Rösås on tullut esille useammankin kerran, mutta lähinnä sivulauseena kun on hehkutettu Ringkallenia. Paikka sijaitsee saman tien varrella ja 50 km lähempänä kuin Ringkallen, mutta on jostain syystä jäänyt erittäin vähäiselle käytölle viime vuosina.
"Se on vaan sellasta pitkää släbiä"- oli yleisin kommetti ja samalla jonkinasteinen tekosyy olla menemättä tuolle isolle seinälle.
Sunnuntaina päätimme sitten lähteä Rösåsiin ja koska kuvitelmani kalliosta oli ollut lähinnä 120 metrin mittainen käärmekallio, ehdotin Fredrikille että kiipeäisimme reittejä running belay tyylillä. Iso räkki mukaan ja vedetään koko roska yhdessä kp:ssa. Svedu tietysti innostui ajatuksesta ja pian oltiinkin jo liikenteessä 30 metriä köyttä välissämme. Tulin kakkosena ja oli kyllä kuumaa touhua. Ensinnäkin kallio oli paljon jyrkempi kuin mitä olin kuvitellu. Lisäksi reitti oli täysin sammaleessa ja suurin osa otteista irtokiviä. Ja varmistuksia 20 metrin välein. Kuitenkin pitäisi edetä samaan tahtiin kun liidaaja (joka tässä tapauksessa tunsi reitin hyvin ja käytännössä juoksi eteenpäin) ja vaikka nyt luotankin aika paljon omiin kiipeilytaitoihin niin onhan tuollaisessa kiipeilyssä ihan erilainen riski lipsahtaa kuin jossain halkeamakiipeilyssä.
Äkkiä oltiinkin jo topissa ja päätimme siirtyä hieman vaikeammalle reitille. Tulin taas kakkosena, sillä reitin löytäminen Rösåssa on todellinen ongelma. Reitti alkoi tällä kertaa hieman negatiivisena, enkä ole niin vaikeaa aikaisemmin kiivennyt runnin-belay-tyylillä. Otteet taas irtokiviä, mutta jyrkällä seinällä ei ollut muuta vaihtoehto kuin luottaa niihin ja vetää raivolla eteenpäin. Onhan niihin jo monet kerrat muutkin luottaneet. Ettei homma olisi ollut liian kevyttä, Fredrik muisti kertoa mukavia tarinoita siitä miten hänen kaverinsa oli tiputtanut jotain hiacen kokoisin lohkareita kesken liidin. Ja eräs kolmen hengen porukka oli tullut tonttiin kun laskeutumisankkuri oli pettänyt.
No viimeinkin topissa... ehdotin Fredrikille jos siirtyisimme perinteiseen varmistusmetodiin ja hieman vaikeammille reiteille. Pian olimmekin jo jonkin klassikkoreitin juurella. Sain kunnian ottaa ensimmäisen ja viimeisen köydenpituuden, jotka pitäisivät olla ne hienoimmat. "It's a bit run out...but i'm sure you're fine" kannusti Fredrik.
No joo, olihan se bit run out. Varmistukset ruosteisia 70-luvun hakoja ja kiiloja irtokiviin. Ikävintä hommasta teki se, että reitin lukeminen oli järjettömän vaikeaa ja useammankin kerran löysin itseni tilanteesta että olin kiivennyt jo 5 metriä edellisen varmistuksen päälle kun tajusin että olen metritolkulla sivussa reitistä. Sitten vaan samat herkät muuvit alaspäin ja taas lähdetään arpomaan uutta suuntaa. Reittiin sai kuitenkin jonkinlaisia varmistuksia sinne tänne, ja jos oletetaan että ne olisivat pitäneet, oli reitti jotenkuten varmistettavissa. Ongelma olikin se, ettei lyhyitä halkeaman pätkiä nähnyt mitenkään ennen kuin oli kohdalla, tai kiivennyt vierestä ohi...
Pääsin kuitenkin köydenpituuden loppuun ja tein ständin köydestä varmistaakseni ettei minun tarvitse kiivetä seuraavaan köydenpituutta. Fredrik oli kuitenkin niin innoissaan että päätti "antaa" minun kiivetä kaikki köydenpituudet. Yritin änkyttää että "joo mielelläni mutta ku tein jo tän ständin köydestä että mee sä vaan"... Hommahan päättyi sillä lailla että vaihdoimme köyden päitä jotta saadaan Speedomies pelkäämään koko rahan edestä.
No, kaksi seuraavaa köydenpituutta oli sitä samaa paskaa, kunnon tärinää ja kuolemanpelkoa. Taas kerran kiivetessäni umpikujaan, yritin huudella Fredrikille että mistä reitti menee. "I think when you shouted 'vitu!', you were at the right place, but you just didn't find the hold. And then you traversed way too far..."
Topissa sanoin Fredrikille että taidan kuitenkin olla vain sporttikiipeilijä... Periaatteessa pienet rannarit on ihan kivoja, mut kun siihen yhditetään irtokivet ja reitin likaisuus, tulee kiipelystä todella vaikeaa. Eikä pelkästään henkisesti. Jos vaikka miettii että pitäisi pakittaa sammaleinen ruotsalaisten reitin kruksi niin.. no voi se vitosen trädikiipeily olla ihan tiukkaa kiipeilyä sekin.
Mutta... niin, on se Rösås aikamoinen kallio. Kuulemma Ruotsin suurin kallio jos ei laskea vuoristoa mukaan. Ja siitä loivuudesta en olisi niinkään varma, oli meinaan jyrkempi kuin esim olhavan laatta, välillä jopa pieniä hänkkipätkiä.
Reitit kiivetään useimmiten kolmessa köydenpituudessa, ensinousut 50-luvulla tehtiin neljässä tai jopa viidessä kp:ssa. 70-luvulla elettiiinkin kallion kulta-aikaa. Kiipeilijät tulivat kauempaakin kiipeämään tuota isoa seinää. Reitit kiivettiin tuolloin osittain teknisesti, minkä johdosta kalliolta löytyy paljon vanhoja hakoja. Ongelma olikin se, että kallio ei tarjoile juurikaan halkeamia, vaan haat hakattiin itse tehtyihin reikiin. Eräänlaista pulttiteknoa siis.
Nykyään kalliolla ei käy juuri kukaan, ja kaikki reitit ovat täynnä sammalta. Onhan siinä tietty vuoristomainen ote kiipeilyyn kun otteita ei ole hinkattu puhtaiksi. Toisaalta, kun tähän yhdistetään se että varmistukset ovat niitä 70-luvun ruosteisia hakoja, ja otteet irtokiviä, tunnetaan kiipeily seinämällä ruotsalaisittain termillä "vuxen klättring"
Rösås
Fredrikillä aamupahoinvointia
Rösåssa saa jänskätä muuallakin kuin kiivetessä, kivikot suorastaan kuhisevat kyitä
Fredrik Heta linjenin topissa
On siinä kiivettävää
60 metriset köyden riittivä juuri sopivasta että päästiin kahdella laskeutumisella alas.
Fredrik fiilistelee "aikuiskiipeilyä"
Rösåsilta avautuu hienot maisemat. Tästä kuvasta on vaikea uskoa että jostain lähimökeistä luukutettiin 90-luvun eurodancea siihen malliin että koko kallio raikasi.
Karlsvikista löytyy slouppaavaa pintaa
Vähän joutuu äheltää että pääsee ylös
Eipähän tartte krimppailla
Hieno negatiivinen kantti, Den skarpa eggen 7b
Avoin projekti, aikamoista pyllynpyöritystä
Mr Hallontårta 7a, lopussa hieno mantteli
Joka ei mennyt ihan nappiin
Paidattomuus tuo voimaa, istumalähtö menee heittämällä
Anu työstää oikean laidan bulgea, vitosen ongelmasta voi tulla todellinen ongelma jos ei yllä otteille
Huhut kertoivat että lähistöltä löytyy myös toinen boulderpaikka, topoa ei ollut joten piti lähteä etsimään.
Bouldereita ei löytynyt, mutta ainakin maasto näytti lupaavalta
Pakolliset taidekuvat
Jostain syystä tavallisesta kuvasta tulee "taidekuva" heti kun ottaa fotarilla värit pois.
