Mulla on ollut tarkotus alottaa laskuhommat uudestaan Ruotsiin muuton jälkeen, lähinnä sen takia että täällä olis viikonloppukohteina muutakin ku Himos. Kuitenkin laskukavereiden puute ja toisaalta Ruotsin hyvä talvikiipeily on aiheuttanut sen etten oo oikein saanu itteäni mäkeen. Tänä talvena aattelin että rupeen nyt oikeasti taas laskemaan, ja rohkeasti ilmoittauduinkin luokkaretkelle Kittelfjälliin. Luokkaretki on tosin vasta viikolla 13, ja koska tätä talvea tuntuu riittävän, niin ajattelin käydä jo etukäteen tutustumassa paikkoihin. Pienen googlauksen jälkeen selvisi, että Umeåsta järjestetään pakettimatkojakin mestoille. To-su, kolme täyttä päivää laskua. Bussikyydit, hissiliput ja asuminen yhteensä 995 kr. 1550 kr jos ottaa ruoat talon puolesta. Ei paha. Ei tarttenu kauaa miettiä että lähdenkö yksin ajamaan ja telttailemaan parkkikselle.
Kittelfjällin hotellin parkkis olikin mulle entuudestaan tuttu. Borkafjäll on nimittäin siinä tien toisella puolella ja näin ollen hotelli toimii kiipeilyhommiakin ajatellen hyvänä basecamppinä. Torstai-iltana tultiin mestoille. Koskapa mitään suurempaa ruuhkaa ei ollut, sain itselleni kuuden hengen huoneen. Asiaa.
Aamulla selvisi asumisen halpa hinta. Vaikka olisi kuinka oma huone, keittiöstä kantautuva järjetön mesoaminen herätti jo seitsemältä. Mulla on kyllä selkeesti ruotsi parantunut. Vaikka olin aika unenpöpperössä, tajusin silti kaiken mitä siellä puhuttiin. Tosin hetken päästä tajusin senkin että ne puhuu suomea. Ja koska olin jo hereillä niin aattelin mennä ihmettelemään että ketä urpoja siellä mesoaa.
Eihän näistä Rollon sankareista pääse millään eroon. Kuulumiset vaihdettiin (tässähän olikin jo toista viikkoa kun viimeksi nähtiin) ja meikä lähti mäkeen testaamaan sitä Kittelfjällin kuuluisaa puuteria.
Niin, täähän nyt oli varmasti kaikkien arvattavavissa, mutta koko paikka oli yhtä jäätä ja korppua. En nyt haluis valittaa joka asiasta, mutta laskuhommat ilman puuteria on vähän sama ku surffaus ilman aaltoja.
Aki ja Joonas oli kuitenkin lähdössä skinnailee Kittelfjällin huipulle ja vakuutteli että siellä jossain korkeemmalla olis parempaa lunta. No niin varmaan. Samaa korppuahan se oli metsissäkin. Eikä kyse ollut siitä että puuterit olis laskettu pois. Täällä on lämpötilat käyny reilusti plussan puolella ja nyt on taas pakastanut, eikä uutta lunta oo tullut viikkoihin.
Noh, vaikka se oliskin samaa skeidaa, niin aattelin kuitenkin lähteä. Huonompaa se ei voi ainakaan olla, ja tuleepahan samalla käytyä Kittelfjällin huipulla. Hissi vie siis vaan puoleen väliin ja toppiin pääsee ainoastaan tamppaamalla. Tai kopterilla. Kopterihommelit mulla olikin se alkuperäinen visio, mutta sehän tästä puuttuis et pitäis oikein kopterilla nousta korppua laskemaan.
Sain Akilta yhden hakun (äärilaskijat laskee aina hakun kanssa) ja aloin henkisesti valmistautumaan elämää suurempaan vapaalaskukokemukseen. Aki ja Joonas iski skinit pohjaan ja lähti tamppaamaan ylämäkeen. Mullahan oli hissilippu, enkä todellakaan ajatellut tampata hissiladun vierestä ylös, vaikka kuinka kuuluis lajiin. Itse asiassa ehdin mukavasti ottaa parit laskut lisää ja todeta että tää huipulla käyminen on varmasti parasta mitä täällä voi tehdä. Tai no, kiipeäminen Borkalla olisi tietysti parasta, mutta jäisen rinteen sahaaminen on kyllä niin perseestä ku olla ja voi. Just tän takia mä aikoinaan lopetin laskemisen.
Aki ja Joonas tuli hissiasemalle josta lähdettiin tamppaamaan. Mullahan ei edelleenkään ollut mitään nousukamoja, paitsi se yksi hakku. Ja kyllä se hakku ihan tarpeeseen tuli. Noi mun moonbootsit on meinaan sellaset tohvelit ettei niillä mitään jalanjälkia monoteteta, joten kyllä sitä hakkua tartti ihan tasapainotteluun, ja olipa yksi paikka jossa piti ihan lyödäkin hakulla. Asiaa, espoolaista vuorikiipeilyä!
No viimein oltiin topissa, ja iskettiin laudat alle. Ei me oikeesti missään topissa oltu, mut huippuharjanteella kuitenkin. Aki bongasi heti hyvännäköisen linjan. Mua kyllä oikeesti jänskätti että jos se tää on samaa paskaa mitä rinteet, ei mulla kantti pidä mitenkään noin jyrkällä. Eihän se oikeesti mitään jyrkkää ollut, mutta kuitenkin niin jyrkkää että jos se on jäässä ni voi olla vähän vaikeeta hiljentää vauhtia. Toisaalta miksi sitä vauhtia tarttis hiljentää? Äärijäbät vetää täysillä.
Joonas otti ekat käännökset ja lumi pöllysi! Ei hemmetti siinä oli lunta! Lähdin perään ja pakko myöntää että aika nannaa oli. Ei siinä montaa käännöstä tehty ennen kuin oli taas korppua laudan alla, mutta sen verran että loppupäivän hymyilytti. Tai ainakin siihen asti kunnes Tapsa tuli Borkalta ja kertoi Chamonixin uutiset.
Vaikka sitä kuinka itsekin tiedostaa riskit niin näiden uutisten kuuleminen tuntuu aina yhtä pahalta. Eikä toi laskeminen oo yhtään kiipeilyä turvallisempaa. Päinvastoin, sitä pyydaa pitää olla ja paljon että laskemisessa ylipäätään olisi mitään järkeä. Ja silloin kun on tuoretta lunta niin silloin vyöryy.
No lauantaina sitä uutta lunta satoikin koko päivän. Ei sitä paljoa tullut, mutta sen verran että pääsi vähän pöllyttelemään. Heti piti tietysti mennä kokeilemaan olisiko se pysynyt ”Storgrovan" jyrkimmissä seinissä. Mukana laskevat hurrit oli vähän epäileväisiä: "Siinähän on kyltti lavinfara!"
-Joo ei se kato vyöry, toi kyltti on tossa luultavasti koko talven. Siinä on kato hyvää jäätä alla ja sitä uutta lunta on tullu sillain että se on jo ihan stabiili, ja kattokaa ku tuolta on jo lohjennu, ei noi oo paksuja siivuja... joojoo, sinne vaan.
Todellisuudessa en oikein pysty keksimään huonompaa alustaa lumelle kuin 30 asteinen jää, mutta koska ite halusin mennä niin hyvähän se oli yllyttää hurrit mukaan. Ainakin pelastaa mua jos ei muuta. Eihän se lumi oikein seinässä pysynyt, mutta muutaman käännöksen sai tehtyä. Sen sijaan metsissä oli puuteria ihan kivasti, kunhan vaan löysi neitseellisen linjan.
No joo, tällaisena loppukaneettina voisi sanoa että onhan se Kittelfjäll varmaan ihan hyvä hiihtopaikka, mutta mielummin olisin ollu Borkalla.
Kittelfjällin hotellin parkkis olikin mulle entuudestaan tuttu. Borkafjäll on nimittäin siinä tien toisella puolella ja näin ollen hotelli toimii kiipeilyhommiakin ajatellen hyvänä basecamppinä. Torstai-iltana tultiin mestoille. Koskapa mitään suurempaa ruuhkaa ei ollut, sain itselleni kuuden hengen huoneen. Asiaa.
Aamulla selvisi asumisen halpa hinta. Vaikka olisi kuinka oma huone, keittiöstä kantautuva järjetön mesoaminen herätti jo seitsemältä. Mulla on kyllä selkeesti ruotsi parantunut. Vaikka olin aika unenpöpperössä, tajusin silti kaiken mitä siellä puhuttiin. Tosin hetken päästä tajusin senkin että ne puhuu suomea. Ja koska olin jo hereillä niin aattelin mennä ihmettelemään että ketä urpoja siellä mesoaa.
Ylläri
Eihän näistä Rollon sankareista pääse millään eroon. Kuulumiset vaihdettiin (tässähän olikin jo toista viikkoa kun viimeksi nähtiin) ja meikä lähti mäkeen testaamaan sitä Kittelfjällin kuuluisaa puuteria.
Niin, täähän nyt oli varmasti kaikkien arvattavavissa, mutta koko paikka oli yhtä jäätä ja korppua. En nyt haluis valittaa joka asiasta, mutta laskuhommat ilman puuteria on vähän sama ku surffaus ilman aaltoja.
Aki ja Joonas oli kuitenkin lähdössä skinnailee Kittelfjällin huipulle ja vakuutteli että siellä jossain korkeemmalla olis parempaa lunta. No niin varmaan. Samaa korppuahan se oli metsissäkin. Eikä kyse ollut siitä että puuterit olis laskettu pois. Täällä on lämpötilat käyny reilusti plussan puolella ja nyt on taas pakastanut, eikä uutta lunta oo tullut viikkoihin.
Noh, vaikka se oliskin samaa skeidaa, niin aattelin kuitenkin lähteä. Huonompaa se ei voi ainakaan olla, ja tuleepahan samalla käytyä Kittelfjällin huipulla. Hissi vie siis vaan puoleen väliin ja toppiin pääsee ainoastaan tamppaamalla. Tai kopterilla. Kopterihommelit mulla olikin se alkuperäinen visio, mutta sehän tästä puuttuis et pitäis oikein kopterilla nousta korppua laskemaan.
Sain Akilta yhden hakun (äärilaskijat laskee aina hakun kanssa) ja aloin henkisesti valmistautumaan elämää suurempaan vapaalaskukokemukseen. Aki ja Joonas iski skinit pohjaan ja lähti tamppaamaan ylämäkeen. Mullahan oli hissilippu, enkä todellakaan ajatellut tampata hissiladun vierestä ylös, vaikka kuinka kuuluis lajiin. Itse asiassa ehdin mukavasti ottaa parit laskut lisää ja todeta että tää huipulla käyminen on varmasti parasta mitä täällä voi tehdä. Tai no, kiipeäminen Borkalla olisi tietysti parasta, mutta jäisen rinteen sahaaminen on kyllä niin perseestä ku olla ja voi. Just tän takia mä aikoinaan lopetin laskemisen.
Aki ja Joonas tuli hissiasemalle josta lähdettiin tamppaamaan. Mullahan ei edelleenkään ollut mitään nousukamoja, paitsi se yksi hakku. Ja kyllä se hakku ihan tarpeeseen tuli. Noi mun moonbootsit on meinaan sellaset tohvelit ettei niillä mitään jalanjälkia monoteteta, joten kyllä sitä hakkua tartti ihan tasapainotteluun, ja olipa yksi paikka jossa piti ihan lyödäkin hakulla. Asiaa, espoolaista vuorikiipeilyä!
No viimein oltiin topissa, ja iskettiin laudat alle. Ei me oikeesti missään topissa oltu, mut huippuharjanteella kuitenkin. Aki bongasi heti hyvännäköisen linjan. Mua kyllä oikeesti jänskätti että jos se tää on samaa paskaa mitä rinteet, ei mulla kantti pidä mitenkään noin jyrkällä. Eihän se oikeesti mitään jyrkkää ollut, mutta kuitenkin niin jyrkkää että jos se on jäässä ni voi olla vähän vaikeeta hiljentää vauhtia. Toisaalta miksi sitä vauhtia tarttis hiljentää? Äärijäbät vetää täysillä.
Joonas otti ekat käännökset ja lumi pöllysi! Ei hemmetti siinä oli lunta! Lähdin perään ja pakko myöntää että aika nannaa oli. Ei siinä montaa käännöstä tehty ennen kuin oli taas korppua laudan alla, mutta sen verran että loppupäivän hymyilytti. Tai ainakin siihen asti kunnes Tapsa tuli Borkalta ja kertoi Chamonixin uutiset.
Vaikka sitä kuinka itsekin tiedostaa riskit niin näiden uutisten kuuleminen tuntuu aina yhtä pahalta. Eikä toi laskeminen oo yhtään kiipeilyä turvallisempaa. Päinvastoin, sitä pyydaa pitää olla ja paljon että laskemisessa ylipäätään olisi mitään järkeä. Ja silloin kun on tuoretta lunta niin silloin vyöryy.
No lauantaina sitä uutta lunta satoikin koko päivän. Ei sitä paljoa tullut, mutta sen verran että pääsi vähän pöllyttelemään. Heti piti tietysti mennä kokeilemaan olisiko se pysynyt ”Storgrovan" jyrkimmissä seinissä. Mukana laskevat hurrit oli vähän epäileväisiä: "Siinähän on kyltti lavinfara!"
-Joo ei se kato vyöry, toi kyltti on tossa luultavasti koko talven. Siinä on kato hyvää jäätä alla ja sitä uutta lunta on tullu sillain että se on jo ihan stabiili, ja kattokaa ku tuolta on jo lohjennu, ei noi oo paksuja siivuja... joojoo, sinne vaan.
Todellisuudessa en oikein pysty keksimään huonompaa alustaa lumelle kuin 30 asteinen jää, mutta koska ite halusin mennä niin hyvähän se oli yllyttää hurrit mukaan. Ainakin pelastaa mua jos ei muuta. Eihän se lumi oikein seinässä pysynyt, mutta muutaman käännöksen sai tehtyä. Sen sijaan metsissä oli puuteria ihan kivasti, kunhan vaan löysi neitseellisen linjan.
No joo, tällaisena loppukaneettina voisi sanoa että onhan se Kittelfjäll varmaan ihan hyvä hiihtopaikka, mutta mielummin olisin ollu Borkalla.
Aki esittelee cyborgejaan
Kopterilla korpun perään
Mehän ei koptereita tartteta. Joonaksellakin oli uunituore splitboard jolla on hyvä tampata ylämäkeä
Aki ja tv-shopista tutut Mojave-aurinkolasit
Hurrit tamppaamassa
Aki spedeilee skinien kanssa
Hurrit hyyty jo alkumatkasta
Speedomies puskee ohi
(c) Aki Rautava
Topissa!
Halailu ja itkeminen kuuluu olennaisesti vuorikiipeilyyn
(c) Aki Rautava
Samoin toppikuvat. Sen verran ollaan näköjään ruotsalaistuttu ettei toppikuvia varten tartte edes mennä toppiin.
(c) Aki Rautava
Splitti kasaan
Joonas liekeissä, kohta pääsee äärilaskemaan
Kittelfjäll korppua a'la Joonas
Akin tyylinäyte
(c) Joonas Kortelainen
Tässä näkyy laskettu mäki, ei se kummoiselta näytä jos ei käännä kuvia photarissa.
