissa.

Jimmy veti samaan kuin Adam, mutta tällä kertaa se ei riittänyt voittoon.

Adam veti potin kotiin karsintojen erotuksella.

© Linus Malm

Best of the best: Jonas, Jimmy, Adam, Linn, Lovisa ja Åsa

© Linus Malm

Linn flashasi ainoana naisten finaalireitin ja sai palkinnoksi padin. Terveiset muuten Sundsvalliin, hoitakaa sinne teidän kisoihin tänä vuonna kunnon palkinnot. Jotain joka liittyis kiipeilyyn olis kiva.

Hyvät rallit! Myös järjestäjät ovat tyytyväisiä.

© Magnus Eriksson Brändström, nussittu borrbultista

Tulokset:   Adam Evanne	H	90
Jimmy Sundin	H	84
Jonas Wiklund	H	84
Oscar Björkquist	H	82
Robin Bouleu	H	75
Robin Forsberg	H	75
Markus Isaksson	H	73
Erik Burström	H	72
Johan Hasslow	H	72
Patrik Landberg	H	72
Hampus Perhamn	H	69
Per Burström	H	61
Robert Jacobsson	H	61
Alfred Sahlen	H	60
Ru Zarin	H	59
Kalle Narfström	H	55
Denis Brezhniv	H	53
Johannes Svensson	H	52
Laban Berglund	H	52
Olof Rydberg	H	52
Fredrik Lönn	H	51
Klas Fahlgren	H	51
Lars Skalman	H	51
Petter Forsmark	H	51
Johan Reinhold	H	45
Johan Norén	H	44
Kuba Elstner	H	43
Jonas Lindh Morén	H	41
Viktor Holmkvist	H	40
Jonas Pelli	H	38
William Rosenbaum	H	38
Fredrik Zeising	H	35
Emil Jansson	H	34
Johan Nilsson	H	34
Robert Eriksson	H	34
Pjere Persson	H	33
Emil Arvidsson	H	32
Anton Eriksson	H	30
Mikael Samuelsson	H	27
Markus Carlborg	H	23
Per Lundstöm	H	23
Johan Vinroth	H	19
Nippe Flemström	H	14
Bobby Isaksson	H
Rickard Storm	H

Linn Björ	D	58
Lovisa Hedberg Nilsson	D	53
Åsa Björkman	D	44
Jenny Johansson	D	36
Petra Rantatalo	D	27
Maria Pelli	D	24
Emma Lundström	D	15
Elenor Brunnsell	D	14
Sophie Forsberg	D	12
Emmy Lindgren	D	5
Lisa Rantatalo	D	2
Maria Hägglund	D	1
Clara Rantatalo	D

Blöta Kalsonger

Noniin, tän jutun julkaiseminen Sloupin keskustelun jälkeen näyttää jopa kornimmalta kuin Joonaksen ja krapulaisten tyttöjen kiipeilypäivä Perskalliolla. Kuitenkin, koska mä nyt kiipesin tän reitin ennen Sloupin kädenvääntöä, niin aattelin että ehkäpä tästä nyt voisi jotain kirjottaa.

Eli pari kuukautta sitten, edellisen kallionsuojelusession lomassa huomasin vieressä menevän ohuen halkeaman, jolla oli mittaa jopa enemmän kuin Våt Drömillä. Tämä taas johtuu siitä, että viisto halkeama tekee huomaamatta poikkaria 15 metriä.

Seuraavana viikonloppuna olin sitten yksin Lilla Väggenillä, teknoreleet repussa. Iskin V-haan fleikin taakse ankkuriksi, ja lähdin kiipeämään. Alkuun ei saanut oikein mitään parempaa, mutta aattelin että rakentelen sitä ständiä sitten kun on sellasia piissejä jotka oikeasti pitää. Hetken päästä hyviä piissejä taas sai, mutta ne ei tuntunut kestävän vetoa ylöspäin, enkä muutenkaan halunnut  uhrata kauhean montaa piissiä ankkuriin. Yksi 0,75# camu oli hyvä, kesti vetoa ylöspäin. Siihen  siansorkka ja ständi oli valmis. Ja olihan siellä edelleen se mun laatuhaka backuppina.

Seuraavat metrit oli helppoa kauhomista, kivaa C1-kiipeilyä, joka olis ollut vielä mukavampaa jos kallio olisi ollut kuiva. Nyt valumavedet pitivät huolen siitä että olin läpimärkä, vaikka olin kiivennyt vasta viisi metriä. No, pikkuhiljaa meno vaikeutui ja peckerit tulivat mukaan kuvioihin.

Kiipeily oli just sopivan jännää. Tai ehkä pikkusen liian, koska huomasin että aloin jossain vaiheessa jäätymään kun liikkuminen hidastui. Mielenkiinto kuitenkin pysyi hyvin yllä kun yritti laskea että kuinka pitkälle uskaltaa puskea vikan kunnon varmistuksen päälle. Jos toi, toi, toi ja toi rippaa niin onko se vielä ok? Seinä on kuitekin vähän negaa. No, kohta saan allun fleikin taakse, joka salettiiin kestää, siis jos fleikki kestää.

Mun nousu oli kestäny jo neljä tuntia, vaikka en ollu ku vasta puolessa välissä. Enimmäkseen hitaus johtui siitä, että mun piti jatkuvasti back-cleanata peckereitä. Moneen koloon meni tasan se peckeri, eikä mitään muuta.

Märät vaatten ja kylmä ilma piti huolen siitä että käsistä alkoi tunto lähteä. Mä en kuitenkaan halunnut laskeutua ennen kuin saan sellasen piissin mikä oikeasti pysyy seinässä. Ei mua varsinaisesti se laskeutuminen pelottanut, vaan tuleva jumarointi. Fleikkiä seurasi huono #0 C3, huonompi knifeblade, #1 peckeri ja viimein pommi ball-nut! Siistiä! Iskin siasorkan ball-nutin sulkkariin ja lähdin saman tien alas. Sen verran paha perushorkka oli päällä, että alkoi olla kiire. Mä en myöskään halunnut tasapainottaa ball-nuttia minkään paskan peckerin kanssa.

Mulla oli autossa kuivia vaatteita, mutta sinne oli vielä pitkä matka. Heitin teknorojut maahan ja lähdin saman tien juoksemaan autolle, pakko saada kroppa lämpimäksi. Nuotiopaikalla oli onneksi muitakin, nythän olikin se Blåbergets träff ja Stora väggenillä oli kuulemma ollut enemmänkin väkeä. Tommyn ja Johanin kanssa istuttiin iltaan nuotion ääressä, ja viime vuosista viisastuneena kävin hakemassa omat kaljat.

Seuraavana aamuna olin taas Lilla väggenillä, tällä kertaa kuivat vaatteet päälle. Tai no, olihan mulla viimeksikin kuivat vaatteet ennen ku lähdin kiipeämään... Jumarointikamat oli jääny kotiin, mutta tip-lock ja ATC-guide -yhdistelmä toimi hyvin. Aurinko oli alkanut paistaa, ja mä olin vakuuttunut että edellisen päivän umpikuja (niin joo, ei ne märät vaatteet ollu ainoa syy laskeutumiseen...) olisi auringonpaisteessa helposti ratkaistavissa.

Ja niinhän se olikin, yllättäen tein seuraavan muuvin kauas sivulle, ja melkein metrin alaspäin. Keskellä sileää seinää oli kolo, mihin sai ison peckerin. Siitä ylöspäin oli taas vähän heikompaa piissien kannalta, mutta kolme jänskää peckerimuuvia johtivat hyvään halkeamaan johon pikku tärinässä sitten tungin camuja parinkymmenen sentin välein.

Vaikka hyvää kamaa oli kerrankin alla ja paljon, oli edessä taas pieni peckerihelvetti. Täytyy kyllä sanoa, että huonotkin peckerit tuntuu aika paljon paremmilta silloin kun oikeesti voi pudota. Ja toisaalta, silloin kun ei saa pudota, ei mikään tunnu riittävän.

No, viimein oltiin topissa, ja oli kyllä aika voittaja olo. Vähän jotain samaa fiilistä kuin Rännänin topissa, Se että pystyy ylittämään itsensä henkisellä tasolla on vaan niin paljon hienompaa kuin joku onnistunut tiukka muuvi.

Reitin putsaaminen laskeutumalla ei ollut ihan helppoa, johtuen poikkarista. Toisalta mulla oli ankkuri edelleen siellä alhaalla, ja pystyin siitä vetämään itseni aina seuraavalle piissille. Vähän samalla tavalla kun jatkoja putsataan negalta reitiltä. Kun otin vikan piissin ennen ankkuria irti, otin taas pikku heilurin ankkuria vasten. Tai niin luulin. Kallio alkoi vilistää silmissä kun kiihtyvällä vauhtilla lensin kalliota pitkin sivuttaissuunnassa. Selkä kohti menosuuntaa, luonnollisesti.

Mun laatuankkuri, sekä se back-up haka oli molemmat lähteny irti, ja tilannehan oli siis se, ettei se laskeutumisankkuri ollut mun päällä, vaan 15 metriä mun oikealla puolella, mikä taas epäsuorasti johti 30 metrin pikku keinuun. Joka taas tuntui aika paljon ikävämmältä, kuin miltä se nyt kuuulostaa.

Kyllähän mä tajusin että kohta lyödään seinää vasten ja kovaa, siinä kun ei valitettavasti ollu 30 metriä vapaata keinumistilaa. Yritin kääntää kropan niin että saisin jalat vastaan ennen kun osuu. Ja kyllä mä niitä jalkoja vähän vastaan sainkin, mutta sain silti hyvän muistutuksen siitä että kyllä se kivi on aika pirun kovaa.

Noh, eipähän tarttenu enää ankkuria putsata.

Reitin nimeksi tuli "Blöta kalsonger", mikä ei kerro ainoastaan reitin märkyydestä. Se, että kiipeilyyn sai kulumaan yli kymmenen tuntia kertonee osaltaan myöskin jostain. Enimmäkseen tietty siitä että pitäis ehkä teknota vähän useammin... No, mutta oli se ihan tiukka linja. Vaikeutta reitillä, (jos on hemmetisti peckereitä, ballnutsit ja kaikki C3:set,) on jotain A2+/A3 tasoa. Iso räkki on siis pakollinen ja mä luulen että reitti ei olis ollut mahdollinenkaan ilman perckereita. Kolot oli monesti sen verran pieniä ettei niihin edes rurpit menny. Vaikka jos ihan tunteettomasti tilannetta katsotaan, ei niitä "only body weight" piissejä ollut koskaan enempää kuin neljä peräkkäin. Kuitenkin ne fleikkien takana olevat "pommit" kamat oli myöskin vähän arveluttavia, johtuen kiven laadusta. Henkisesti huomattavasti vaikeampi kuin esim Heart of Stone A3+, jonka vaarallisuus taas tulee siitä että se on niin matalalla. Samoin kun The sky is cryin' A3. Mun reitillä taas oli tilaa pannutella. Eli vaikka periaatteessa olisin sitä mieltä että A2+ voisi olla ihan ok greidi, oli se kokemuksena ihan eri planeetalta kuin yksikään A2+ mitä mä oon kiivenny. Olkoot siis A2+/A3, mitä se ikinä tarkoittaakaan.

Blöta Kalsonger

Kuvasta näkyy myös aika hyvin mihin heiluri pysähtyi

Enkä edes kastunu kokonaan

Novemberdraget teaser

 

Kisat lähestyy, tällä kertaa on jopa saunalla varustettu B-finaali!

Köyden keskikohdan merkitseminen

Nonniin, nyt olisi luvassa jotain historiallista, eli Haukkarin ensimmäinen vierailija-bloggaus! Seuraava niksi on Pauli "Gynther" Salmisen käsialaa.

*       *       *

Köyden keskikohdan merkitseminen helpottaa köyden käsittelyä ja nopeuttaa toimintaa esimerkiksi laskeutuessa ja näin ollen tekee köysitoiminnasta turvallisempaa. Keskikohdan voi merkitä kahdella tavalla, erityisellä köyden merkitsemiseen tarkoitetulla merkintätussilla tai kirkkailla langanpätkillä. Tussimerkintään verrattuna merkkaamiseen käytetyt langat on helpompi havaita kuluneesta tai tummasta köydestä. Langat myös näkee paremmin hämärässä tai otsalampun valossa. Toisin kuin tussimerkinnät, langat voi myöhemmin poistaa tai niitä voi siirtää, jos köyttä esimerkiksi lyhennetään toisesta päästä ja keskikohdan paikka muuttuu.

Tarvikkeet:
Kirkasta apunarua (samaa materiaalia kuin kiipeilyköysi), neula, pujotin narun laittamiseen neulansilmään, sakset

Kuva 1 Kirkasta apunarua (samaa materiaalia kuin kiipeilyköysi), neula, pujotin narun laittamiseen neulansilmään, sakset.
Aloita merkkaaminen irroittamalla apunarusta noin kymmenen senttiä pitkiä säiekimppuja jotka mahtuvat neulansilmästä.  Etsi köyden tarkka keskikohta.

Kuva 2 Pujota neula ja merkkausnaru köyden manttelin säikeiden alta. Älä pujota ytimen läpi, koska se estää mahdollisen ytimen ja manttelin välisen liikkeen.

Kuva 3 Pujota merkkausnarua neulalla hieman siksakkia ja mielellään hieman köyden pituussuuntaan. Tällöin merkkausnaru pysyy parhaiten paikoillaan.

Kuva 4 Laita köyteen 3-5 merkintänarua. Jätä narujen väliin hieman välimatkaa niin köysi luistaa hyvin varmistuslaitteen lävitse.

Kuva 5 Katkaise langat sopivan mittaiseksi ja merkintä on valmis.

Kuva 6 Keskikohta on helppo havaita.

Kuva 7 Hämärässä langat on helppo havaita verrattuna tussimerkintään. Tämä merkintä toimii hyvin myös puoliköysissä ja tarvittaessa myös staattisessa köydessä, kuten haulausköydessä.



Pauli Salminen 3.8.2011