Sporttikiipeilyssä on ensinnäkin se hyvä puoli että reitit eivät ole halkeamia, joten ne kuivuvat nopeasti. Toiseksi kalliot on sen verran negaa, että aina löytyy kuivia reittejä vaikka sataisikin.
Juuri ennen lähtöä tuli kuitenkin puhelu. Luleån DWS-kisoihin pitäisi tehdä finaalireitti ja yksi karsintareitti, aikaa päivän verran. Mikäs siinä, paitsi että ne meidän kalliot on juurikin toisessa suunnassa. Jossain vaiheessa selvisi että mun pitääkin tehdä kolme reittiä, ja että ne pitää olla valmiina viimeistään klo 19. Ja että klo 15 tulee toinen jamppa samalle seinälle tekemään jotain nopeuskiipeilyreittejä.
Joo, tuli kiire, mutta sain reitit tehtyä. Olis ollu kiva jäädä kisoihinkin, tai ainakin B-finaaliin, mutta olin luvannut hakea Micken seuraavana päivänä Östersundista. (jonne oli se 700km)
Ensimmäiseksi oli vuorossa Vvs-väggen joka oli sopivasti matkan varrella Flatangeriin. Itse asiassa niin matkan varrella että tieltä on aika tasan 5 metriä kaltsille. Siedettävän lähestymisen lisäksi Vvs-väggen tarjosi sen luokan sporttikiipeilyä ettei Flatangeriin enää ollutkaan kiire. Kivi oli samaa kuin Eggumissa, eli sellaista suht oterikasta, ja reitit jyrkkiä. Jostain käsittämättömästä syystä kalliolle oli pultattu vain muutama reitti. Jossain vaiheessa kävin pikku lenkillä ja tajusin että kalliohan jatkuu satoja metrejä, korkeimmillaan 50m korkeana. Isoja kattoja, jyrkkää, paljon otteita, eikä reittejä missään? WTF!?
No ihan sama, meille kelpasi!
Luleå DWS. Tyhjä seinä odottelemassa otteita
Profiili oli edellisvuotta kesympi, ja hyvä niin
Seinä valmis!
VVS-Väggen, vaikea olla huomaamatta
Otteet vähän eri mallia kun suomessa
Ja jyrkkyyttä riittävästi.
Kiipeilypäivän päätteeksi jaksaa vielä hyvin kävellä autolle.
Somewhere over the rainbow...
