keskiviikko, 29. huhtikuuta 2009

Karlsvik

Rösås on näköjään jättänyt syvemmät arvet kuin mitä olisi arvannut, taas oltiin boulderoimassa...

Obbolassa sijaitseva Karlsvik on selkeästi lähin ulkokiipeilyyn soveltuva paikka, ja kun topoonkin on lähestymismarssin kohdalle merkitty "0 min", niin eipä liene epäselvää miksi juuri tämä boulderpaikka tuli valittua.

Kallio onkin heti tien vieressä ja hyviä bouldereita löytyy sen verran että paikan päällä jaksaa käydä kerran tai kaksi. Muutama hieno projektikin löytyi, mutta sen verran nihkeiltä tuntuivat että päätin jättää edelleen projekteiksi.



Karlsvikista löytyy slouppaavaa pintaa


Vähän joutuu äheltää että pääsee ylös


Eipähän tartte krimppailla


Hieno negatiivinen kantti, Den skarpa eggen 7b


Avoin projekti, aikamoista pyllynpyöritystä


Mr Hallontårta 7a, lopussa hieno mantteli


Joka ei mennyt ihan nappiin


Paidattomuus tuo voimaa, istumalähtö menee heittämällä


Anu työstää oikean laidan bulgea, vitosen ongelmasta voi tulla todellinen ongelma jos ei yllä otteille


Huhut kertoivat että lähistöltä löytyy myös toinen boulderpaikka, topoa ei ollut joten piti lähteä etsimään.

Bouldereita ei löytynyt, mutta ainakin maasto näytti lupaavalta


Pakolliset taidekuvat


Jostain syystä tavallisesta kuvasta tulee "taidekuva" heti kun ottaa fotarilla värit pois.

sunnuntai, 26. huhtikuuta 2009

Mosjö

Viime elokuussa kävimme ensimmäisen kerran tutustumassa Umeåån. Silloin tapasimme Linuksen ja Hansin, jotka hehkuttivat uutta boulderpaikkaansa. On kuulemma niin siisti kivi että olisi Fontsussakin klassikkokamaa... On jyrkkää ja kahvaa ja hyvät alastulot ja kaikkea mitä näkee vaan Big-Up Productionin leffoissa. No joo, niin varmaan. Ainahan ne uudet alueet on jotain käsittämättömän mahtavaa.

No, kevät tuli Umeåån ja koskapa boulderointi on perseestä, olin jättänyt Mosjön kultakaivoksen omaan arvoonsa. Kyllähän siitä aina kuuli että jengiä oli käynyt siellä kränkkäämässä jo silloin kun itse vielä nakuttelin kiltisti jäätä, mutta eipä niin paljoa kiinnostanut että olisin jaksanut lähteä katselemaan. Perusboulderointia enemmän perseestä on ainoastaan kylmässä boulderointi.

Muutama päivä sitten Linus kuitenkin ehdotti päiväviisiittiä Mosjöseen ja jostain syystä tuli luvattua että lähdemme mukaan. Osittain päätökseen lienee vaikuttanut viime viikonlopun visiitti Rösåsissa...

Jostain käsittämättömästä syystä otin vain kevyet lenkkarit mukaan, vaikka vasta viime viikonloppuna olin edellisen kerran kiroillut lumista lähestymistä Rösåksella. Parkkipaikalla Linus veti esiin Scarpan jääkiipeilyyn tarkoitetut lähestymiskengät ja silloin oli jo aika hyvä kuti siitä mitä oli luvassa.

Lumisen metsän läpi päästiin kuitenkin jalkoja sen pahemmin kastelematta ja kohta edessä jöpöttikin jo hieno negatiivinen feissi. Ihan kivan näköinen, mutta onhan noita nähty. Aloin jo ottaa pädiä selästä kun Linus sanoi että jatketaan vaan matkaa, isompaa jöllikkää on edessäpäin.

Parikymmentä metriä myöhemmin oltiin sitten The Kiven luona. "okei, it's big" sain sanottua ja niin, olihan se iso. Ja jyrkkä. Ja pitkä. Ja iso. Ja otteita. Ja hyviä otteita. Paljon hyviä otteita.

Kiven luona oli vähän samanlainen olo kun Ahvenanmaalla Hammas-kiven luona. Ei oikeastaan tarvitse edes tykätä boulderoinnista, mutta joskus sitä vaan tietää että nyt on hieno systeemi edessä.

Ensinnäkin kivi on iso, noin 8-10 metriä korkea. Saman verran varmaan leveyttäkin. Korkeutta on hieman vaikea arvioida, sillä kivi jatkuu ikään kuin maan alle. Tätä maanalaista osaa voi kuitenkin kiivetä, ikään kuin kiipeäisi luolassa. Kun luolasta lähtee kiipeämään, ensimmäiset neljä metriä on ehkä 35 asteen negaa. Sitten tulee vastaan katto, joka on ihan kattoa pari metriä. Sitten profiili muuttuu ehkä 45 asteen negaksi ja jatkuu pari metriä kunnes vastaan tulee kantti, jonka jälkeen profiili muuttuu släbiksi, ja siitä on vielä pari metriä toppiin.

Tällä hetkellä kalliolle on tehty vasta muutamia reittejä, pari juurikin edellä mainittua profiilia seuraten. Tosin sillä erotuksella että reitit lähtevät suoraan katosta, luolasta lähtiessä kiipeilyä tulisi lähes puolet lisää! Eräs ongelma paikassa onkin se että vaikka otteita riittää, on kiipeily erittäin raskasta ja reitit ovat jo nyt 7c-tasoa. Siihen kun iskee toisen samanlaisen pätkän alkuun niin voi jäädä aika monelta tekemättä. Sinänsä hauskaa että tähän kivelle saisi reittejä, jotka ovat pidempiä ja tasaisempia kuin esimerkiksi Suomen "pumpfest"-Vacuum.

Tähän kun vielä lisätään se, että paikka muistuttaa muutenkin monin tavoin Ahvenanmaata, potentiaalia riittää ja ilmaisen telttailun lisäksi kilometrin päästä löytyy mökkejä (23e/yö/4henkeä), niin vaikeahan tuosta on olla pitämättä. Perinteistä boulderointifiilistä haettiinkin paluumatkalta kahlaamalla nilkkoja myöten lätäköissä.


Kiven kokoa ja muotoa on hieman vaikea hahmottaa kuvasta, oikeassa laidassakin oleva kantti on kunnon negaa, vaikkei sitä oikein kuvasta näe.


Linus nykyisillä aloitusotteilla, luolasta aloittaessa saisi mukavasti lisää metrejä...


Tästä kuvasta hahmottuu paremmin kantin jyrkkyys


Tai tästä...


Parasta paikassa on tietysti se että otteita riittää


Kantti on aika "obvious line"


Pakkohan se oli fläsäyttää


Lopussa vielä kiva mantteli


Anukin innostui työstämään kanttia


7c:n kattopätkät jäi muuvitteluasteelle, joten scorecardiin piti hakea täytettä muualta, tässä Soulweeper 7a+


Toinen kivi, Linuksella ikuisuusprojektin työstöä


Tälle prinsessalle päiväunet pädillä maistuivat boulderointia enemmän


Yllättävän hyväntuulisena pysyi vaikka patja varastettiinkin lähetyspuuhiin


Kiviä ja koskemattomia kallionseinämiä riitti, jotenkin tuli Affis mieleen.


Tämä murikka oli ikävästi alastulon alla, joten svedut haulasivat sen pois. Jotain kiven koosta kertoo 12M kiila-ankkurit.


Ruotsalaisilla on aivan käsittämätön tarve porata kiveä. Tämäkin taideteos löytyy ison kiven vierestä parin metrin sileältä kallionpätkältä. Helppoja ja hienoja reittejä löytyisi useampiakin parinkymmenen metrin säteeltä, mutta piti kuulemma tehdä yksi (kahden muuvin) lämppärireitti. Onneksi reitit isolla kivellä ovat edelleen luomuja.


Anun taidekuva jäkälästä


Hänkki vuodattaa


Ilmeisesti mänty

tiistai, 21. huhtikuuta 2009

Rösås

Rösås on tullut esille useammankin kerran, mutta lähinnä sivulauseena kun on hehkutettu Ringkallenia. Paikka sijaitsee saman tien varrella ja 50 km lähempänä kuin Ringkallen, mutta on jostain syystä jäänyt erittäin vähäiselle käytölle viime vuosina.

"Se on vaan sellasta pitkää släbiä"- oli yleisin kommetti ja samalla jonkinasteinen tekosyy olla menemättä tuolle isolle seinälle.

Sunnuntaina päätimme sitten lähteä Rösåsiin ja koska kuvitelmani kalliosta oli ollut lähinnä 120 metrin mittainen käärmekallio, ehdotin Fredrikille että kiipeäisimme reittejä running belay tyylillä. Iso räkki mukaan ja vedetään koko roska yhdessä kp:ssa. Svedu tietysti innostui ajatuksesta ja pian oltiinkin jo liikenteessä 30 metriä köyttä välissämme. Tulin kakkosena ja oli kyllä kuumaa touhua. Ensinnäkin kallio oli paljon jyrkempi kuin mitä olin kuvitellu. Lisäksi reitti oli täysin sammaleessa ja suurin osa otteista irtokiviä. Ja varmistuksia 20 metrin välein. Kuitenkin pitäisi edetä samaan tahtiin kun liidaaja (joka tässä tapauksessa tunsi reitin hyvin ja käytännössä juoksi eteenpäin) ja vaikka nyt luotankin aika paljon omiin kiipeilytaitoihin niin onhan tuollaisessa kiipeilyssä ihan erilainen riski lipsahtaa kuin jossain halkeamakiipeilyssä.

Äkkiä oltiinkin jo topissa ja päätimme siirtyä hieman vaikeammalle reitille. Tulin taas kakkosena, sillä reitin löytäminen Rösåssa on todellinen ongelma. Reitti alkoi tällä kertaa hieman negatiivisena, enkä ole niin vaikeaa aikaisemmin kiivennyt runnin-belay-tyylillä. Otteet taas irtokiviä, mutta jyrkällä seinällä ei ollut muuta vaihtoehto kuin luottaa niihin ja vetää raivolla eteenpäin. Onhan niihin jo monet kerrat muutkin luottaneet. Ettei homma olisi ollut liian kevyttä, Fredrik muisti kertoa mukavia tarinoita siitä miten hänen kaverinsa oli tiputtanut jotain hiacen kokoisin lohkareita kesken liidin. Ja eräs kolmen hengen porukka oli tullut tonttiin kun laskeutumisankkuri oli pettänyt.

No viimeinkin topissa... ehdotin Fredrikille jos siirtyisimme perinteiseen varmistusmetodiin ja hieman vaikeammille reiteille. Pian olimmekin jo jonkin klassikkoreitin juurella. Sain kunnian ottaa ensimmäisen ja viimeisen köydenpituuden, jotka pitäisivät olla ne hienoimmat. "It's a bit run out...but i'm sure you're fine" kannusti Fredrik.

No joo, olihan se bit run out. Varmistukset ruosteisia 70-luvun hakoja ja kiiloja irtokiviin. Ikävintä hommasta teki se, että reitin lukeminen oli järjettömän vaikeaa ja useammankin kerran löysin itseni tilanteesta että olin kiivennyt jo 5 metriä edellisen varmistuksen päälle kun tajusin että olen metritolkulla sivussa reitistä. Sitten vaan samat herkät muuvit alaspäin ja taas lähdetään arpomaan uutta suuntaa. Reittiin sai kuitenkin jonkinlaisia varmistuksia sinne tänne, ja jos oletetaan että ne olisivat pitäneet, oli reitti jotenkuten varmistettavissa. Ongelma olikin se, ettei lyhyitä halkeaman pätkiä nähnyt mitenkään ennen kuin oli kohdalla, tai kiivennyt vierestä ohi...

Pääsin kuitenkin köydenpituuden loppuun ja tein ständin köydestä varmistaakseni ettei minun tarvitse kiivetä seuraavaan köydenpituutta. Fredrik oli kuitenkin niin innoissaan että päätti "antaa" minun kiivetä kaikki köydenpituudet. Yritin änkyttää että "joo mielelläni mutta ku tein jo tän ständin köydestä että mee sä vaan"... Hommahan päättyi sillä lailla että vaihdoimme köyden päitä jotta saadaan Speedomies pelkäämään koko rahan edestä.

No, kaksi seuraavaa köydenpituutta oli sitä samaa paskaa, kunnon tärinää ja kuolemanpelkoa. Taas kerran kiivetessäni umpikujaan, yritin huudella Fredrikille että mistä reitti menee. "I think when you shouted 'vitu!', you were at the right place, but you just didn't find the hold. And then you traversed way too far..."

Topissa sanoin Fredrikille että taidan kuitenkin olla vain sporttikiipeilijä... Periaatteessa pienet rannarit on ihan kivoja, mut kun siihen yhditetään irtokivet ja reitin likaisuus, tulee kiipelystä todella vaikeaa. Eikä pelkästään henkisesti. Jos vaikka miettii että pitäisi pakittaa sammaleinen ruotsalaisten reitin kruksi niin.. no voi se vitosen trädikiipeily olla ihan tiukkaa kiipeilyä sekin.

Mutta... niin, on se Rösås aikamoinen kallio. Kuulemma Ruotsin suurin kallio jos ei laskea vuoristoa mukaan. Ja siitä loivuudesta en olisi niinkään varma, oli meinaan jyrkempi kuin esim olhavan laatta, välillä jopa pieniä hänkkipätkiä.

Reitit kiivetään useimmiten kolmessa köydenpituudessa, ensinousut 50-luvulla tehtiin neljässä tai jopa viidessä kp:ssa. 70-luvulla elettiiinkin kallion kulta-aikaa. Kiipeilijät tulivat kauempaakin kiipeämään tuota isoa seinää. Reitit kiivettiin tuolloin osittain teknisesti, minkä johdosta kalliolta löytyy paljon vanhoja hakoja. Ongelma olikin se, että kallio ei tarjoile juurikaan halkeamia, vaan haat hakattiin itse tehtyihin reikiin. Eräänlaista pulttiteknoa siis.

Nykyään kalliolla ei käy juuri kukaan, ja kaikki reitit ovat täynnä sammalta. Onhan siinä tietty vuoristomainen ote kiipeilyyn kun otteita ei ole hinkattu puhtaiksi. Toisaalta, kun tähän yhdistetään se että varmistukset ovat niitä 70-luvun ruosteisia hakoja, ja otteet irtokiviä, tunnetaan kiipeily seinämällä ruotsalaisittain termillä "vuxen klättring"


Rösås


Fredrikillä aamupahoinvointia


Rösåssa saa jänskätä muuallakin kuin kiivetessä, kivikot suorastaan kuhisevat kyitä


Fredrik Heta linjenin topissa


On siinä kiivettävää


60 metriset köyden riittivä juuri sopivasta että päästiin kahdella laskeutumisella alas.


Fredrik fiilistelee "aikuiskiipeilyä"


Rösåsilta avautuu hienot maisemat. Tästä kuvasta on vaikea uskoa että jostain lähimökeistä luukutettiin 90-luvun eurodancea siihen malliin että koko kallio raikasi.

maanantai, 20. huhtikuuta 2009

Ringkallen, andra delen

Lauantaina tuli heitettyä kevään toinen keikka Ringkalleniin. Tällä kertaa mukana olivat Fredrik ja Jens, jotka lupasivat opastaa Rinkallenin hienoimmille reiteille. Hyvä niin, sillä yli sadasta reitistä on hieman hankala valita sopivia rännejä. Fredrik piirteli topoon tähtimerkkejä "must do"-linjojen kohdalle, ja aika nopesti topo alkoikin näyttää värityskirjalta. Pakollisia rännejä näyttäisi siis olevan riittävästi!

Lämpötila näytti yhtä astetta, mutta auringossa oli hyvä kiivetä. Kylmä tuuli tosin viilensi sen verran että pitkähihainen piti olla päällä koko ajan.

Mutta olihan se kiipeily hienoa! Mahtavia reittejä, enkä viimeksi tajunnutkaan että seinämät jatkuvat lähes suoraan toistensa päällä. Esimerkiksi Fikaväggeniltä pääsee suoraan storaväggenille, josta taas voi jatkaa Portalveggenille. Ei nyt varsinaista multi-pitch-kiipeilyä, mutta kyllä tuollainen retkeily tuo trädikiipeilyyn hieman lisämakua.

Päivän aikana tuli kiivettyä kymmenen reittiä, ja määrän olisi voinut helposti tuplatakin. Reittejä menee metrin välein ja laskeutumisankkurit tekevät hommasta nopeaa. Pieni erikoisuus varmistamisen suhteen pisti silmään; lähes jokaiselle reitille tarvitsee todella pientä rojua. #1 (kotiin jätetty) alien olisi ollut kiva, 2# alien ja vihreä C3 olivat kovassa käytössä. Tulipa lainattua sveduilta mikrokiilojakin yhdelle 7- reitille.

Ringkallen on hevosenkengän muotoinen systeemi, aina löytyy aurinkoa ja varjoa


Ringkallenissa sektoreita riittää


ja niitä löytyy vähän joka paikasta


Fikaväggen


Storaväggen


Ringkallenin jammihalkeamaa


Fikapaikalla topoa ihmettelemässä


Anu fiilistelee Jerry vad gör du?-reitin sormihalkemaa


Fikaväggenin topissa


Storaväggen on nimensä veroinen sektori, parhaimmillaan 35 metriä


Sveduja Storaväggenillä


Storaväggenin topissa, heti Fredrikin selän takana alkaa Portalväggen


Portalväggen, Anu otti on-sight-kisan kuvassa näkyvän halkeaman kanssa


Anun taidekuva puusta