Stora Sjöfallet

Stora Sjöfallet on yksi Ruotsin parhaista jääkiipeilypaikoista, ellei paras. Kun Umeån jäästarat Kalle ja Björn kertoivat lähtevänsä sinne vajaaksi viikoksi niin meikähän hoiti itsensä takapenkkimatkaajaksi.

Pari päivää ennen lähtöä Jonas buustasi reissua piristävällä jääkiipeilytarinalla. Jonaksen kaveri oli kiivennyt Sjöfalletilla uutta putousta, jonka toppi oli ollut jyrkkää lunta. Edellinen ständi oli tehty siihen missä jää loppui, mutta koskapa lumeen ei saanut mitään varmistuksia, kiipesi jamppa köydet suoriksi ja istui lumeen varmistamaan. Lumimassa lähti kuitenkin vyörymään ja kaveri tippui suoraan edelliseen ständiin 100 metriä. Henkihän siinä lähti. Reitti sai nimen"Mjuka lavinkyssar" (Pehmeät lumivyörysuudelmat)

Nättiä, muutenkin alueella oli kovan luokan lumivyöryvaara, joten päätettiin ettei lähdetä mitään rännejä kiipeämään.

Jotain oli viime kerrasta opittu. Oli kusipulloa, telttahakoja, kädenlämmittimiä, kaksi untuvatakkia, kahdet kiipeilykengät ja kaikkea muuta kivaa mitä ei viimeksi tajunnut ottaa mukaan. Namiosastokin oli kohdillaan: Sipsejäkin kolme pussia, kilo perusmässyä, kilo chilipähkinöitä ja pari suklaalevyä. Nämä siis oli mulle, ns. ylimääräistä mässyä, jos vaikka matkan varrelta ei löytyiskään karkkia. Gällivaaran kauppa oli kuitenkin iskussa ja saatiin kunnon bulkkausmätöt: 12 pakettia pekonia, munia, jauhelihaa, kanan fileitä, pippurisalamia ja tietty järjetön määrä pastaa.

Kalle ja Björn oli varannu Stora Sjöfalletin Camping alueelta paikan ennakkoon (jos vaikka olis täynnä?). Ei sillä etteikö Ruottissa sais mettään leiriytyä, mutta diiliin kuului kuivaushuone ja lämmin keittiö. Okei, menee ministi yläköysittelyn puolelle, mutta ainahan mä voin vedota siihen että svedut vaati.

Perillä oli taas tuttu ongelma vastassa. Teltta pitäis saada viritettyä, ensimäinen yritys oli parkkipaikalla eikä haat tietenkaan uponneet senttiäkaan. Sitten yritettiin metsään, jos vaikka sieltä löytyisi hyvää maata. No eipä löytynyt. 50 cm lunta jonka alla jotain mustikanvarpuja ja kivikkoa. Kädetkin alkoi jäätyä vaikka lämpötilan piti pysytellä siedettävissä lukemissa. Mixtaräkistä löytyi taas pelastus, tällä kertaa jäähaat hoitivat teltan kuosiin.

Sitten makuupussiin, nyt ei pitäisi ainakaan tulla kylmä. Vaan tulipa silti. Pussi oli taas niin tiukalla kun sai, mutta nenä jäätyi! Hemmetin ärsyttävää, olis pitänyt ottaa se kommandopipokin vaan mukaan. Isot pojat on sanonu ettei saa nukkua sillain että menis kokonaan pussin sisään. Silloin hengitysilma kastelee pussin sisältä ja se on vähän niinku huono juttu.

Aamulla kello soitti ja kaivoin itseni ulos, koko suuaukon etuosa oli valkoisen huurteen peitossa. Outoa. Juoksin campingalueen yleisiin tiloihin lämmittelemään. Jaa -30 pakkasta, siistiä. No eipähän oo ainakaan kiire mäkeen. Varsinkin kun jostain käsittämättömästä syystä otin mukaan saman setin hanskoja kun Borgahällanilla...

Lämpötila kuitenkin nousi ja lähdettiin ajelemaan. Ensimmäisenä päivänä oli tarkoitus kiivetä Greven 300m WI3. Itseäni ständeillä seisoskelu ei oikein napannut ja ehdotin jos vedettäis koko putous simulina. Svedut innostu ja pian sitä mentiin. Aurinko paistoi ja hakut liikkui. Törkeen siistiä! Jääkiipeily siis voi olla oikeasti siistiä, ns. Fun Scale Type 1- tyylistä kivaa. Eli sellaista kivaa mikä on oikeasti kivaa. Eikä niinkuin jääkiipeily, joka on normaalisti perseestä ja kivaa ainoastaan silloin kun katsellaan jääkiipeilykuvia lämpimältä sohvalta.

Seuraavana päivänä lähdettiin naapurireitin kimppuun eli nyt vuorossa oli Gvevinnan 250 m VI4. Päätettiin jatkaa samalla meiningillä ja kiivettiin reitti simulina lopussa olevan tiukemman pätkän alkuun. Nyt kuitenkin reitti kulki jotain ihme ränniä pitkin ja sain viimeisenä ottaa vastaan kaiken jään mitä toiset ehti hakata irti. No pian sitä oltiin jyrkemmällä osuudella ja vaihdettiin perinteiseen varmistamiseen. Kalle puski köyden suoriksi ja itselle jäi vaan joku 15 metriä kiivettävää. Björn haki lisäjännitystä elämään hakkaamaalla yläköytensä ja untuvatakkinsa silpuksi. Topissa oli helppo hymyillä, täähän on oikeesti siistiä!

Kolmantena päivänä haluttiin kiivetä jotain semipitkää ja jättää vikalle päivälle yksi lyhyt ja jyrkkä putous. Svordomar och brutna spetsar WI 4, 170m (kirosanoja ja rikkoutuneita hakunteriä) sai toimia lauantain lähetyskenttänä. Björn aloitti ja kiipesi jyrkän jään puoleen väliin. Sitten Speedomies sai jatkaa. Hakut tuntui uppoavan hyvin ja oli ns flow päällä. Reittikin tuntu täydelliseltä. Hemmetin siistin näköinen ja just sopivan jyrkkää. Tuntuu että kiipeää aika jyrkkää, mutta ei niin jyrkkää että menis itkun puolelle.

Meikän fiilistely loppui kun jostain kuului matalaa murinaa, vähän kun ukkonen olisi iskenyt. Ääni voimistui ja hetken päästä räjähti ja kovaa, vilkaisin ylöspäin ja näin kuinka parikymmentä metriä ylempänä lunta ja jäätä lensi tonnikaupalla ilmassa. Mä oon aina naureskellu Hollywood-leffoille joissa lumivyöry näyttää lähinnä joltain ydinpommilta. No, se miten se lumimassa räjähti ilmaan näytti tasan siltä ku joku olis iskeny jääputouksen topin täyteen dynyä.

AVALANCHE! AVALENCHEEE!!!! #¤&%#!!!! huusin kurkku suorana. Ruotsiksi lumivyöry on muuten "lavin", mutta luulen että svedut tajus mistä on kyse. Vilkaisin nopeasti josko ruuvi olis hollilla ja saisin itteni kiinni ennen ku lumimassa tempaisee mukaansa. No eipä ollu. Siistiä, sen kerran kun uskaltaa puskea ruuvin päälle ni tulee vyöry niskaan. Ei auttanut muuta kun puristaa hakkuja rystyset valkoisina, painaa kypärä jäähän kiinni ja laittaa silmät kiinni.

Ja sitten se iski. Lunta tuli, ja tuli paljon. Tuntu vähän samanlaiselta kun surffatessa jää aallon sisään, sitä lunta vaan puski sisään joka kolosta. Ikuisuudelta tuntunut tärinä loppui ja uskalsin avata silmät. Näkyvyys oli nollassa, kaikkialla oli vain valkoista. Hetken päästä 30 metriä alempaa erottui pari lumiukkoa, svedut oli saanu nätin lumikuorrutuksen.

Hurrit kyseli myöhemmin että kuinka kovaa hakuista piti pitää kiinni etten lähteny vyöryn mukaan. Vaikea sanoa, puristin niitä hemmetin hakkuja niin kovaa kun vaan fyysisesti oli mahdollista ja ajattelin ettei meikää ainakaan ilman taistelua revitä seinältä. Isku oli kuitenkin kevyempi mitä odotin, mistä nyt varmaan kertoo sekin että ylipäätään pysyin seinällä. Sanotaan nyt kuitenkin ettei se hyvältä tuntunut.

Jälkikäteen ajateltuna meillä kävi järjetön tuuri. Putoushan näyttää ikään kuin isolta hyppyrimäeltä ja me oltiin juuri siinä jyrkimmällä kohdalla, heti hyppyrin nokan alapuolella. Näin olleen kaikki ns "tappava paska" lensi nätissä kaaressa yli ja se mitä meidän päälle tuli oli lähinnä ympärillä pöllyävää puuteria. Hyvä niin.

"Ollaanko me ok?!" -huutojen jälkeen jatkoin kiipeämistä, mutta jotain oli Speedomiehen herkässä mielessä muuttunut. Flow oli vaihtunut kuolemanpelkoon, ja vaikka omasta mielestä vedin hirveällä rannarilla koko ajan, kertoi svedut että vyöryn jälkeen iskin ruuveja metrin välein.

No ruuvithan siinä loppuu, mutta olin toisaalta vähän ajatellutkin, ettei ihan kauheasti haittaisi vaikka joutuisinkin tekemään ständin jyrkälle osuudelle, siis vyöryjen kannalta ns kriittisen pisteen alapuolelle.

Varmistin jampat ylös ja seuraavaksi oli Kallen vuoro puskea toppiin. Ständillä koko kroppa tärisi, eikä pelkästään kylmyyden takia. Kyllähän siinä tietty kädetkin jäätyi ja seuraava kp oli aika helvettiä tunnottomien sormien kanssa. Ständille päästyäni käsissä alkoi taas veri kiertää ja ne jotka jääkiipeilyä harrastaa niin tietävät miltä se tuntuu. Ei ihan kauheesti naurattanu.

"Hei ota kuva, ota kuva! Nyt sais hienoja kuvia!!" intoili Kalle. Vastasin suomeksi, enkä ihan kauhean nätisti, etten ole oikein nyt kuvaustuulella. Abalakovi seinään ja v***uun täältä." "No hei eihän me olla vielä topissa?" ihmetteli Kalle. No eipä oltu joo ei, todellakin, jäljellä oli vielä noin seitsemän metriä, ehkä WI 2/3 tasoista pulkkamäkeä. "Är du som satans bergsklättrare?" kysyin enkä oikein vieläkään tajua miksi sinne "toppiin" piti päästä.

Sen puoleen suhtaudun kiipeilyyn epäperinteisesti, että kun tiukka vääntö muuttuu kävelyksi, niin mun silmissä reitti oli siinä ja seuraavaksi lähdetään alas. Mulla ei ole oikeastaan koskaan ollut mitään mielenkiintoa kävellä jonkun mäen korkeimpaan kohtaan ja fiilistellä että nytpä ollaan topissa. Ymmärrän hyvin, että vuorikiipeilyssä se on vähän niinku se juttu, mutta nyt kuitenkin kiivettiin jääputousta.

Björn lähti kiipeämään ja pudotti jäätä seitsemän metrin matkalta sen verran ettei se voinut olla enää vahinko. Ilmeisesti tarkoitus oli kostaa päivän roikkuständeissä kärvistelyt. No lopultakin oltiin siellä "topissa". Vaikkei se jään loppuminen mikään toppi ollut. Mixtapaskaa oli tarjolla vielä satoja metrejä, mutten jaksanut ruveta vittuilemaan, svedut olis salettiin innostunut jatkamaan.

Sitten alas. Minä tietysti kevyimpänä jouduin tulemaan viimeisenä. Enpä muista milloin olisi viimeksi laskutuminen pelottanut yhtä paljon. Eikö ne urpot osannut tehdään yhtään isompaa abalakovia? Pakkoko siinä oli käyttää 5mm narua? Ja miksi se naru alko pitää hassua ääntä vasta kun mä laskuduin?

"It feels nice to have solid groud under your feet" sanoi Kalle kun tultiin maahan. Olin samaa mieltä. Illalla yritettiin nollata tilannetta folkölin voimalla, mutta siitähän ei mitään tullut. Tai jos jotain scorecardmerkintöjä haetaan niin reilun litran kusipullo täyttyi yöllä jo ennen kahta.

Vikana päivänä oli tarkoitus kiivetä jotain tiukkaa. Suorituspaikaksi oli valittu Suorvadammen ja sieltä Pelaren (The Pillar) WI5+ 50m. Furthest left is a prominent pillar. Climb a short ice wall to the foot of the pillar, then the pillar itself, c. 30 m of 90-degree ice. The pillar is often granular ice which makes the route very serious

Lähdin ensimmäisenä nakuttelemaan ja olinpa vaihtanut hakutkin käppyröihin. No eihän siitä mitään tullut. Koko putous oli yhtä hemmetin kovaa kukkakaalia, hyvä huukkailla mutta huono varmistaa. 35 metrin jälkeen jää näytti paranevan ja jyrkkenevän joten yritin puskea toppiin vaikka pahalta tuntuikin. Hakut solahtivat ohuen kuoren läpi ja valuivat hieman alaspäin kun niihin laittoin painoa. samoin ruuvit purivat ensimmäiset 5 cm, sen jälkeen oli ilmaa vastassa. Yritin useampaan kohtaan, mutta samaa skeidaa oli koko putous. Pokka ei kestänyt jatkaa joten pakit tuli.

Ruotsalaisetkaan eivät halunneet kokeilla, joten jotenkin pitäisi saada seinä tyhjäksi ja laskeutua alas. Sen verran hattaraa putous oli, ettei ollut toivoakaan saada hyvää abalakovia jyrkimmälle kohdalle. Niinpä kiipesin alaspäin pieneen luolaan, jonka pohjalla oli hyvää jäätä. Luolasta käsin pääsi muuten hyvin putouksen sisälle tarkastelemaan minkälaista jäätä sitä kiivettiin. Jääkiipeily on sen puoleen perseestä että silloin kun kiivetään niin jyrkkää että olisi hyvä pudota niin samalla se jääkin on sen verran huonoa ettei siihen oikein saa hyviä ruuveja.

Kotimatkalla sitä pohti kaikenlaista, miksei sitä uskaltanu puskea vaan, ku käsissä oli vielä potkua. Joo oli huonoa jäätä ja huonoja varmistuksia eikä se lumivyörykään varsinaisesti kohottanut mielialaa. Loppujen lopuksi se suurin syy taitaa kuitenkin olla se että Speedomiehen kulkuset ovat hieman liian pientä kaliiberia.

Light & Fast my ass


Telttapaikka olis saattanu löytyä vaikkei olisikaan tehnyt varausta etukäteen. Camping-alueella ei ollut varsinaisesti ruuhkaa.


Sjöfalletilla putoukset puskevat tielle asti


Ruotsalaista sauvakävelyä, taustalla Greven


Greven WI 3 ja Grevinnan WI 4

"Uusi" putous Grevinnan oikealla puolella (ei oo topossa)


Adel har kastat vatten WI5


Snövit WI4 350m


Mjuka lavinkyssar WI3+ 250m


Björn puskee Grevinnan alkua hyvällä rannarilla


Ainakin siihen asti että raudat irtosi, ei menny montaa sekuntia ku oli ruuvi seinässä


Maisemia


Grevinnan loppurypistys


Ja vielä vikat metrit


Urpot topissa (c) Karl Narfström


Alppihenkinen alastulo


Björnin pahoinpitelemä köysi


Ja takki! Tää jäbä on oikeesti vaarallinen!


Svordomar och brutna spetsar WI 4, 170m


Lähestyminen oli jyrkkää lunta, hyvä kun pysy lumikengät seinällä


Björn kiipeää köydet suoriksi


Speedomiehen vuoro


Pari metriä (ja ruuvia) vyöryn jälkeen


Topissa! Taustalla Björn "en yleensä tee abalakovia pitkällä ruuvilla"


Pitäis vissiin ottaa nää kyltit ihan tosissaan


Pelaren WI5+ 50m
(nykykunnossa varmaan vähän helpompi?)


Matkalla pakkeihin


Stora Sjöfalletin oma "Thank God Ledge"


Torkrummet, ehkä maailman siistein paikka kylmän päivän jälkeen


Keittiö (ja meidän jokailtainen hengailutila)


Saunan sai vuokrattua 75 kr per naama


Aika kallista, mutta kieltämättä suhteellisen mukava illaviettopaikka

Taidekuva

Sportklättring i Rösås

Jos joku ei muista niin Rösås on se paikka mistä löytyy irtokiveä, sammalta, huonoja piissejä ja kuumottavia rannareita. Ensimmäiset reitit kiivettiin jo 50-luvulla, ja ensimmäiset haatkin on tuolta ajalta. Toisin sanoen kiipeily on usein sellaista semijännää, eikä tippuminen oikeastaan minkäänlainen vaihtoehto. Omatkaan kilkuttimet eivät hirveästi jeesaa jos kallio on yhtä hapankorppua. Greidaus on tehty old school-menetelmällä eli kiivettiin kunnes saatiin piissi sisään ja sitten siihen lepäämään. Näin ollen esim 6- tarkoittaa että kiipeily varmistusten välillä on max 6-.

Kallio on näin suomalaisesta näkökulmasta hervottoman kokoinen, korkeimmillaan 120 metriä, ja leveyttäkin varmaan puoli kilometriä. Reitit on periaatteessa hyviä, mutta likaisuus ja irtonaisuus (ja yleensäkin kallioden runsaus) on tehnyt sen ettei perushurri viitsi kiivetä skeidaa kun lähempää löytyy valmiiksi puhtaita kalliota. Kallion hylkääminen saattaa tietty johtua siitäkin ettei vuxenklättring ole enää niin kova juttu kuin mitä aikoinaan. Nykyään kun on parkourit ja boulderoinnit.

Joka tapauksessa ollaan Fredrikin kanssa juteltu että pitäisi pultata Rösåkseen muutama sporttireitti. Ja ilman mitään hulluja rannareita. Sellaisia reittejä mitä kuka tahansa voisi lähteä kiipeilemään ilman että tarttee pelätä kuolemaa.

Myönnetään, outoa puhetta R/X-klubilaisen suusta, mutta näin saisi kävijöitä kalliolle ja sen myötä reitit puhdustuisivat. Todennäköisesti uudetkin reitit pystyisi kiipeämään ns. trädireitteinä, mutta yhtä todennäköisesti ne olisivat seuraavat 20 vuotta toistamatta.

Muutenkin Rösåksen ”trädi” poikkeaa hieman suomalaisesta. Kun suomessa laittaa palikan sisään, siihen voi yleensä tippua. Varmistusvälineitä käytetään ikään kuin varmistamiseen. No, Rösåksella varmistusvälineitä käytetään siihen että saadaan köyttä kiinnitettyä seinään ja näin kakkonen näkee mistä liidaaja on kiivennyt.

Miksi ne palikat eivät sitten pidä seinässä? Ensinnäkin Rösåksessa ei ole juurikaan jatkuvia halkeamia. Eli ”halkeamat” on 90% irtokiviä, jotka nojaavat seinää vasten ja näin muodostavat pienen kolon johon voi kilkuttimia sovitella. Loput kolot on lähes poikkeuksetta sellaista lekasoraa, että hyvä kun uskaltaa kädella puristaa. Eikä oo ihan yksi tai kaksi kertaa kun hyvän näköinen kahva on jäänyt käteen.

Jotain Rösås kuitenkin tarjoaa mihin harvat seinät pystyvät. Eli vapaakiipeilyä talvella. Kallio osoittaa etelään, mikä tarkoittaa sitä että jos on aurinkoa ja pikkupakkanen niin siellähän on lähetyskelit. Vähän ku Niemisel, mutta neljä kertaa pidempiä reittejä ja yli puolet lähempänä!

Niinpä viimeiset päivät on harjailtu ja pultattu uutta linjaa. Sekin tuli aika nopesti selväksi että 100 metriä putsattavaa on vähän eri juttu kun se perinteinen 20 metriä. Samoin pultteja menee vähän eri tahtiin. Jos ajatellaan että pultteja asennetaan kolmen metrin väliin, ja päälle parit ankkurit, menee yhteen reittiin 30-40 pulttia.

Rösås


Uusi linja


Aikuiskiipeilyn pahin vihollinen


Kiila-avain ei ihan riitä skeidan poistamiseen


Harjakin on mallia ”double fucker”


Rösåksen Lilla Väggen, ihan messevän kokoinen sekin

Rack

Nyt kun olkapää on sairaslomalla eikä kiipeilyrintamallakaan ole tapahtunut mitään mainittavaa, on hyvä hetki harrastaa pientä kamahomoilua. Kamahomoiluhan on sitä että räplätään camuja, jäähakkuja, minitraxionia, tai ihan mitä tahansa vekotinta joka edes etäisesti liittyy kiipeilyyn. Lähes kaikki trädikiipeilijät ovat parantumattomia kamahomoja, teknokiipeilijöistä nyt puhumattamaan. Kamahomoja löytyy myös muiden harrastusten parista, esimerkiksi suurin osa valokuvaajista kuulunee tähän ryhmään.

Kamahomoilua on parasta harrastaa internetissä, sillä näin pääsee vaahtoamaan vekottimista ilman että kukaan keskeyttää tai on toista mieltä. Ok, kirjotuksia voi tietty kommentoida, mutta senkin saa helposti estettyä.

Tämän talven ensimmäisessä kamahomoilusetissä käydään vähän läpi trädiräkkiä. Saadaan ikään kuin aloitettua Sloupin joka keväinen "mitä räkkiin"-keskustelu. Sain aikoinaan hyvän neuvon arpoessani BD:n camujen ja Rock Empiren tuotteiden välillä: "Osta camuja, ihan sama mitä ne maksaa. Osta vaikka yksi joka vuosi ja kasvata räkkiä pikku hiljaa, lainaa kavereilta, tai kiipeä vaikka pelkillä kiiloilla, mutta älä osta paskoja frendejä. Ne alkaa kuitenkin jossain vaiheessä ärsyttää."

Olin kuitenkin jo ehtinyt ostaa yhden sinisen Rock Empire-paholaisen. Nyt on jo kahdeksan vuotta kiroiltu tuon veijarin kanssa. Ainahan se räkissä kulkee mukana ja aina sitä miettii että mihin sen saisi nopeasti tungettua, ettei vaan pääsisi tulemaan sellaista tilannettä että kädet pumpussa joutuisi sen kanssa pelleilemään.

Parhaiten asian esitti Harri Sloupissa muutamia vuosia sitten:

"Oma vaatimaton mielipiteeni on että tämä on se väärä kohta säästää. Osta parasta/kalleinta mihin suinkin kynnet kykenee. Niitä sinä ostat lopulta kuitenkin, ennemmin tai myöhemmin. Sitä nimittäin siunaa itseään viimeistään niinä elämän ohikiitävinä pelonsekaisina hetkinä kun se halkeamassa oleva rakkine, se ainoa joka pitää sinut erossa maankamarasta, on parasta mitä rahalla saa.

Niin ja onhan ne värikkäät amerikkalaisvalmisteiset liikkuvaleukaiset komeita. Niitä on mukava hypistellä sadepäivinä.

Oma asenteeni näihin rakkineisiin on enempi periaatteellinen kuin raakaan fyysiseen lujuuteen tai tilastolliseen luotettavuuteen perustuva. Yksinkertaistettuna haluan niiden releiden jotka pitävät minut elossa olevan erittäin hyviä, rahatilanteen joskus salliessa jopa parhaita, mitä maa päällään kantaa. IMHO.

Korostettakoon vielä ettei minulla ole mitään huonoja kokemuksia sen enempi ukrainalaisista kuin tsekkiläisistäkään varmistusvälineistä. Uskon että ovat hintansa väärti. Yksi italialainen liikkuvaleukainen minulla oli joskus mutta sen hylkäsin silloin kun se kolmannen kerran varmistajan suureksi riemuksi köyden heiluttamana vemputti itsensä halkeamasta ulos. Mersu on mersu ja mosse on mosse. Molemmat on autoja."

Näin, eli hyvää shittiä räkkiin. Mikäs sitten on sitä hyvää, tai parasta? Keskisuurten ja suurten (#0.75 - #6) liikkuvaleukasten kanssa Camalotit (C4) ovat ainakin toistaiseksi varmin valinta. DMM Dragoneista ei ole kokemusta, mutta keveys, ruostumattomuus, sekä parempi slingisysteemi tekevät niistä kovan vastustajan. Kaksoisakselirakenne ja värikoodaushan on sama kuin Camuissa, mutta huhujen mukaan säätöalue hieman camuja pienempi. Toisaalta peukaloluupin puuttuminen Dragoneissa on aika huono juttu.

Camut eivät kuitenkaan ole meikäläisen suosikkeja pieninä (#0.3 - #.5). Alienit menee ohi 6-0 taipuisan vartensa ansiosta. Silläkin varjolla että camut ovat varmasti kestävämpiä. Jostain syystä tipun mielummin heikompaan Alieniin joka pysyy seinässä kuin vahvempaan camuun, jonka köysi on jo heiluttanut irti. Alieneille kovan vastuksen tarjoavat Metoliuksen Mastercamit, jotka on muuten saman oloiset, mutta vaikuttavat enemmän tehtaassa valmistetuilta. (Alluthan tehdään edelleen jonkun Coloradolaisen eräjorman autotallissa) Allujen leukojen metalli on kuitenkin paljon pehmeämpää, mikä on hyvä juttu sen puoleen että ne tuntuvat liimautuvan kiinni ihan mihin vaan. Toisaalta pehmeä metalli lyhentää niiden käyttöikää. Parin vuoden aktiivisen pannuttelun jälkeen allujen metalli alkaa näyttää levinneeltä muovailuvahalta. Toisaalta pienellä viilailulla saa ne taas pelittämään.

Tosin sitten kun mennään vieläkin pienempään (#0.1 - #0.2) niin C3:set ovat taas omaa luokkaansa. Jostain syystä pienimmissä halkeamissa se kilkuttimen leveys alkaa olla se tärkein kriteeri. Eli vaikka pienimmät Allut on mukavan letkeitä, sopii saman kokoinen C3:nen usein paremmin. Ja taas, ennemmin sitä tippuu C3:seen jonka kaikki kolme leukaa on kiinni kuin Alluun jonka saa vaan kahdella leualla.

Kiiloista omaan käteen sopii parhaiten DMM Wallnutsit. Wallnutsit on pehmeämmät kuin BD:n kiilat ja ne saa hyvin survottua halkeamiin niin että ne kestää köyden heilumistakin. BD:n kiilat on toisaalta kakkosen helpompi irrottaa, mutta sehän ei mua kiinnosta.


Siinä vähän perusräkkiä, mitäs muuta sitä olisi kiva saada?


Bigbro

Nää on kyllä niin turhia vekottimia kun olla ja voi. Siellä missä kutosen camu on liian pieni ja olisi hyvä paikka asetella putkea, ei voi oikein tippuakaan. Joku voi sanoa että ehkä mä en vaan osaa käyttää niitä, ja on varmaan oikeassakin, mutta tähänkin sopii hyvin lausahtus jonka kuuliin Bishopin kiipeilykaupan myyjältä: "If need one, you shouldn't be there"


Hexentric

Ostin näitä, tai tarkemmin sanottuna Rockcentricsejä joskus kun ajattelin että isot koot olis kivoja pitkillä reiteillä jos tulee pitkään isoa halkeamaa. Vähän niinkuin Camujen lisäksi. No periaatteessa toimiihan ne, mutta käytännässä ostin heti isoja Camuja tilalle. Camut on vaan niin paljon nopeempia ja helpompia asentaa. Parhaiten hexat toimii jäisissä halkeamissa ja alppihommissa.


Tri-cam

Näissäkin on pari ongelmaa, ensinnäkin näitä ei laita kukaan kun on tiukka paikka. Eli soveltuu lähinnä helppoon maastoon. Toisekseen Tricameistä puuttuu se jousi, joka pitäisi palikan paikoillaan. Toimii kuulemma hyvin jäisissä halkeamissa, eli talviteknossa ja alppihommissa.


Link cam

Näähän on oikeastaan aika hyviä pelejä. Ainoa miinus on paino ja joskus näitä on vaikea poistaa kun on isketty ihan suppuun. Järjettömän kokoinen säätövara on kuitenkin aika hemmetin iso plussa, ja nää onkin parhaimmillaan silloin kun kiivetään pienellä räkillä. Tai kun esim dolomiiteilla halutaan jotain lisäturvaa hakojen lisäksi, mutta ei haluta ottaa koko räkkiä mukaan. Hyviä myös perus trädikiipeilyssä kun halutaan muutama tuplakoko, muttei oikein tiedetä että mitä kokoja.


Mikro-/offset-kiilat

DMM peanutsit on jostain syystä siirtynyt teknoräkistä normikiilojen sekaan. Se näyttää menevän niin että mitä tiukempaa kiivetään, sitä enemmän pienille offset-kiiloille on käyttöä. Toisaalta esim Lofooteilla Peanutsit tuntuu menevän ihan mihin vaan. Kaiken lisäksi nää on kevyitä, ja ihan pienintä kokoa lukuun ottamatta kestää hyvin normipannut. Perinteiset mikrokiilat (sellaset litteät ja leveät) on mun mielestä turhia pelejä, ne ei sovi teknoon, eikä todellakaan trädikiipeilyyn.

DMM Offsetsit on tuorein lisäys trädiräkkiin. Nää tuntuu uppoavan huomattavasti helpommin kun normaalit wallnutsit. Ja itse asiassa suurin osa halkeamista taitaa olla enemmän tai vähemmän flarettavia...

No kuinkas paljon niitä kilkuttimia sitten tarvitaan?

Riippuu varmaan vähän siitä että kiivetäänkö Rollareilla 12 metrin vai Norjassa 400 metrin reittiä. Ja varmaan vähän siitäkin että minkälainen numero siinä reitin kyljessä on. Jos kiivetään niin helppoa ettei pudota, ei sillä räkilläkään ole oikein väliä. Silloin kun kiivetään sellaisia reittejä joissa pannut on todennäköiset, kannattaa sitä rojuakin olla mukana. Pitkällä reittillä ständeihin voi laskea 6 piissiä, ja 50 metrin köydenpituuteen mahtuu helposti 15 kilkutinta (jos iskee kolmen metrin välillä). Eli 21 piissiä, toisaalta, jos on tiukkaa, se kolmen metrin varmistusväli saattaa tuntua jänskältä.

Mulla on yleensä pitkillä reiteillä 1,5 settiä kiiloja (puolet offsettejä) ja liikkuvaleukaisista #0.3-#3 tuplana. Jos on poikkeuksellisen tiukkaa, otan vielä vihreän C3:sen ja sinisen alienin mukaan (molemmat n. #0.2). Isot koot jos vaan jos topossa erikseen sanotaan. Sitten kiivetessä katson vähän että miltä tuleva köydenpituus näyttää ja isken kaiken ylimääräisen kakkosen kannettavaksi (usein #2 ja #3) Lisäksi mukaan tulee 12 jatkoa joista puolet jatkettavissa 60 cm pitkiksi. Kaikki sulkkarit tietty mahdollisimman kevyitä. (Phantom / Oz, camuissa Neutrinot) Sitten molemmilta taistelijoita löytyy kaksi 120 cm slingiä, kaksi ruuvisulkkaria ja ATC-guide.

No siinäpä lätinää räkistä, ensi kerralla jotain R/X-henkisempää kuten skyhookit ja ballnutsit

En bra dag

Viime aikoina kaikki on mennyt suhteellisen putkeen. Borgahällanin jälkeinen boulderreissu oli taas yksi vitsi; mitään en päässyt ja aurinkoinen keli vaihtui tietysti vesisateeseen. Sitten tietokoneen kovalevy laukesi, minkä seurauksena muutama valokuva, kiipeilyleffat, ja no, kaikki mahdolliset tiedostot mitä on vuosien varrella koneella tehnyt, hävisivät. Hauskinta tietysti on se että ostin pari viikkoa siitten oikein erillisen back-up kovalevyn, mutta ajattelin etten tarvitse back-up-kopsuja muusta kuin valokuvista ja popista.

Nyt jälkikäteen ajatellen, esim My Documents olisi voinut olla ihan kiva säilyttää. Ja vaikka Blåmannenin video. Ja ne "Mitä mukaan"-listat! Sekin tuli selvitettyä että se back-up ohjelma ei varsinaisesti itsestään ota back-up kopsuja, vaan se pitää aina erikseen laittaa kopioimaan. Tai olisi pitänyt.

Pientä ärtymystä on siis ollut ilmassa ja treenit sujuneet mahtavasti "a muerte"-hengessä. Perjantai oli kuitenkin taas niitä päiviä, jolloin helpommalla pääsisi kun nappaisi aamupalaksi haulikon suuhun.

Koskapa jääkaapissa ei ollut sitä haulikkoa, otin jogurttia ja mysliä ja lähdin iloisin mielin jäätä kiipeämään. Ai niin, paitsi että ensin pitäisi katsastaa auto. Nyt oli ensimmäistä kertaa sellainen autokin että sen voisi saada heittämällä läpi.

No katsastaja potki renkaita samalla kun itse yritin suunnitella päivän lähetyslistaa, Maltbrännanilla oli nimittäin hieno drytool-reitti, jota pitäisi vähän käydä muuvittelemassa.

"Tuus vähän kattomaan tätä sun autoa" huusi katsastaja, mikä ei ikinä voi tarkoittaa mitään hyvää. Jaa, molemmat etujouset poikki. Nättiä. "Jag talar inte svenska" ei taaskaan auttanut ja katsastusmies iski tuulilasiin ison "Ajokiellossa" -tarran.

Hyvinpä lähti päivä käyntiin. Pienen säädön jälkeen saatiin hinausauto ja Fordi korjaamolle. Onneksi Jääkiipeilijä-Kallelta löytyi auto ja päästiin viimeinkin kohti Maltbrännania.

Maltbrännanilla kiipeisin ensin perusputouksen Kallen kakkosena (joka muuten oli Kallen ensimmäinen liissitön liidi ever!) ja siirryin draikkalinjan kimppuun. Reitti ei ole mikään jättiläinen, ehkä 10 metriä korkea, mutta jyrkkä. Aluksi muutama muuvi herkistelyä, sitten otteet paranevat ja loittonevat. Lopussa oleva katon ylitys on törkeen hieno; pari figure-4 peräkkäin ja sitten herkkä toppaus sammaleista släbiä pitkin. Tietysti niin että jalat roikkuu vielä jossain ilmassa. Kantapiikit vois olla tuossa aika kova sana.

Topissa oleva kasvillisuus ei ollut kuitenkaan jäätynyt ja mukavien sammal-placementtien sijasta hakuilla saikin raapia sileää graniittia. Pakkohan sitä toppia oli kuitenkin treenailla ja figure-treenit päättyivät siihen että olkapää lähti sijoiltaan. Onhan se ennenkin mennyt, mutta aina niin että se muljahtaa heti takaisin. Nyt kävi toisin. Olkanivel lähti kolostaan ja kääntyi sellaiseen asentoon ettei se päässytkään enää takasin. Sattuu muuten ihan huolella. Aikani taisteltuani nivel muljahti takaisin koloonsa, mutta sen päivän (ja lähitulevaisuuden) kiipeilyt oli siinä.

Kun kiipeilystä tai varmistamisesta ei oikein tullut mitään niin päätettiin käydä katsomassa vielä muutama lähikallio. Lähestyminen oli yllättäen pieni ongelma, sitä lunta on edelleenkin ihan reilusti. Kallella on tietty lumikengät ja yritettiin tehdä niin että mä seuraan sen tekemiä jälkiä. No eihän siitä mitään tullut. Ilman lumikenkiä sitä on jatkuvasti vyötäröä myöten lumessa ja liikkuminen hitaamman puoleista. Niinpä meitsi otti pakit ja Kalle kävi tutkimassa kallion.

Ja hyvältä kuulemma näytti. Löytyy 90 asteista jäätä 30-metrisen puikon verran! Lisäksi kallio on pientä hänkkiä ja parhaimmillan n. 40 metriä korkea ja 200 metriä leveä. Kallion halkaisevat diagonaalisti menevät halkeamat, jotka voisivat olla suhteellisen hienoja trädilinjoja kesällä!

Että tekemistä löytyisi kun vain saisi käden taas pelittämään. Ja auton korjaamolta... Pitää vissiin ruveta harrastamaan jotain core-hommeleita ni olis ainakin jenkkakahvat kunnossa siinä vaiheessa kun pääsee taas kiipeilemään.

Onpas hieno boulderointikeli!


Ja naps! aurinko pilvessä, vesisadetta odotellen...


Maltbrännan


Uusi kaltsi! (jonne ei ilman lumikenkiä ole asiaa)

Borgahällan lätt och snabbt

Meikähän sen verran kokenut kiipeilijä että reissuun otetaan just ne oikeet kamat, eikä mitään ylimääräistä. Tai ainakin aika light & fast-henkisesti tuli pakattua. Mulla on sellaisia erilaisia listojakin mistä näkee et mitä otetaan mukaan, ni ei tartte sitten paniikissa miettiä et mitä nyt uupuu. Toisaalta, tällä kertaa en jaksanu mitään listoja kattella. Mitäs sitä mäessä tarttee? Monot, raudat ja hakut. Köysi. Valjaat. Vähän kilkuttimia. Loput on plussaa. Toisaalta, kun ajatus oli telttailla auton vieressä, yksi lämmin takki ei välttämättä olisi ollut huono veto.

Ideana oli siis kiivetä Borgahällan, 700 korkeusmetriä josta puolet lumiramppia ja loput jotain mikstahässäkkää. Sääksi oli luvattu -5 ja aurinkoista, yöksi -12. Hommahan alkoi kusemaan jo menomatkalla kun lämpömittari näytti -20. Lisäksi oli tiedossa että yöpaikka on laaksossa, joten tuskin se on siitä hirvesti nousemassakaan... Light & fast -miehenä olin tietysti pakannut mukaan kahdet ohuet hanskat ja yhdet ministi paksummat, mutta ei mitään millä olisi toivoakaan kiivetä 20-asteen pakkasessa. Lisäksi mukana oli ohuet kengät, jotka toimivat ihan kivasti muutaman asteen pakkasessa, jos muistaa lämmittää kengät autossa ennen kun iskee jalkaan. Lämmin untuvatakki oli jätetty kotiin, koska... no eipä siihen nyt mitää järkevää syytä ollut. Lisäksi kotiin jäivät kädenlämmittimet (olis ollu kemiallisia, hiilillä ja bensalla toimivia...) , kusipullo ja makuupussin jatke. Noin niinkun muutaman tärkeimmän mainitakseni. Makuupussin jatke on sellainen kiva lisäosa, jolla pussin saa leveämmäksi ja näin ollen vaikka untsikan mahtumaan pussiin. Uskomatonta, mutta totta, pussi on normimittaisena liian pieni hartioista. Hehe, eli meikä on liian skrode!

No, tultiin parkkikselle ja iskettiin teltat kasaan, Sekään ei mennyt ihan nappiin sillä olin jättänyt molempien telttojen haat kotiin. Eihän sillä niin väliä jos teltta on itsestään seisova, mutta tällä kertaa ei tietenkään ollut. Onneksi mixtakiipeilijän räkistä löytyi muutama V-haka.

Sitten jetboili pöhisemään ja pastaa napaan. Kaasukin oli loppumassa, mutta onneksi vielä semilämmintä ja sain mätöt valmiiksi. Toisaalta, eipä silläkään niin väliä, sillä light & fast -tavoista poiketen otin mukaan myös bensakeittimen kun ajattelin että tarttee sitä vettä keitellä enemmänkin.

Sitten nukkumaan. Ja oli kylmä. Ei mitään sellaista että aluksi olis lämmintä ja heräis kylmään, vaan olin saman tiedän jäässä. Yritin tehdä vatsoja ja ihan mitä vaan että sais ittensä lämpimäksi mutta kun on kylmä ni on kylmä. Yritin kaivaa jostain lisää vaatteita jolloin otsalamppu hajosi. Parikymmentä astetta pakkasta ja pimeässä teltassa yritin sokkona etsiä jotain vaatteita lisää. Siistiä puuhaa. Juuri kun luulin ettei enempää voisi vituttaa niin tajusin että viereisen teltan rauhallinen kuorsaus tarkoittaa jotain muuta kuin kylmässä tärisemistä.

Makuupussin lisäosa nyt puuttui, mutta silti pussi oli iskettävä niin tiukalle kuin sai. Oli meinaan niin kylmä että naama jäätyi jos se oli yhtään ulkona. Ikävä puoli tässä on se että heti kun meikä vähänkin nukahtaa niin kyseisessä tiukassa makuupussissa on tapana tulla sellainen semi-ikävä "mä en saa henkeä, täältä täytyy päästä pois" paniikkikohtaus. Ja niitähän riitti. Tai parin itkunsekaisen kohtauksen jälkeen sai riittää. Päätin että nyt palellaan vaikka kuinka, mutta pussia en enää kiinni laita. Tosin, noin vartin päästä olinkin jo toista mieltä. Eikä pussin kiinni laittaminenkaan enää riittänyt, pakkanen oli kiristynyt entisestään. Iskin kevyen kesäuntsikan pussin sisään ja ajattelin ettei niillä paniikkikohtauksillakaan ole niin väliä kun tuskin oon enää nukkumassa ennen aamua. Jostain syystä untsikka oli kuitenkin juuri se mitä tässä haettiin ja heräsin seuraavan kerran herätyskellon soittoon.

No, kuinkakohan perseestä on iskeä aamulla jääkylmiä kiipeilykenkiä jalkaan, kun edellisenä iltana vielä mietti että isommat, sisäkengälliset (sisäkengät voi iskeä makuupussiin yöksi) monot olis ihan kivat, mutta kun nää ohuet nyt painaa jotain grammoja vähemmän ni otetaan ne vaan!

Sitten pihalle. Jalat umpijäässä ja kädetkin kohta samassa tilassa huoltsikan 2e hanskat suojana. Ajattelin että isketään se bensakeitin tohottamaan ja lämmittelee sitten silla varpaat ja sormet pelikuntoon. Autostakin on meinaan akku paskana eikä se oikein käynnisty jos pakkasta on yli -15... Keitinhän oli hyvä idea muuten paitsi että jostain syystä siitä oli pumppu jäätynyt eikä pulloon saanu painetta. Nättiä!

Vartin runkattuani pullo alkoi tuntua kuitenkin siltä että sinne olisi vähän painetta tullut; avasin hanan, mutta suihku oli vaan pieni liraus ja kesti ehkä sekunnin ennen kuin hyytyi kokonaan. Pumppu sen sijaan alkoi toimia, tai ainakin painetta alkoi tulla pulloon selvästi, mutta nyt siis suutin tukossa. No eipä hätä ole tämän näköinen, mullahan on työkalu jolla se avataan! Paitsi että se hemmetin ohut tikku katkesi juuri ennen kun sain sen iskettyä suuttimeen, eikä sillä sitten puhdistetty yhtään mitään.

No, vaihtoehto nro 2. Vaihdoin koko suuttimen johonkin dieselsuuttimeen, luulishan sen nyt toimivan. No aloin taas pumppaamaan ja mitä tällä kertaa kävi? No sen helvetin pumppu lähti kokonaan irti! Sitä onkin siistiä yrittää sovitella takaisin siihen reikään...ei meinaan hanskat kädessä onnistu. Lopulta pumppu saatiin takaisin kiinni ja päästiin testailemaan keitintä.

Ja sehän pelitti! Tai ainakin bensaa tuli ulos. Ja liekki oli komea. Keitin puski sellaista keltaista, ei niin kuumaa, 30 cm liekkiä jolla yritettiin lämmitellä koipia ja sormia ja tehdä lumesta vettä. Ainoa ongelma oli vaan että liekki nokesi sen verran että sukat, nakit ja juomavedet oli saman tien mustina. No, pieni hinta lämmöstä. On varmaan turha erikseen mainita että aamupastat lämmitettyäni kaadoin ruokakipon makuualustalleni. Eihän mulla varsinaisesti nälkä ollutkaan.

Niin sinne seinällekin pitäis lähteä. Epätoivoiselta vaikuttanut aamupalaseikkailu saatiin kuitenkin päätökseen ja päästiin lähtemään. Jalat olivat edelleen tunnottomat, mutta nakit tuntuivat olevan kunnossa. Tai ainakin jos niitä piti nyrkissä hanskan sisällä eikä koskenut hakkuun. Niin ei se lämpötila edelleenkään mitään -5 astetta ollut. Joku Lars-Erik tuli siihen ennen lähtöä kertomaan että vieläkin on reilut parikymmentä astetta, vaikka aurinko jo paistoi. Yöllä oli varmaan ollut jokunen aste enemmän.

Aurattu tie loppui ja ylämäki alkoi. Ja heti samantien oltiin kainaloita myöten lumessa. Lumikengät oli myös pudotettu light & fast-listalta. Sitkeästi kuitenkin puskettiin eteenpäin. Lunta oli metritolkulla ja päällä sellainen semikova pinta, joka ei kestänyt askelta, mutta joka ei ihan helposti murtunutkaan. Eteneminen oli sitä että käsillä yritti rikkoa pintaa samalla kun jalat polkivat tyhjää. Hassu fiilis kun parhaimmillaan 15 minuutin puuskuttamisen jälkeen huomaa edenneensä kaksi metriä. Oli myös suht mielenkiintoista huomata polkevansa lunta ison laatan keskellä joka oli pari metriä ylempää jo murtunut vaakatasossa (eli vähän sen näköisesti et saattais lähteä vyörymään)

Tunnin jälkeen päätettiin ottaa vähän tilannearviota; korkeutta oli kertynyt kokonaisuudessa ehkä 50 metriä. Nopeasti laskettuna pelkästään lähestymiseen menisi siis 7 tuntia, mikäli jaksaisi koko ajan puskea samalla vimmalla. Sitten reitin vikat kp:t on kuulemma kaltsia ja lunta, mutta pahimmillaan vaan iso kerron puuteria kallion päällä. No, suoraan sanottuna oli vähän sellainen fiilis että nyt saattaisi olla sitä lunta. Ja sitten se pahin, vaikka jotenkin päästäisiinkin toppiin, pitäisi sieltä vielä kävellä kilometritolkulla takaisin autolle. Ja sehän olisikin nopea lenkki.

Eli paskaa haukattiin ja huolella. Päätettiin kääntyä takaisin ja ottaa viimeisen kerran turpaan. Autohan pitäisi nimittäin vielä saada käyntiin...

Mähän oon viime aikoina vähän hajoillu siihen että pidemmät reitit on aina ollut sen verran helppoja että aina on päästy ylös. Ajattelin että olis hyvä lähteä niin tiukkoja reittejä kokeilee et tulis niitä pakkeja ja löytäis omat rajansa. Joo, ei mulla nyt tää varsinaisesti ollut mielessä.

Päivän ensimmäinen ja ainoa lottovoitto saatiin kun Focus hyrähti laakista pörisemään! Paluumatkalla päätettiin käydä vielä vilkaisemassa Offerhällaniä, 4 km tuli siinäkin lumihangessa tarpomista, mutta enpä jaksa siitä sen enempää valittaa, päästiin sentään vähän kiipeämään.

Borgahällan, punainen piste näyttää mihin asti päästiin (klikkaamalla saa kuvan isommaksi, se on aika lähellä sitä puurajaa)


Fredrik sulattelemassa koipia


Lähestymiset on yleensäkin perseestä, mutta nyt mentiin ns. rajan tuolle puolen (c) Fredrik Nyberg


Fredrikiä naurattaa, God knows why


Pakit tuli.


Offerhällan! Fredrik ja jäinen chimney


Toppaus luonnollisesti kuusihuukilla


Fredrik liekeissä


Maisemia Offerhällanin päältä, aika korkea sekin, joku 7o metriä ja negaa!


Paluumatkalla, hieman siedettävämmissä lumiolosuhteissa